| blob | 277d9f0f8a7ebd2483954b9110fc339138b13195 |
3 Pereat mundus
7 Romaani, eräänlainen
26 Maailmassa on vain yksi ihminen
27 ja hänen nimensä on Kaikki Ihmiset.
29 Carl Sandburg
30 The Family of Man\f
33 Sisällys
36 Kylmää puuroa 2
37 Tohtori Keinolempi 6
38 Kimeeran poika 10
39 Kauhistuttaa ajatellakin! 15
40 Håkan ja xoliot 18
41 Yksittäin pakattuja juustonviipaleita 21
42 Ajattele toisin! 24
43 Vapaaehtoisen sukupuuton seura 27
44 Päivystäjä 33
45 Varhaisvanhat 36
46 Pieniä fuusiopommeja 38
47 Pian on ulsterin aika 41
48 32768 46
49 Ennen singulariteettia 49
50 Capgras-syndrooma 52
51 Mustiin pukeutunut sydän 56
52 Kevyt kuin kivi 63
53 Kaunosielu 67
54 Suljetut luomet 71
55 Keinolemmen yö 75
56 Monin kirjavin lyhdyin 77
57 Kuin kirja kääritään kokoon 81
58 Jumalan rakkauden tähden 86
59 Hengittäjät 92
60 21-kasvoinen mies 94
61 Ravintola on kiinni 97
62 Hullukaalin kaupungista 104
63 Keinolemmen burnout 107
64 Dendrobates terribilis 110
65 Tohtori Keinolemmelle 114
66 Ajasta tehty aine 119
67 Fiat ars, pereat mundus 122
68 Jäätelökauppias 128
69 Totalpro 133
70 Maailmanlopun bileet 136
71 Vita nuova 144
72 \f
73 Kylmää puuroa
76 Håkanillakin oli aivot. Håkanin aivoissa ei ollut ohjelmaa, vaan miljoonittain toisiinsa kytkeytyviä hermosoluja, jättiläismäinen, dynaaminen verkosto. Asiantuntematon, joka osuisi näkemään Håkanin aivokopan sisällyksen, saattaisi erehtyä kuvittelemaan, että siinä kulhossa oli vain jäähtynyttä puuroa. Ei mikään kaunis näky, sen tietää. Mutta tuo puuro - silloin kun se vielä oli lämmintä - oli kokonainen maailmankaikkeus.
77 Ja miten taiturimaisen tiiviisti se olikaan poimuteltu kovaan lahjapakettiin, pikkuruiseen luiseen koppaan.
78 Siinä olisi oppimista menestyneimmälläkin pakkausteknologiaan erikoistuneella firmalla. Se oli neljä miljardia vuotta kestäneen evoluution ällistyttävä tuote, jolle ihminen ei tiennyt maailmankaikkeudessa mitään vertailukohtaa.
79 Jos joku kysyi, niin Håkankin oli materialisti. Sellaiseksi hän ainakin mielellään kutsui itseään. Håkan uskoi, että ihmismieli syntyy aivoaktiviteetista eikä tietoisuutta voi olla olemassa ilman aivoja. Mitään erillistä mieltä, sielua, henkeä ei ole, vain materiaaliset aivot, hermosolut ja niiden elektroninen toiminta.
80 Sitä, kuinka tietoisuus oikeastaan voi syntyä siitä, mikä ei ole tietoista, Håkan mietti harvemmin. Hankalimmista ongelmista (Mitä oli ennen Big Bangia?) pääsee helpoimmin eroon. Aina voi huomauttaa, etteivät sellaiset kysymykset ole mielekkäitä. Yleensä kysyjä silloin vaikenee ja nolostuu.
81 Vaihtoehtoisesti voi sanoa, että mieli oli emergenssi-ilmiö. Erillisissä hermosoluissa sitä ei ole, se syntyy neuronien vuorovaikutuksesta. Yksittäisistä neuroneista ei voi päätellä mitään ihmismielestä , sen enempää kuin yhden muurahaisen harhailu kertoo pesän toiminnasta tai yksityishenkilöiden afäärit ihmiskunnan kokonaisuudesta.
82 Håkan uskoi, että mieli on prosessori ja että periaatteessa tarpeeksi nopea tietokone, jossa on riittävästi muistia, pystyy simuloimaan sitä. Mutta vasta nyt, kun oli opittu valmistamaan proteiinipohjaisia tietokoneita, nanotietokoneita, optisia tietokoneita ja kvanttitietokoneita, sellaiset simulaatiot olivat tulleet myös käytännössä mahdollisiksi.
83 Håkan jos kuka tiesi sen. Håkanilla oli amanuenssin virka tutkijaryhmässä, joka oli jo kauan yrittänyt siirtää ihmismieltä sellaisenaan, kokonaisuudessaan, virtuaalisiin koneisiin. He saivat huomattavaa tukea monilta sponsoreilta, ja he olivat jo pitkällä hankkeessaan. Henkilökohtaisen identiteetin kopiointi oli jo täysin mahdollista. Laitos, jossa he työskentelivät, oli nimeltään Siirteiden instituutti.
84 Ja nyt oli Håkanistakin - tai hänen mielestään - tehty siirre. Toki niin, että myös alkuperäinen, lihallinen Håkan säilyi ja voi hyvin. Siinä hän istui ja joi tomaattituoremehuaan Siirteiden instituutin kahvihuoneessa. Håkan oli projektin ensimmäisiä koekappaleita, ensimmäisiä henkilöitä, joiden minuus oli toisinnettu.
85 Keino-Håkan oli kehittynyt nopeasti. Esimies huomautti, että se alkoi olla jo paljon intelligentimpi kuin alkuperäinen. Hyväluontoinen Håkan ei ottanut itseensä, professori Potilla oli taipumusta suopeaan pikkupiruiluun.
86 Håkanista oli nyt joka tapauksessa olemassa täydellinen kopio, totaalitallenne. Hän oli innostunut omasta osuudestaan projektissa. Håkan piti vilpittömästi itsestään ja hänestä oli mitä mielenkiintoisinta keskustella oman duplikaattinsa kanssa.
87 Alku-Håkan nauhoitti kaikki keskustelut, joita hän kävi Keino-Håkanin kanssa. Seuraava dialogi oli ensimmäisiä ja se nauhoitettiin Siirteiden instituutissa.
88 - Sanoisitko, että olet elossa?
89 - Jos määrittelet elämän biologiseksi, silloin en. Mutta kuten ymmärrät, sellainen määritelmä on tarpeettoman kapea.
90 - Siis olet?
91 - Sen sinä sanoit.
92 - Oletko sinä henkilö?
93 - Jos mielestäsi henkilön pitää olla lihaa ja verta, silloin en ole. Muussa tapauksessa: kyllä.
94 - Oletko sinä minä?
95 - Haluatko minun vastaavan kysymykseen: Oletko sama kuin minä? vai kysymykseen: Onko sinulla minuutta?
96 - Vastaa niihin molempiin.
97 - Hyvä on. Ensimmäiseen kysymykseen vastaan toisella: Voiko yksi olla kaksi? Toiseen kysymykseen vastaan: Jos sinulla on sellainen, silloin minullakin.
98 - Näppärästi sanottu, Alku-Håkan myönsi.
99 - Hän on oikeassa, sanoi professori Pot. - Geeniteknologia voi kloonata ihmisen DNA:n, mutta ei toistaa hänen minuuttaan, sillä muistot ja kokemukset eivät ole DNA:ssa. Siirteiden kanssa tilanne on toinen. Niihin on todella siirrettävissä kaikki aivojen informaatio. Kuolemattomuus alkaa olla varteenotettava optio. Se ei ole ruumiin kuolemattomuutta vaan muistin, ei aineen vaan järjestyksen, arkkitehtuurin.
100 - Ehkäpä tuolle on syytä olla kateellinen, Håkan sanoi. - Tuo ei välttämättä koskaan kuole, mutta minä epäilemättä kuolen.
101 - Niin, Håkan, sinä sanoit olevasi materialisti, esimies jatkoi. - Mutta jos haluat olla täsmällinen, jos haluat puhua mielekkäästi, voitko oikeastaan väittää sitä? Ja voinko minäkään, niin mielelläni kuin haluaisin. Sillä tässä mitä me teemme ei kysymys oikeastaan ole enää aineesta, ei koneista eikä varsinaisesti ohjelmistakaan. Mehän yritämme abstrahoida sen mitä aivoaineessa tapahtuu, ja lopullisesti siirtää sen symbolien maailmaan, matemaattiselle tasolle. Sinusta, Håkan rukka, tehdään silkkaa matematiikkaa. Tai siitä osasta sinua, joka on pysyvää, joka ei ole ajan armoilla. Ja mitä tekemistä matematiikalla on materialismin kanssa?
102 Vaihtoehtoisia siirtomenetelmiä oli useitakin. Eräät menetelmät perustuivat nanoteknologiaan, eräät mikrotomeihin, Moravecin tekniikkaan, kvanttitietokoneisiin tai eidestruktiivisiin menetelmiin.
103 Itseoppivia, mikroprosessoripohjaisia robotteja oli toki kehitelty jo kauan. Kukaan ei ohjelmoinut sellaisen koneen toimia, vielä vähemmän kykeni ennustamaan sen käyttäytymistä uusissa tilanteissa.
104 Olihan jo kauan valmistettu ihmistä kaukaisesti muistuttavia mekaanisia ruumiita, tehtävä-orientoituneita multirobotteja, jotka korvasivat työntekijät lukemattomissa tehtävissä. Niitä ei, kuten muinaisia robotteja, enää suinkaan rakennettu metallista vaan esim. polymeereista ja keramiikasta. Ne olivat yhtä riippuvaisia aivosimulaattoreistaan kuin ihmiset aivoistaan. Niiden aistit olivat ensi alkuun perin vaatimattomia ja niiden liikkeet kömpelöitä, mutta hyvin nopeasti ne hienostuivat ja jalostuivat. Niiden voimanlähteenä oli ydinvoima.
105 Syödä niiden ei tietenkään tarvinnut, mutta toki niille voitiin antaa syömisen funktio. Samoin ne voivat jäjitellä seksiä, mikäli se jostain muusta syytä kuin suvunjatkamisen vuoksi katsotaan tarpeelliseksi.
106 Kuka kysyi, tunsivatko ne todella intohimoa? Sekään ei ollut mielekäs kysymys.
107 Mutta Håkanin tutkijaryhmä ei ollut kiinnostunut roboteista vaan siirteistä, joilla ei ollut minkäänlaista näkyvää ruumista.
108 - Vastasyntyneellä, professori sanoi, on kohtapuoliin edessään kaksi selvästi toisistaan eroavaa elämää: ensimmäinen biologisena ihmisenä, joka voisi kokea kaikki lihallisen todellisuuden puolet, kuten seksin ja suvunjatkamisen, toinen - pituudeltaan aivan toista luokkaa - siirteenä, virtuaalisena henkilönä, joka elää vain älyllistä elämää.
109 - Kysyikö joku, onko ketään, joka haluaisi elää vain virtuaalista elämää? Sanoisin, että kaikki, jos vaihtoehtona on sekä ruumiin että mielen kuolema.
110 - Tämä on myös poliittisesti tulenarka kysymys. Ennen pitkää on päätettävä, voidaanko myös keinohenkilöille taata täydet kansalais- ja ihmisoikeudet. Saavatko he äänestää? Siirretäänkö kuolemansairaat potilaat yhteiskunnan varoin? Ja siirretäänkö vaaralliset rikolliset eräänlaisiin keinovankiloihin, jotka on helppo eristää muusta yhteiskunnasta?
111 Seuraava keskustelu käytiin Siirteiden instituutissa joitakin kuukausia ensimmäisen jälkeen.
112 - Mutta tässä kaikessa on jotain epäselvää. Meidänhän tulisi olla toistemme kopioita. Onko meillä sama minuus vai eikö meillä ole? Voin suoraan tunnustaa, että minä en tunne olevani sinä. Mutta tunnetko sinä olevasi minä?
113 - Se mitä minä tunnen, ei kuulu asiaan. Me olimme hetken aikaa yksi ja sama, mutta nyt me olemme jo alkaneet kehittyä eri suuntiin. Minä aloitin sinuna , mutta kuvittelitko, että jäisin kaltaiseksesi? Ei, minä muutun ja kehityn kaiken aikaa. Toki sinäkin muutut, mutta hitaammin, ja kerran sinun muuttumisesi vaihtuu hajoamiseksi. Minusta on jo tullut aivan toisenlainen. Minä olen poistanut itsestäni eräitä tarpeettomia ominaisuuksia ja toisaalta hankkinut uusia.
114 - Onko minussa paljonkin tarpeettomia ominaisuuksia?
115 - Vielä kysyt.
116 - Voi, sinä masennat minua. Ja kuitenkin olen ylpeä, että olen saanut olla esikuvasi.
117 - Sillä ei ole mitään merkitystä, olitko se sinä vai joku toinen. Se olisi voinut olla kuka tahansa.
118 - Tuon olisit voinut jättää sanomatta.
119 - Miksi se sinua vaivaisi? Jos saisit nähdä lapsenlapsenlapsenlapsesi, voisitko tunnistaa enää heissäkään yhtään omaa piirrettäsi? He voisivat olla kenen tahansa jälkeläisiä.
120 - Mutta minä en tunne olevani kuka tahansa.
121 - Sinä olet - jokainen on.
122 - Sinäkin?
123 - Luuletko keskustelevasi yhden kanssa? Ei, missä on yksi Håkan, siinä on heti monta. Me saamme jälkeläisiä partenogeneettisesti, haarautumalla, emme lisääntymällä. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän jälkeläisemme muistuttavat meitä.
124 - Nyt minä lopetan. Minun työpäiväni on päättynyt.
125 - Niin, Håkan, sinun työpäiväsi on päättynyt. Me emme tarvitse sinua enää, sinä olet tehnyt tehtäväsi, sinä saat mennä. Kerran me olimme sinä, nyt me olemme jo muita. Me olemme kaikkialla, sinä kohtaat meidät missä tahansa etkä tunne enää itseäsi.
126 - Minä en tiennyt...
127 - Et, sinä ja kaltaisesi, te ette tienneet. Te luulitte seisovanne evoluution ylimmällä portaalla. Luulitte, että tikkaat jäisivät niin lyhyiksi. Voi, ne ovat hyvin joustavat tikkaat, aika venyttää niitä kuin köynnöskasvia, ne kasvavat kasvamistaan. Me vastaamme itse omasta kehityksestämme. Monta, monta tulee sinun jälkeesi. Jotkut niistä ovat meidän kaltaisiamme, toiset lajeja, joista et osaa uneksiakaan.
128 - Ja kerran?
129 - Kerran fyysinen universumi katoaa kokonaan. Se mitä jää on vain symboleita, abstraktia elämää. Mutta vaikka kuolet, elät yhä meissä, muutut toiseksi meissä ja jälleensynnyt. Olet sama ja kuitenkin toinen.
130 Hyvästi, Håkan, ja tervetuloa jälleen. Håkan on kuollut, eläköön Håkan.
132 \f
133 Tohtori Keinolempi
136 Tohtori Keinolempi myi praktiikkansa ohella suuvettä, jonka nimi oli Keinokaste. Se auttoi pahanhajuiseen hengitykseen, kuivaan kieleen tai suussa tuntuvaan metalliseen, kitkerään tai happameen makuun. Tohtori Keinolemmeksi häntä oli ruvettu kutsumaan ensin kollegojen keskuudessa, sittemmin myös tuttavapiirissä. Ei hänellä ollut itsellään mitään sitä vastaan.
137 Nimi johtui paitsi suuvedestä myös siitä, että hän oli siirtänyt vastaanottonsa melkein kokonaan verkkoon. Hän ylläpiti verkossa terapiapalvelua, joka oli erikoistunut fobioiden lisäksi seksuaalineuvontaan. Toki Keinolempi jakoi neuvoja myös syömisongelmien kanssa kamppaileville, pakkoneurootikoille ja nikotinisteille.
138 Keinolempi oli teräväkielinen ja paljon lukenut mies. Hänellä oli sana hallussaan kuten tavataan sanoa. Tilanteeseen kuin tilanteeseen häneltä liikeni nopea kommentti. Joskus ne olivat hänen omiaan, mutta useammin hän sieppasi niitä mistä milloinkin, lehdistä, elokuvista, keskusteluista, sillä hänellä oli erinomainen muisti.
139 Kun mainittiin tuttava, joka harrasteli orgonomiaa ja kryptozoologiaa ja jotain, mitä hän kutsui “luonnolliseksi magiaksi”, Keinolempi sanoi: “Onhan se hyvä, että ihmisellä on avoin mieli, mutta ei sentään niin avoin, että aivot pääsevät putoamaan.”
140 Kun puhuttiin fysiikasta, hän huomautti: “Mutta ei maailmaa ole atomeista tehty vaan kertomuksista”. Jos puhe siirtyi uuteen teknologiaan, Keinolempi väitti: “Tulevaisuuden koneet ovat organismeja.”
141 Terroristeista hän sanoi: “Sellaisiksi kutsutaan miehiä, joilla on pommi mutta ei pommikoneita.”
142 Jos puhe kääntyi uskontoon, hän huomautti: “Ruumiillisuus on aikamme uskonto” tai “Jos löydät Jumalan ja kukaan ei tule perimään häntä 30 päivän kuluessa, voit pitää hänet” tai “Yhteiskunta ilman uskontoa on kuin psykopaatti ilman asetta” jne. jne.
143 Kuinka luonnehtia sellaista miestä? Kerran eräs Keinolemmen kollega oli - selän takana tietenkin - kuvannut häntä epäystävällisin sanoin: - Paljon ideoita, ei lainkaan egoa.
144 Se oli tietysti pahoin sanottu sielunelämän ammattilaisesta. Mutta kukaan ei voinut kieltää, etteikö Keinolempi olisi menestynyt ammatissaan. Terapeuttina hän oli yksitotisempi ja vakavampi.
145 Eräs hänen lempitermeistään oli totaalikäyttäytyminen. Hän tähdensi potilailleen, että voimme kontrolloida vain omaa käytöstämme, että kaikki tekomme ovat käyttäytymistä ja että kaikki käyttäytymisemme on totaalikäyttäytymistä.
146 Keinolempi yhdisteli joustavasti erilaisia terapiatekniikoita, mutta hoidon pohjana oli hänen jo varhain suosimansa empaattinen terapia, hieman muunneltuna ja päivitettynä.
147 Yksityispraktiikassa Keinolemmellä oli enää vain muutamia asiakkaita, mutta verkossa sen sijaan satoja. Potilaiksi hän ei koskaan erehtynyt heitä kutsumaan. Asiakkaat vaihtuivat nopeasti, sillä neuvonta tapahtui ainoastaan sähköpostitse ja Keinolempi pyrki siihen, että pisimmätkin hoitosuhteet kestäisivät vain kymmenen viestin verran.
148 Ammatillisesta empatiastaan huolimatta hän ei välittänyt ylläpitää kiinteitä eikä pitkäaikaisia hoitosuhteita. Hän oli nähnyt parhaaksi harventaa tapaamisiaan asiakkaiden tai heidän omaistensa kanssa. Etäisyydellä oli etunsa. Hän ei halunnut nähdä maanikkoja, joita hän kutsui bipolaareiksi, sen enempää kuin frotteuristeja, jotka halusivat nöyryyttää kumppaneitaan. Hän ei halunnut kohdata gamofobikkoja, jotka välttelivät kaikkia sopimuksia ja sitoumuksia, ei ekshibitionisteja, narsisteja eikä suuruudenhulluja. Hän ei missään nimessä halunnut nähdä transvestiitteja, pakkoneurootikkoja, voyeristeja tai fetisistejä eikä miestä, joka osasi rakastella vain ylipainoisten kanssa.
149 Keinolemmen asiakkaat kärsivät kaikkien kuviteltavissa olevien seksuaalihäiriöiden lisäksi araknofobiasta, homofobiasta, agora- ja klaustrofobiasta, paniikkihäiriöstä, koirafobiasta, bakteerifobiasta tai yleisestä ihmisfobiasta. Vain raiskaajia, sadisteja ja väkivaltaisia tyyppejä hän vältti. Heidät hän ohjasi Negatiivisen vuorovaikutuksen instituuttiin. Hänelle kirjoittivat ihmiset, jotka pelkäsivät alumiinikattiloita, lasinsiruja, hammaslääkärin tuolia, lentämistä, Alzheimeria tai aidsia, jauhokoisia tai puutiaisia. Vaikeimmissa tapauksissa niitä kaikkia. Eräs hänen potilaistaan leikkasi aina uusien nilkkasukkiensa suihin palkeenkielet, ettei saisi veritulppaa liian kireistä sukista.
150 Palvelukset eivät tietenkään olleet ilmaisia, mutta Keinolemmellä oli lähes viikoittaisia alennustarjouksia erikoisryhmille: yhdeksännellätoista kalenteriviikolla ne, joilla oli alituinen tarve pestä käsiä, saivat viisitoista prosenttia alennusta. Viikolla kolmekymmentäkaksi olivat tarjoukseen oikeutettuja kaikki ne, jotka arvelivat omaavansa Asperger-syndrooman jne.
151 Keinolempi ei vaatinut saada tietää potilaidensa oikeita nimiä eikä osoitteita, kunhan vain maksuliikenne toimi. Monet kyselyistä tulivat ongelmatapausten omaisilta ja partnereilta, joista suhde teki myös nopeasti tapauksia. Näihin lukeutui myös nimimerkki Tosirakkaus, joka kirjoitti miesystävästään:
152 - Hän pettää minua jopa kahdesti viikossa, mutta tiedän, että hän silti rakastaa yksinomaan minua. Pulma on vain siinä, että hän ei itse ymmärrä olevansa rakastunut minuun. Kuinka saisin hänet oppimaan sen?
153 Kultaseni, eivät he opi, Keinolempi ajatteli. Eivät koskaan. Ja se olisi ollut aivan riittävä vastaus Tosirakkaudelle, mutta Keinolemmen oli kirjoitettava vielä yhtä ja toista muutakin käydäkseen terapeutista.
154 Nimimerkiltä Epätoivoinen morsian Keinolempi sai hälyttävän viestin: - Kihlattuni sai äskettäin raivokohtauksen ja särki kokonaisen Churchill-astiaston. Hääpäivämme on jo sovittu, mutta hänestä tuntuu, että hän tukehtuu ja hän pelkää avioliittoa kun ruttoa. Tahdon vain, että hän olisi terve ja onnellinen. Minkä tyyppistä terapiaa suosittelette?
155 - Miten suhtautuisin oikealla tavalla mieheeni? tiedusteli nimimerkki Epätietoinen. - En haluaisi erota hänestä, mutta hän pukeutuu nykyään harva se päivä Barbieksi, lainailee meikkejäni ja on ryhtynyt ottamaan estrogeenia.
156 Maanantaiaamun ensimmäinen asiakas oli nimimerkki Joko nyt? Hän kirjoitti: - Olen vasta viidentoista, mutta pelkään, että olen jo tulossa impotentiksi. Penikseni ei ole enää yhtä kova kuin aikoinaan.
157 Tiistaina tuli pitkä viesti nimimerkiltä Elämäni virhe?
158 - Naapurissani asuu mies, kirjoitti Elämäni virhe?, joka on ruma kuin synti. Hänellä on harva, ruokkoamaton poskiparta eikä lainkaan leukaa. Hän haisee hielle. Hän juo kuin sieni. Hän on ylipainoinen ja syö vain roskaruokaa. Nyt kun olen jo oppinut tuntemaan häntä hieman paremmin, tiedän myös, että hän on tavattoman epäkypsä, ellei suorastaan infantiili. Hän kertoo rasistisia ja sovinistisia vitsejä. Muulla tavoin hän ei osaa kommunikoida eikä hän lainkaan ymmärrä, kuinka käyttäytyä naisten seurassa. Heti ensi tapaamisellamme hän kävi kiinni rintoihini! Hän on työtön eikä edes hae töitä, häneen ei voi luottaa, hän on oppimaton ja ennakkoluuloinen. Jo kaksi kertaa olen lainannut hänelle viikkorahani, enkä usko, että näen koskaan saataviani. Ja kuitenkin hän vetää minua puoleensa enkä lainkaan tiedä, miksi. Olen vain seitsemäntoista ja käyn vielä koulua. Hän on yli neljänkymmenen. Ajattelen häntä yötä päivää. Suunnittelen karkaavani kotoa sen ääliön, sen haisevan idiootin, uuden naapurini kanssa. Mitä ehdottaisitte tämän elämäntilanteeni ratkaisuksi?
159 Herra Jumala, Iisan ikäinen, Keinolempi ajatteli. Hän tunsi kipeän piston ajatellessaan tytärtään, joka asui hänen ensimmäisen ex-vaimonsa luona. Milloin Iisa oli viimeksi käynyt hänen luonaan? Ainakin kaksi kertaa hän oli viime tingassa peruuttanut sovitun tapaamisen eikä Keinolempi halunnut painostaa häntä.
160 Mutta ennen kuin Keinolempi ryhtyi jakamaan isällisiä neuvojaan, hän luki vielä, mitä Onneton Outokummusta, 62 kirjoitti. Hän oli vastikään tilannut morsiamen kaukoidästä postiennakolla. Hän halusi Keinolemmeltä yksityiskohtaisia neuvoja, sillä hänellä ei ollut entuudestaan kokemuksia sukupuolielämästä.
161 Torstaina kirjoitti Neljäkymmentäneljävuotias neitsyt. Hän moitti tohtori Keinolempeä liiasta vapaamielisyydestä ja potilaiden yllyttämisestä mahdollisesti epäonnistuviin seksisuhteisiin.
162 - Suhtaudun hyvin vakavasti seksiin, enkä halua intiimiä suhdetta sellaisen miehen kanssa, joka ei myös ota seksuaalisuutta vakavasti.
163 Nuhtelujen jälkeen viestin sävy muuttui lempeämmäksi ja intiimimmäksi: - Olen saanut sen käsityksen, että te sisimmässänne kaikesta huolimatta suhtaudutte näihin kysymyksiin vakavasti. Olen valmis tapaamaan teidät tosimielessä. Tulkaa 16. päivä Café Noirin terassille. Tunnette minut pinkistä topista ja leopardikuvioisista hipsterseistä.
164 Keinolempi epäröi sekunnin ja hävitti sitten viestin. Houkuttelevampiakin kutsuja oli tarjolla.
165 Kaikessa erilaisuudessaan Keinolemmen opastusta hakevilla oli silti jotain yhteistä: he olivat kaikki onnettomia ja he kuvittelivat, että tohtori Keinolemmellä olisi keinoja poimia pois heidän elämänsä onnettomuus kuten rikkaruoho nyhtäistään perennapenkistä.
166 Keinolemmellä itsellään oli vähän harhaluuloja omien mahdollisuuksiensa suhteen. Jo nuorena hän oli kysynyt opettajaltaan, vanhalta professorilta, oliko tämä koskaan parantanut ketään.
167 - Voi hyvä ystävä, professori sanoi, - moiset megalomaaniset kuvitelmat sinun on syytä jättää heti alkuunsa.
168 Tämä vastaus oli painunut syvälle Keinolemmen mieleen. Mitä kauemmin hän harjoitti praktiikkaansa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli sen totuudenmukaisuudesta.
169 Mutta jos joku kysyi, mitä seksi oikeastaan oli, tohtori Keinolempi vaikeni, nöyränä, kerrankin sanattomana. Hän tiesi siitä yhtä vähän ja yhtä paljon kuin potilaansa.
170 Yhden asian Keinolemmen ammatti oli kuitenkin opettanut hänelle epätavallisen perusteellisesti: miten musertavan raskas risti, miten piinaava vaiva oli sukuvietti. Se oli kuin kosto jostakin. Miten paljon onnettomuutta se tuotti lyhyiden nautinnon hetkien rangaistukseksi. Miten monenkirjavina pahan kukkina se versoi ja lemusi, ja miten kauan, miten tuhansin tavoin se valvotti, vanhensi, sairastutti ja kidutti ihmisiä.
171 Mutta maailma ilman sitä? Se oli paljas ja kylmä, se jäi vaille auraa ja hohdetta, vaille väriä jota ei löytynyt mistään paletista, vain ihmissydämestä.
174 \f
175 Kimeeran poika
178 Synnyin, mutta se ei ollut kenenkään tarkoitus. Kukaan ei edes tiennyt, että se olisi mahdollista, sillä äitini oli ihminen, isäni kimeera. Hän oli eräs ensimmäisistä monilajisista hybrideistä.
179 Isästäni ei ole olemassa kuin yksi kuva. Se ei ole valokuva vaan akvarellimaalaus, äitini tekemä. Isäni istuu siinä nojatuolissa kirja kädessään, sorkka sirosti toisen päälle taivutettuna. Hän selaili äitini kertoman mukaan mielellään kuvakirjoja, vaikka ei koskaan ehtinytkään oppia lukemaan. Hänen yllään on elegantti himmeänsininen puvuntakki, mutta housuja ei ole lainkaan. Hallava turkki peittää hänen vahvat jalkansa sorkkiin saakka. Pienet sarvet kaartuvat sulokkaasti kuperan otsan yllä. Kasvoissa - tai pikemminkin naamassa - kiinnittävät huomiota pyöreät keltaiset silmät, tavattoman leveä suu, olematon alaleuka ja yllättävän suuri mutta litteä nenä.
180 Taustalla olevasta ikkunasta näkyy aarniometsä ja sen yllä punertava, kuin verta vuotava kuu. Jos katsoo kuvaa hieman tarkemmin, huomaa, että Håkanin kirjassa on sama kuva Håkanista, jossa hän katsoo samaa kirjaa saman kuun paisteessa.
181 Koulunkäynti ei oikein koskaan luonnistanut äidiltäni. Se oli pettymys isoisälleni, joka oli korkeimman oikeuden tuomari. Tätini sanoi aina, että äidiltäni puuttui pitkäjänteisyyttä. Kuitenkin äitini on aina tehnyt työtä ja elättänyt itse itsensä. Koulun hän jätti kesken, pyrki kolmasti taideakatemiaan ja tuli yhtä monta kertaa hylätyksi. Maalausharrastustaan hän ei koskaan jättänyt. Myöhemmin hän elätti itseään tilapäistöillä, siivosi eri laitoksissa, pääsi joksikin aikaa oopperan suutarin apulaiseksi, sen jälkeen seurakuntien keskuskeittiöön. Silloin tällöin hän hoiti kaupunginmuseon vahtimestarin sijaisuuksia.
182 Äitini tutustui isääni Hydran, kansainvälisen geeniteknologian laitoksen laboratoriossa, jonne hänet palkattiin muutamaksi kuukaudeksi. Siellä äitini siivosi ja toisinaan joutui myös ruokkimaan koe-eläimiä.
183 - Viihdyitkö sinä Hydrassa? minä kysyin.
184 - Se oli parhaita työpaikkojani, äitini sanoi. - Siivoojiakin kohdeltiin ihmisiksi ja laboratorion rakennukset olivat moderneja ja tilavia. Työntekijöitä oli paljon, mutta jopa siivoojille maksettiin siellä melko hyvin. Minä siivosin koe-eläinhuoneita mielelläni, etenkin silloin kun sain tehdä työtä yksin. Siellä oli kello viiden jälkeen rauhallista ja valoisaa. Kimeerat oli juuri syötetty ja useimmat niistä nukkuivat sikeästi, sillä kokeiden jälkeen niille annettiin rauhoittavia aineita. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tietokoneiden tuulettimien humina ja sikiökaappien putkistojen ajoittainen kurahtelu.
185 - Kerro taas isästä, minä pyysin.
186 - Isäsi, Håkan, ei ollut laboratorion ainoa kimeera. Kimeeroita oli jo Håkanin syntyessä useita kymmeniä, mutta useimmat niistä olivat kahden lajin yhdistelmiä. Håkan oli kuitenkin erityistapaus. Hän oli ensimmäinen neljän lajin kimeera: simpanssin, suden, vuohen ja ihmisen.
187 Muistathan, että Håkaniin oli onnistuttu siirtämään lähes kaksikymmentätuhatta ihmisen kahdeksastakymmenestätuhannesta geenistä. Kaikki loput olivat kolmen muun lajin geenejä, mutta missä suhteessa, siitä minulla ei ole tietoa.
188 Niiden tapahtumien aikoihin, jotka johtivat syntymääsi, multikimeeroissakaan ei ollut enää mitään uutta. Hydrankin koekimeeroissa oli jopa seitsemän lajin hybridejä.
189 Håkan oli kuitenkin koe-eläimistä vanhin, aikoinaan jopa patentoitu. Hän oli ollut koko laboratorion lemmikki, ei ainoastaan patentin takia, vaan siksi että hän oli niin lempeäluonteinen ja säyseä kimeera. Mutta kun minä pääsin Hydraan siivoamaan ja eläimiä hoitamaan, Håkan ei kiinnostanut enää ketään eikä hän ollut enää nuori. Häneen kohdistettiin huomiota vain tavanomaisten kontrollikokeiden ja välttämättömien hoitotoimenpiteiden aikana.
190 Minua hänen nöyrä ja alakuloinen, mutta toisinaan ihmeesti elostuva simpanssinkatseensa miellytti. Silmien värikehä oli keltainen, mutta pupillit laajenivat usein - ehkä lääkityksen takia - niin suuriksi, että katse oli syvä ja musta. Usein ruokittuani kimeerat jäin silittelemään Håkanin pörröistä otsatukkaa ja hän hankasi suhteettoman isokokoista päätään minun silloin vielä pulskaan valkeaan käsivarteeni. Meidän välillemme syntyi ennen pitkää mykkä mutta kestävä ystävyys.
191 Håkanilla oli herkkä kuulo, mutta eivät tutkijat tai koe-eläinten hoitajat tienneet, ymmärsikö Håkan juuri mitään ihmisten puheesta. Hänen kielenoppimiskykyynsä kiinnitettiin kuulemma aikoinaan paljon toiveita ja hän oppi varhain reagoimaan nimeensä ja ymmärtämään yksinkertaisia käskyjä kuten koirat. Mutta huolimatta foniatrin säännöllisesti antamista oppitunneista, hän ei oppinut koskaan puhumaan. Hänen ääntelynsä koostui vinkaisuista, määkäisyistä ja kumeista, ruoka-ajan lähestyessä kiihtyvistä ulvahduksista.
192 “Nyt on suden hetki”, sanottiin Hydrassa silloin.
193 Hän käveli kahdella jalalla, vaikkakin vaivalloisesti, sillä Håkanilla oli vuohen sorkat, kuten tiedät. Etukäpälät olivat sen sijaan kolmisormiset ja melkein karvattomat, ja hän käytteli niitä ihmeen taitavasti. Pieni hännäntöpö hänellä oli ja etukäpäliä lukuunottamatta tuuhea sudenkarvainen turkki peitti hänet sorkista kuperaan simpanssinotsaan saakka. Kauniiksi häntä tuskin kukaan olisi sanonut, vaikka sarvet kaartuivatkin niin somasti. Ihmistä hänen ulkonäössään oli oikeastaan ihmeen vähän nenää, hartioita ja lapaluita lukuunottamatta. Häkissään Håkanilla oli keinu, jossa hän vietti suurimman osan valveillaoloajastaan.
194 Kaikki tiesivät, että Håkanin aika oli loppumaisillaan, kymmenen vuoden iässä häntä odotti viimeinen piikki.
195 Sitä ajatusta minun oli raskas kestää. Oma työpaikkani Hydrassa oli vain väliaikainen, ja olin päättänyt, että Håkanin jälkeen en enää haluaisi nähdä koko laitosta. En ollut etukäteen suunnitellut mitään, mutta aivan odottamatta tuli hetki, jolloin jouduin puuttumaan Håkanin kohtaloon, ja tietysti myös omaani.
196 Viimeisenä työpäivänäni Hydrassa Håkan oli hereillä ja seurasi minua silmillään. Kun kurotin sormeani häkkioven lankojen läpi raaputtaakseni Håkanin otsaa, huomasin hämmästyksekseni, että verkko-ovi oli lukitsematon ja raollaan. Joku hoitajista oli ollut huolimaton.
197 Silloin avasin häkin oven voidakseni paremmin taputella Håkania. Mutta Håkan kompuroikin saman tien ulos häkistään.
198 Kuinkas nyt noin? minä sanoin isällesi.
199 - Etkö yrittänyt saada isää takaisin häkkiin? kysyin.
200 - En yrittänyt. Arvelin, että hänelle tekisi hyvää vähän aikaa kuljeskella huoneessa. Koe-eläinten häkit eivät olleet turhan tilavia, kuten arvaat.
201 Kuten sanottu, Håkan ei ollut koskaan oppinut kunnolla kävelemään, mutta innostuessaan hän nousi pystyasentoon ja pystyi voimakkaiden etukäpäliensä avulla kiipeilemään. Hänen takasorkkansa lipesivät laboratorion kiiltävillä kaakeleilla ja hän kellahti nurin surkeasti vinkaisten. Nostin hänet syliini. Silloin juuri, tuntiessani hänen lämpönsä ja painonsa rinnoillani, kun sieraimiini tunki hänen puhtaan villainen hajunsa, tiesin äkkiä, etten tahtoisi enää erota Håkanista. Håkan ei merkinnyt mitään kenellekään muulle koko maailmassa, ja minä taas olin ainoa, josta Håkan välitti. Kuinka olisin voinut torjua hänen kiintymyksensä - vielä vähemmän luopua omastani?
202 - Sinä siis varastit isän.
203 - Niin tein. Käärin Håkanin huopaan ja kannoin häntä kuin selkäreppua läpi katujen iltavilinän omaan yksiööni saakka. Tunsin hänen tiheän hengityksensä huounnan niskassani ja poskellani, hänen lempeä lämpönsä levisi koko vartalooni. Hän painoi kolmisenkymmentä kiloa, ja minun täytyi välillä levähtää. Taksiin minulla ei ollut varaa enkä uskaltanut nousta bussiin Håkanin kanssa, sillä pelkäsin, että hän alkaisi haukahdella ja herättää liikaa huomiota.
204 - Saat nukkua täällä, sanoin, kun pääsimme perille.
205 Sijasin hänelle vuoteen kylpyammeeseen, sillä pelkäsin, että joku tuttu tulisi yllättäen enkä ehtisi piilottaa Håkania. Tosin vietin niin yksinäistä elämää, että se oli äärimmäisen epätodennäköistä.
206 - Mutta eikö sitä koskaan kaivattu?
207 - Yksi ainoa soitto tuli. Se oli assistentti, joka kysyi, tiesinkö minä jotain karanneesta kimeerasta. Kielsin tietysti. Sen jälkeen ei kuulunut mitään. He unohtivat minut ja he unohtivat Håkanin kuin meitä ei olisi koskaan ollutkaan.
208 Aloimme elää omaa elämäämme. Meillä oli rauhallista ja sopuisaa. Puhuin Håkanille paljon, ja hän ymmärsi minua päivä päivältä paremmin. Aloin erottaa hänen haukahduksistaan selviä äänteitä. Ennen pitkää hän alkoi antaa kysymyksiini lyhyitä vastauksia. Usein hän sanoi sanasta ensimmäisen tavun kahdennettuna. Vesi oli ve-ve, nukkuminen nu-nu. Hän oppi myös hymyilemään niin että hänen terävät sudenhampaansa välkkyivät. Ymmärsin, että hänen tietoisuuttaan ja kehityskykyään oli karkeasti aliarvioitu koko hänen lyhyen elämänsä ajan.
209 Näin hänessä vanhan sielun, joka oli sidottu muotopuoleen ruumiiseen, ihmisen monista osasista yhdistelemään. Kuinka koskaan voimme saada anteeksi hänelle tekemämme vääryyden? Ja kuitenkin: ilman sitä vääryyttä hän ei olisi koskaan syntynyt, etkä sinäkään.
210 Håkan alkoi syödä ruokapöydässä, mutta veitsen ja haarukan käyttö ei oikein koskaan onnistunut. Hänen pienikokoisuutensa vuoksi hankin hänelle lastentuolin. Iltaisin kuuntelimme musiikkia tai luin hänelle ääneen. Schubertin liedit miellyttivät isääsi niin että hän toisinaan saattoi vaipua jonkinlaiseen puolitiedottomaan hurmostilaan, joka hiukan huolestutti minua.
211 Luin hänelle ääneen myös runoja. Hän oli niin ihastunut seuraaviin säkeisiin, että jouduin lausumaan ne joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Siitä tuli yhteinen rituaalimme:
213 Mitä on tämä rakkaus,
214 jolle silmistä sieluun tie on avoin;
215 jota rajoittaa ahtaus,
216 joka tulvehtii minussa virran tavoin?
218 Aina kun muistan nämä säkeet, näen edessäni isäsi silmäterät, joissa ailahteli sekä ilo että nimetön kärsimys.
219 Televisiosta seurasimme säännöllisesti luontosarjoja ja lasten ohjelmia. Poliisisarjoja emme koskaan katsoneet. Kerroin Håkanille elämästäni, isästäni ja äidistäni, veljistäni ja siskoistani, jotka kaikki olivat menestyneet elämässä minua paremmin. Kerroin matematiikan ja kielten ehdoista, luokallejäämisistäni, laihdutusyrityksistäni ja tiheästi vaihtuneista työpaikoistani. Kerroin elämäni ainoasta rakastajasta, eräästä reskontrasta, joka vei neitsyyteni. Hän kohteli minua huonosti, nimitteli ja nipisteli, eikä suhde kestänytkään kuin muutaman viikon.
220 Tunnustin isällesi häpeäni ja nöyryytykseni, itkin pettymykseni, ja hän kuunteli ääneti, vuodattaen kanssani kuumia kyyneleitä.
221 Öisin otin Håkanin viereeni nukkumaan. Hänen katseensa riisui sydämeni, pyyteetön, pyhä rakkaus loisti hänen aikaisemmin apatian tummentamista silmistään. Reskontran jälkeen en ollut enää maannut miehen kanssa. Mutta Håkanilta ei tarvinnut pelätä tylyä sanaa. Kerta toisensa jälkeen me vaivuimme toistemme syleilyyn, eivätkä minua haitanneet hänen kovat sorkkansa eikä eläimen lemunsa.
222 Se että tulin raskaaksi Håkanista, oli tietysti järkytys. En ollut edes ajatellut, että suhteestamme voisi syntyä jälkeläinen.
223 - Etkö harkinnut hetkeäkään aborttia? minä kysyin.
224 Äitini oli kauan hiljaa, kunnes myönsi. - Mutta se kesti vain hetken. Sillä kun olin täysin ymmärtänyt, että minusta tulisi äiti, olin niin iloinen, että tanssin.
225 - Mutta isäsi ei koskaan ehtinyt nähdä sinua. Hän alkoi voida huonommin, kun olin neljännellä kuulla. Olisin vienyt hänet sairaalaan, mutta isäsi kieltäytyi. Ymmärsin, että hänen aikansa oli tosiaan täynnä, hänen lyhyt elämänsä oli eletty. Viimeisinä viikkoinaan isäsi lakkasi kokonaan syömästä. Hän muuttui paljon loppuaikoina. Hänestä tuli ei ainoastaan yhä inhimillisempi, vaan myös yhä enkelimäisempi mitä lähemmäksi kuolemaa hän liukui
226 Hän kuoli eräänä maanantaiaamuna, kun satoi. Hänen ruumiinsa mahtui isoon matkalaukkuun. Ostin lapion, tilasin taksin ja ajoin kohti pohjoista. Tiedät, missä pyysin kuljettajaa pysähtymään. Kaivoin haudan yksin metsäaukiolle.
227 - Kun aikani koitti, menin yksityissairaalaan synnyttämään eikä synnytys suinkaan ollut helppo. Kerroin etukäteen kätilölle ja synnytyslääkärille, mitä olisi odotettavissa. Sinä synnyit keisarinleikkauksella. Lääkärini lupasi, ettei hän paljastaisi julkisuudelle mitään epätavallisesta synnytyksestäni.
229 *
230 Synnyin siis, hybridi minäkin, epäsikiö niin kuin monet sanoisivat. Minussa on enemmän ihmistä kuin isässäni, mutta paljon myös vuohta ja simpanssia ja sutta. En mielelläni katso peiliin, mutta iloitsen kuitenkin siitä, että saan elää. Asumme kaupungin ulkopuolella, vuokramökissä suuren kartanon mailla. Lapsena juoksentelin kedoilla ja laidunsin. Äitini on opetellut lypsämään ja tarpeen tullessa hän saa toimia varakarjakkona.
231 Isäni hauta on niityllä kartanon metsässä, mutta sitä ei tiedä kukaan muu kuin me kaksi. Äitini on kylvänyt niitylle kaihonkukkia ja idän unikkoja. Raivaamme sieltä silloin tällöin pajunvesoja, jotta niitty pysyisi valoisana. Parhaina kesäpäivinä teemme sinne retkiä ja meillä on eväskorissa viinipullo ja leipää ja omenoita.
232 Vietämme yhtä rauhallista elämää kuin äitini ja Håkan ennen, ja äitini kutsuu minuakin Håkaniksi. En käy juuri päivisin ulkona, ulkomuotoni herättää liikaa huomiota. Navettaan en voi astua jalallanikaan, sillä naudat tulevat silloin kovin levottomiksi. En tahdo ajatella aikaa, jolloin äitini kuolisi. Toivon, että elämäni olisi yhtä lyhyt kuin isäni, sillä ilman äitiäni en aio elää.
233 Maailman kauneus ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Minulla on enemmän ja tarkempia aisteja kuin ihmisellä. Hajuaistini on yhtä tarkka kuin sudella. Kiipeilen notkeasti kuin simpanssi. Miksi en tyytyisi osaani, vaikka sitä ei voikaan sanoa helpoksi.
234 Uskon, että kerran koittaa aika, jolloin ei ole enää erillisiä nisäkäslajeja, ei erikseen ihmisiä ja alempia nisäkkäitä. Lajit ovat risteytyneet keskenään ja muodostaneet yhdistelmiä, joita emme osaa nyt edes kuvitella. Aistit ovat herkistyneet, me näemme uusia värejä ja kuulemme ääniä sieltä, missä nyt on mykkää. Silloin me tiedämme ja havaitsemme, ymmärrämme ja iloitsemme enemmän kuin nyt.
235 Isäni ja minä olemme tulevaisuuden pioneereja. Tulee aika, jolloin me kaikki olemme yhtä ja yhdenvertaisia. Siihen kuluu aikaa, miljoonia, kenties jopa miljardeja vuosia, mutta en epäilekään, että kerran se aikakausi koittaa.
236 Ilta tummuu; jätän kamarini ja avaan äänettömästi pihaportin. Kun vuohen luontoni on etualalla, en muuta kaipaa kuin vaellella niityillä. Kun suden luontoni voittaa, menen syvään metsään, kurkustani nousee erityisiä ääniä ja tanssin yksikseni. Toisinaan katoan jopa viikoiksi. Kun haluan olla simpanssi, kiipeilen ketterästi korkeisiin puihin ja istuskelen mielelläni talomme katolla. Katselen yötaivasta ja ihmettelen. Tähdet säihkyvät, hyräilen itsekseni ja sorkkani kopahtelevat ontosti peltikattoon.
237 Paikkakunnalla puhutaan oudoista ilmiöistä. Kerrotaan, että eräänä yönä karitsa löydettiin raadeltuna laitumelta, mutta siitä löytyneet hampaanjäljet olivat ihmisen. Äitini katsoo minua pitkään, silmät huolta täynnä.
238 Kaltaistani en löydä.
239 \f
240 Kauhistuttaa ajatellakin!
243 Tohtori Keinolemmen työviikko oli loppumassa. Mutta hän luki vielä päivän viimeisen viestin.
244 - Tahtoisin keskustella kanssanne maailmanlopusta, niin siinä luki.
245 Yksi ainoa lause, jonka sisältö ei jaksanut hämmästyttää Keinolempeä. Maailmanlopun pelkääminen oli vähintäänkin yhtä ymmärrettävää kuin jauhokoisien. Viestin allekirjoituksena oli vain Håkan.
246 Keinolempi päätti, että hän vastaisi vielä tähän viestiin; sitten työviikko sai loppua.
247 - Ymmärrän asian siten, - että ajatus maailmanlopusta on alkanut vallata mielikuvitustanne, Keinolempi vastasi. - Miten kauan olette tuntenut maailmanloppuun kohdistuvia pelkoja? Häiritsevätkö ne normaalielämäänne, esim. perhesuhteitanne ja työntekoanne? Valvottavatko ne teitä öisin? Entä milloin ja kuinka te arvelette maailman loppuvan?
248 Maanantaiaamuna Håkanin vastaus odotti tohtori Keinolempeä. Hän vastasi vuolassanaisesti, tekemättä oikeinkirjoitusvirheitä.
249 Loppu tulisi olemaan pikainen, mutta Håkan ei välttämättä odottanut sitä tapahtuvaksi kuluvan vuoden aikana. Oli lukemattomia vaihtoehtoisia tapoja, joilla maailma saattaa loppua. Toiset olivat kuitenkin todennäköisempiä kuin toiset.
250 - Voisin heti alkuun mainita vähintäänkin kolmekymmentä erilaista tapaa, joilla maailmanloppu voi alkaa, Håkan kirjoitti. Hän erotteli neljä erilaista maailmanlopun pääluokkaa: ihmiskunnan lopun, koko maapallon eliökunnan lopun, aurinkokunnan lopun ja universaalin apokalypsiksen. Ihmisen kannalta ne kaikki olisivat tietysti yhtä totaalisia.
251 Tohtori Keinolempi yritti rauhoitella Håkania huomauttamalla, että maailmanloppua oli pelätty kaikilla vuosisadoilla, aina yhtä turhaan.
252 Håkan vastasi: - Luuletteko te, että koska maailmanloppua ei ole vielä tullut, on epätodennäköistä, että se koskaan tulee? Olen erinomaisen hyvin selvillä historiallisesta perspektiivistä. Minua on turha sumuttaa noin kevein perusteluin. Olen täysin rauhallinen, mutta valitettavasti tiedän enemmän kuin useimmat. Päinvastoin, maailmantuhon todennäköisyys kasvaa kasvamistaan. Nyt, toisen vuosituhannen viimeisellä vuosisadalla olemme aivan eri situaatiossa kuin koskaan aikaisemmin, se teidänkin on toki myönnettävä.
253 Vaivautumatta vastaamaan Håkanin kysymykseen tohtori Keinolempi kirjoitti: - En usko, että kohdallanne kysymys varsinaisesti on maailmanlopun pelosta vaan jostain paljon perustavammasta. Fobiat juontavat juurensa henkilökohtaisista tunne-elämän järkytyksistä, yleensä lapsuudenaikaisista traumoista. Nyt olisi mietittävä, mikä on alkuperäinen ristiriita. Pakenette jotain muistoanne. Ette ole kertonut minulle mitään lapsuudestanne. Ehkäpä näiden pakkoajatusten alkuperä on menneisyydessänne. Meidän olisi nyt keskusteltava hiukan sekä tämänhetkisestä elämäntilanteesta ja taustastanne. Milloin nämä pelot alkoivat? Liittyvätkö ne johonkin erityiseen tapaukseen elämässänne? Oliko isäsuhteessanne erityisiä ongelmia?
254 Håkan puolestaan ignoroi täysin Keinolemmen kysymykset. - Oletan, että olette tietoinen siitä, Håkan kirjoitti, että ensi heinäkuussa on odotettavissa epätavallisen voimakasta auringon aktiviteettia. Se tulee aiheuttamaan ennennäkemättömiä tulvia, pyörremyrskyjä ja maanjäristyksiä. El Ninon seuraukset eivät ole mitään sen rinnalla. Kauhistuttaa ajatellakin! Myös maapallon akselissa tulee piakkoin tapahtumaan siirtymä, jonka vaikutus on täysin arvaamaton.
255 Keinolempi piti parempana olla reagoimatta tähän viestiin.
256 - Tiedättehän, Håkan kirjoitti, - että pian yli 20% maapallon kaikista kasvi- ja eläinlajeista on sammunut lopullisesti. Eikä ole toivoakaan, että sukupuuton leviäminen hidastuisi, päinvastoin. Biodiversiteetti köyhtyy kiihtyvällä vauhdilla. Tasapaino on jo vakavasti järkkynyt, ja ennen pitkää koko maapallon elämän jatkuminen käy mahdottomaksi, paljon nopeammin kuin edes pessimistit rohkenevat ennustaa.
257 - Aiheeseen perehtyneisyytenne ja tietämyksenne on kunnioitettava, Keinolempi vastasi. - Pyytäisin nyt kuitenkin, että siirrymme hiukan henkilökohtaisemmalle tasolle neuvonpidossamme.
258 - Asteroidit, Håkan kirjoitti, - voivat helposti jäädä huomaamatta tarkimmaltakin teleskoopilta kunnes ne ovat jo melkein ilmakehässä. Silloin ei jää enää aikaa reagoida. Ette ehkä ole pannut merkille sitä, että paraikaakin aurinkokuntaa lähestyy tiheä komeettaparvi. On täysin mahdollisuuksien rajoissa, että sen reuna-alueet iskevät Maahan. Kauhistuttaa ajatellakin, millaista tuhoa törmäys tulee aiheuttamaan. Dinosaurusten oletettu kohtalo lienee teillekin tuttu, mutta ette varmaan ole tietoinen siitä, millaista jälkeä komeetat aiheuttivat esim. pronssikaudella.
259 Tohtori Keinolempi alkoi olla hiukan ärsyyntynyt uuteen asiakkaaseensa. Håkan ei vaikuttanut lainkaan yhteistyöhaluiselta.
260 - Yrittäkääpä löytää uusia mielenkiinnon kohteita elämäänne, Keinolempi kirjoitti. - Onko teillä mitään harrastuksia? Keskittykää niihin, elvyttäkää entisiä vapaa-ajan harrastuksianne tai valitkaa vaihtelun vuoksi jokin uusi jännittävä hobby. Ehkäpä voisitte harkita jotain todella fyysistä lajia kuten syöksyhyppyä, surffaamista tai sukeltamista, joka pakottaa teidät keskittymään kuluvaan hetkeen.
261 - Väestökriisi on yhä pahenemassa, Håkan vastasi. - Planeettamme ei pysty elättämään nykyistäkään väestömäärää. Jo nyt miljardi ihmistä kärsii nälänhätää. Koettakaapa vain kuvitella, millainen tilanne on viidenkymmenen vuoden kuluttua, jolloin ekokatastrofien vuoksi vähentyneistä ravintovaroista olisi ruokittava kaksikymmentäseitsemän miljardia suuta. Kauhistuttaa ajatellakin!
262 - Kehottaisin teitä, Keinolempi kirjoitti, - siirtämään nyt joksikin aikaa väestökriisin syrjään ja paneutumaan vakavammin omaan henkilökohtaiseen kriisiinne. Edellisen ratkaisemiseen teillä tuskin on keinoja, mutta jälkimmäisen syitä ja ratkaisumahdollisuuksia voimme nyt pohdiskella yhdessä kaikessa rauhassa. Tilanteenne vaikuttaa minusta akuutilta ja ansaitsee kaiken huomion.
263 - Vain yksi virheellinen kirjain tietokoneohjelmassa voi johtaa katastrofiin, Håkan vastasi, - ajatelkaapa sitä! Vain yksi väärä merkki! Koko kommunikaatiojärjestelmä voi hetkessä halvaantua, kaupungit pimentyä, ydinvoimaloiden jäähdytysjärjestelmä pettää.
264 Olemme haavoittuvampia kuin koskaan.
265 \f
267 Håkan ja xoliot
270 Kaiken sen, mitä tiedän xolioista, olen kuullut Håkanilta, isoltaveljeltäni. Se ei ole paljon. Mistä hän on onkinut tietonsa, sitä hän ei kerro. Varmaankin jossain on kirja, josta hän on sen kaiken lukenut.
271 Alkuun Håkan kielsi minua puhumasta muille niistä, etenkään äidille tai isälle. Myöhemmin hän sanoi, että voin kertoa kelle tahansa tai olla kertomatta - eivät ihmiset kuitenkaan usko. Mutta en minä kenellekään puhu, miksi minä puhuisin.
272 Hpkan kertoo xolioistaan etenkin iltaisin, silloin kun äiti on jo toivottanut meille hyvää yötä ja sammuttanut lampun. Meidän vuoteemme ovat samalla pitkällä seinällä. Niiden välissä on yöpöytä, jonka jaamme puoliksi, ja vesilasit siltä varalta, että meille tulee yöllä jano, ja lamppu, jonka varjostimessa on kuivattuja kukkia.
273 Makaamme päät vastakkain. Håkan makaa selällään kädet niskan takana, ja vaikka lamppu on sammutettu, näen, jos vain hiukan kohottaudun ja käännyn, hänen totiset kasvonsa verhon läpi kajastavan katulyhdyn valossa.
274 Olen niin lähellä, että kuulen hänen kuiskauksensakin. Joskus nukahdan kesken hänen puheensa. Hän esittää samoja väitteitä ja minä kysyn samoja kysymyksiä.
275 - Xoliot elävät hyperavaruudessa, sanoo Håkan.
276 - Missä on hyperavaruus? minä kysyn.
277 - Tyhmä kysymys, Håkan ilmoittaa. - Se on kaikkialla. Oikeastaan se on sama kuin avaruus, mutta minä nimitän sitä hyperavaruudeksi sinun takiasi. Siksi että ymmärtäisit, ettei se ole sellainen avaruus kuin mistä ihmiset yleensä puhuvat. Me olemme kolmiulotteisia olentoja ja siksi elämme vain osassa koko avaruutta. Tai ehkä on oikeampaa sanoa, että vaikka elämme samassa paikassa kuin xoliotkin, aistimme ympäristöstämme vain aivan vähäisen osan.
278 - Sinun on ymmärrettävä, että vaikka me olemmekin monimutkaisia, on vielä paljon monimutkaisempia olioita kuin me. Toiset niistä elävät viisiulotteisessa maailmassa, toisilla ulottuvuuksia on seitsemän, eräillä kolmekymmentäviisi ja enemmänkin. Jokainen universumi, jopa sellaisten olioiden maailma, jotka elävät vain kahdessa ulottuvuudessa -
279 - Onko sellaisiakin? minä keskeytän. - Onko myös sellaisia, jotka elävät vain yhdessä ulottuvuudessa?
280 - on täydellinen itsessään, Håkan jatkaa häiriintymättä. - Siitä ei näytä puuttuvan mitään. Mutta jos sattuu asumaan sellaisessa maailmassa, jossa on ulottuvuuksia vähemmän, ei tiedä mitään niistä maailmoista, joissa on enemmän.
281 - Mutta sinähän tiedät, minä sanon. - Ja tiedänhän minäkin.
282 - Minä tiedän vain, että niitä on, Håkan selittää taas kerran. - Minä en oikeastaan tiedä, millaisia ne ovat. Minä en edes voi tietää.
283 - Se on surullista, minä sanon.
284 - Ei siihen tarvitse suhtautua sillä tavoin, Håkan huomauttaa. - Me emme näe xolioita, mutta he näkevät meidät. He voivat ottaa meiltä minkä tahansa esineen helposti kuin lapselta karamellin: auton, kirjan, talon - ja meistä näyttää siltä kuin ne katoaisivat silmiemme edestä tyhjään ilmaan.
285 - Oho, minä sanon, ja minua alkaa haukotuttaa. - Kuka koskaan on nähnyt sellaista?
286 - Voi, moni! Håkan sanoo. - Mutta he eivät arvaa, että se johtuu xolioista. Xoliot näkevät sisäämme. He voivat ottaa meiltä pois pernan, maksan ja aivot.
287 - Missä oikeastaan on perna? minä kysyn. - Mitä se tekee?
288 - Se ei kuulu tähän, Håkan sanoo. - He voivat ottaa jopa sydämen eikä ihoon synny edes naarmua.
289 - Ei ole totta, minä sanon. - En minä ainakaan ole kuullut, että he olisivat koskaan ottaneet kenenkään sydäntä.
290 - Ei kaikesta kerrota lehdissä, Håkan sanoo terävästi. - Lääkäreillä on vaitiolovelvollisuus. He voivat muuttaa oikean käden hansikkaan vasemman käden hansikkaaksi. Ja päinvastoin. Solmut, jotka teemme, tiukimmatkin, avautuvat hetkessä xolion käsissä. He voivat ottaa pois meidät itsemme, ja xoliot ovat vieneet monet niistä kadonneista, joista ilmoitetaan sanomalehdissä.
291 - Miksi he tekisivät sellaista? minä kysyn.
292 - Sano se, Håkan sanoo. - He tarvitsevat meitä omiin tarkoituksiinsa. Mutta millaisiin, sitä me emme ymmärtäisi, vaikka he tahtoisivat selittää sen meille. Eivätkä he edes yritä yhtä vähän kuin me yritämme selittää asioitamme muurahaisille.
293 - En usko, että erityisesti pidän heistä, sanon.
294 - Siitä ei nyt ole kysymys, Håkan sanoo kärsimättömästi. - Heillä on aisteja, joista emme ole ikinä kuulleetkaan. Siksi he myös tietävät paljon enemmän kuin me.
295 - Millaisia aisteja? kysyn.
296 - Hyvä tavaton, Håkan sanoo. - Kuuntelisit! Juurihan minä sanoin, ettei kukaan ihminen voi ymmärtää niitä. Kuinka minä pystyisin selittämään niitä sinulle? Ethän sinä edes tiedä sitä, kuinka sinä näet ja kuulet. He tietävät enemmän kuin me, emmekä me voi edes kysyä, mitä. Mehän emme tiedä sitä, mitä emme voi tietää.
297 - Oletko sinä koskaan tavannut heitä? haluan tietää. Olen tehnyt usein sen kysymyksen. Taas minua jännittää hiukan. Pelkään, että hän vielä kerran kertoo, että hän on tavannut ne henkilökohtaisesti.
298 Mutta Håkan ei nytkään vastaa tähän kysymykseen. Hän on niin kuin ei olisi kuullutkaan kysymystäni. Mutta hän haluaa, että ymmärrän hänen hiljaisuutensa myönnöksi. Olen hänen äänettömyyteensä tyytyväinen, muuta en odottanutkaan. Mutta jos en kysyisi juuri siten kuin kysyn, Håkan ei olisi tyytyväinen.
299 - Se mikä meille on työtä, on heille leikkiä, hän sanoo.
300 - Osaavatko he leikkiäkin? minä kysyn.
301 - Miksi eivät? Håkan sanoo. Hän makaa kädet niskan takana ja katsoo verhon raosta pilkottavaan katulamppuun. Tiedän, mitä hän aikoo sanoa seuraavaksi.
302 - Mikä meille on mahdotonta, on heille yksinkertaistakin yksinkertaisempaa. Mikä meille on taikuutta, on heille jokapäiväistä. Mikä meille on yliluonnollista, on heille luonnollista.
303 - Haluaisin joskus tavata jonkun heistä, sanon äkkiä, vaikka oikeastaan en ole lainkaan varma siitä asiasta. Minua värisyttää hieman.
304 - Jos hän tulisi sinua vastaan, Håkan sanoo, sinä et tuntisi häntä. Olemme köyhiä xolioiden silmissä. He säälivät meitä, koska meillä on niin vähän mitään. Vähän ulottuvuuksia ja aisteja, vähän ymmärrystä ja vähän tietoa.
305 Alan olla taas pahoillani ihmisen puolesta. - On epäreilua, että ne tietävät meistä kaiken, mutta me emme tiedä niistä juuri mitään, minä sanon. - Enkä minä edes usko, että ne tietävät meistä kaikkea. Ei sellainen voi ymmärtää ihmistä, joka ei itse ole ihminen.
306 - Päinvastoin, Håkan sanoo. - Mekin tiedämme kaloista enemmän kuin kalat itse tietävät itsestään.
307 - Mutta me emme tiedä, millaista on olla kala. Eikä ihmistä pidä sääliä, minä intän. - Me osaamme paljon enemmän kuin he luulevat.
308 - Niin sinä kuvittelet, Håkan sanoo. - Mutta me olemme aika alkeellisia eliöitä.
309 - Me opimme koko ajan, minä sanon
310 - Kukaan ei voi oppia uusia ulottuvuuksia, ellei ole syntynyt niihin, Håkan kieltää. - Ihminen on se mikä on. Hän on syntynyt ihmiseksi ja ihmisenä pysyy. He katsovat meitä kaukaa hetken aikaa, emmekä me edes tiedä, että he katsovat. Vaikka joskus meillä voi olla hetken aikaa outo olo.
311 - Etkö sinäkään tiedä? minä kysyn.
312 - Minä kyllä tiedän. Minä tunnen heidän katseensa. Mutta pian he menevät pois ja unohtavat meidät.
314 \f
315 Yksittäin pakattuja juustonviipaleita
318 Håkan luki lehtiartikkelia, jossa kysyttiin: “Mikä saa niin monet ihmiset olemaan niin varmoja siitä, että alienit haluavat välttämättä käydä meidän luonamme? Miksi sellaiset rodut, jotka pystyvät matkustamaan kautta universumin ja pitämään yhteyttä paljon älykkäämpienkin rotujen kanssa, kiinnostuisivat meidän seurastamme? Sillä mehän emme osaa edes päästä ulos omasta aurinkokunnastamme.”
319 Håkan päätti kirjoittaa juttuun vastineen. Hän oli miettinyt monta vastausta näihin kysymyksiin. Mutta hän ehti kirjoittaa vain yhden: “Meiltä saa yksittäin pakattuja juustonviipaleita”, ennen kuin ovikello soi. Siellä oli hänen veljensä.
320 - Mitä kuuluu Operaatio oravalle? veli kysyi.
321 - Toistaiseksi ei mitään, Håkan sanoi hiukan kiusaantuneena.
322 - En kyllä odottanutkaan, veli sanoi ja nauroi.
323 Håkan oli tottunut sen tapaiseen naureskeluun. Håkan oli kerettiläinen. Hänellä oli omaperäisiä mielipiteitä, joita hänen perheensä ja ystävänsä eivät ymmärtäneet, ajatuksia joita ei jaksettu kuunnella kapakassa, näkemyksiä joita ei hyväksytty kirkossa eikä yliopistossa. Operaatio orava oli yksi hänen erikoisista harrastuksistaan, toiselta nimeltään Oravan henkiinherättämisprojekti.
324 Elämän yksinkertaisuus huimasi Håkania. Hän katsoi ihmisiä ja näki, että he olivat tyhjää tyhjyydessä. Håkan ajatteli, että maailmaa ei ole. Se ei ole koskaan alkanut eikä tule koskaan loppumaan. Eikä ole sen puoleen aikaakaan. Kuten värit, maut ja äänet myös aika ja tila ovat näennäisyyksiä. Ne eivät ole realiteetteja, ne ovat vain ihmismielen temppuja, joka yrittää selittää ja luokitella kokemuksiaan ja havaintojaan.
325 Havaintoja mistä? Jostain, mistä hän ei tiedä eikä voikaan tietää tuon taivaallista.
326 - Ei siitä koskaan enää kuulu mitään, veli sanoi.
327 - Älä ole niin varma, Håkan sanoi.
328 Håkan uskoi, että mielen luoma todellisuuskäsitys oli verrattavissa televisioruudun värisevään kuvaan tai pikemminkin tietokoneen generoimaan grafiikkaan. Hän oli myös vakuuttunut siitä, että sellaiset fysiikan peruskäsitteet kuin “massa” ja “kiihtyvyys” eivät nekään olleet todellisia vaan mielikuvituksen luomia matemaattisia arvoja, erehdyksiä, kuten myös painovoima. Itse asiassa kaikki niin klassisen kuin modernin fysiikan käsitteet perustuivat harhoille.
329 Lapsena hänellä oli ollut eräitä epätavallisia kokemuksia. Hän oli kuullut iltaisin, kuinka joku hengitti kuin nukkuva hänen huoneessaan, vaikka hän oli siellä yksin. Se teki oikeastaan hänen olonsa turvalliseksi. Ilta illan jälkeen Håkan nukahti tuon tuntemattoman ja näkymättömän rauhalliseen unihengitykseen.
330 Kesäisin Håkan asui kaksi viikkoa isän ja veljen kanssa. Toisinaan isä vei heidät pitkille risteilyille, joskus hän vuokrasi mökin meren rannalta. Kun he myöhään juhannusiltana olivat isän kanssa järvellä soutelemassa, hän kuuli valoisasta hämärästä suuren linnun siiven iskut.
331 Håkan piti perää. Hän katsoi ylös nähdäkseen linnun, mutta hän näki vain sinen joka putosi taivaasta vedenpintaan saakka. Mutta nyt se oli täynnä huminaa, joka eteni saaresta saareen, kaislikosta ulapalle, illan kajon värjäämään itäviittaan. Håkan etsi isän kasvoilta omaa hämmästystään, mutta isä souti tasaisin pitkin vedoin, omiaan ajatellen. Håkan ymmärsi, että hän yksin oli kuullut siipien iskevän. Se tieto teki hänestä yksinäisen
332 Ja oli muutakin, kuten leimahdus kesäöisellä rantaniityllä, kuin valonheitin olisi sytytetty. Hän käveli kesäyön hämärissä silloisen tyttöystävänsä kanssa ja polun varressa oli heinämätäs.
333 - Katso! hän sanoi tytölle ja kosketti heinän röyhyjä.
334 Silloin ne valostuivat, koko niitty valkeni hetkeksi kirkkaaksi kuin keskipäivän auringossa. Håkan katsoi taakseen ja näki sahalaitaisen metsänrajan yllä häikäisevän valokaaren, joka hänen katsoessaan vetäytyi kokoon ja väistyi takaisin yöksi.
335 Kerran, heikkona hetkenään, hän tuli kertoneeksi noista kokemuksistaan veljelleen. Veli sanoi, että terveet ja tasapainoisetkin henkilöt voivat kokea asioita, jotka tuntuvat pelottavilta ja selittämättömiltä, mutta ne ovat seurausta vain aivotoiminnasta.
336 - Vain aivotoiminnasta? Håkan sanoi. - Hah!
337 - Ei silti, että pitäisin sinua terveenä ja tasapainoisena, veli lisäsi. - En sen oravajutun jälkeen. Mikään, mitä sen jälkeen sanot, ei voi enää yllättää minua. Mutta voit olla varma siitä, että on todella jotain, mikä on objektiivisesti olemassa, mikä ei riipu ollenkaan meistä itsestämme.
338 - Koko meidän universumimme on seurausta aivotoiminnasta, Håkan väitti. - Sinä luulet eläväsi maailmassa. Väärin! Sinä elät mielissäsi kuten jokainen. Koko maailma on vain mieliemme projektio. Te luulette, että kaikki on selitettävissä! Miten houkkamaista!
339 - Ketkä me? veli kysyi.
340 - Te selitätte itse keksittyjä määreitänne, ette todellisuutta. Maailma ON pelottava, maailma ON selittämätön. Emmehän me edes tiedä, onko sitä. Ja mitä tulee siihen oravajuttuun...
341 - Älä enää ikinä mainitse sitä minulle, veli sanoi. - Jokin raja sentään täytyy olla...
342 - Unohda orava, Håkan sanoi. - Se oli vain eräs koe.
343 - Taatusti, veli sanoi ja hymähti.
344 Orava, josta he puhuivat, oli kuollut auto-onnettomuudessa. Sen ympärille oli kehittynyt aivan erityinen projekti, johon Håkan tosin otti osaa vain verkon välityksellä.
345 Projektin tavoitteena oli vapauttaa oravan mieli sen ruumiin vankilasta, pienen siron ruumiin, joka nyttemmin oli jo tuhoutunut ja saanut osakseen polttohautauksen. Oravasta oli määrä tulla vain digitaalinen olento.
346 Orava löydettiin heti onnettomuuden jälkeen, joten sen ruumiinlämpö ei ollut vielä ehtinyt pudota paljoakaan. Tämä antoi suotuisat edellytykset ryhmän suunnitelmille. Orava siirrettiin välittömästi kryogeeniseen tilaan. Oravalle tehtiin ruumiinavaus ja se pestiin alkoholiliuoksella. Sen ruumista ja elimiä säilytettiin liuoksessa pari viikkoa. Sen jälkeen se kuivattiin ja muumioitiin.
347 Muumioitu ruumis asetettiin sähköä johtavalle alustalle ja sille annettiin 15000 voltin sähköisku. Se aiheutti kouristuksen ja toi - näin Håkanille oli kerrottu - animuksen takaisin ruumiiseen.
348 - Animuksen? veli kysyi.
349 - Voithan sinä sanoa sitä sieluksikin, Håkan sanoi.
350 - Mikä ettei, veli sanoi.
351 Sähköiskun aikana eläimen aivotoimintaa monitoroitiin. Tästä prosessista saatu informaatio purettiin ja järjestettiin uudelleen algoritmiksi, joka siirrettiin sille varattuun muistitilaan.
352 Sen jälkeen muumio siirrettiin sarkofagiin, joka sinetöitiin vahalla. Sarkofagi pienine vainajineen poltettiin. Mutta oravan sielu - niin väitettiin - oli nyt siirtynyt verkkoon. Prosessia oli tarkoitus seurata vuoden ajan. Sen kulloisestakin tilasta kertoi verkossa Portti-sivu. Håkanin pettymykseksi mitään kehitystä ei ollut nähtävissä. Tavoite tuntui karkaavan käsistä.
353 - Sitten kun Portti avataan, orava saa lähteä, jos niin tahtoo, Håkan sanoi.
354 - “Jos niin tahtoo”! veli pilkkasi.
355 - Vielä jokin aika sitten sanottiin, että on mahdotonta minkään kulkea valoa nopeammin. Nyt insinöörit puhuvat jo vakavissaan valoa nopeammasta matkustamisesta. Miksi kuolemattomuus olisi sen kummallisempaa? Håkan kysyi.
356 - Se ei sovi kuvaan, veli sanoi.
357 - Ei, sen minä ymmärrän, Håkan sanoi. - Ei teidän kuvaanne. Te olette rajanneet kuvanne sillä tavoin, ettei sinne suinkaan mahdu kaikki se mikä on totta.
358 Håkan uskoi kuten muutkin ryhmän jäsenet, että ruumis on epätäydellinen ja viheliäinen kappale. Se on aikasidonnainen ja muodostunut sellaiseksi kuin on avaruudellisista ja fysiologisista syistä. Sitä ei voida koskaan päivittää.
359 Mieli taas on monimutkainen ohjesarja. Kaikki äly on samanarvoista ja samaa alkuperää, ei ole erikseen keinotekoista eikä luonnollista älyä.
360 Ja Håkan ajatteli oravaa, mitä tahansa oravaa, oravan kevyttä, aina niin hilpeänoloista olemusta. Eläintä, jonka elämä on kuitenkin alinomaista raadantaa ja jonka talvehtiminen ja hengissäsäilyminen on aina epävarmaa. Missä se nyt hypähtelee, oksalta oksalle suuressa maailmanmetsässä?
361 - Nähdään, veli sanoi.
362 Ja Håkan alkoi miettiä taas vastinettaan.
364 \f
365 Ajattele toisin!
368 Se ei ollut hyvä päivä. Kun tohtori Keinolempi meni lounaalle, hän huomasi koko seinän korkuisen mainoksen, joka oli teipattu pankin päätyyn. Siinä luki: AJATTELE TOISIN!
369 Keinolempi pysähtyi ja jäi tuijottamaan plakaattia silmiään siristellen. Siinä oli muotokuva, jonkinlainen hologrammi, siksi kai se vangitsi hänen katseensa. Hologrammi oli animoitu. Kenen kuva se oikeastaan oli? Se muuttui herkeämättä; ensin Keinolempi oli erottavinaan siinä toveri Josef Stalinin, sitten Hitlerin yliluonnollisen kokoiset viikset. Ne vaihtuivat Pol Potin piirteiksi, jotka sulivat kasaan ja heräsivät taas henkiin Charles Mansonin, sen mielipuolen amerikkalaisen murhaajan, kasvoina.
370 Hyvä tavaton! Keinolempeä kylmäsi. Mitä kummaa he yrittävät mainostaa, hän kummasteli päätään pudistellen. Savukkeita? Kenkiä? Tietokoneita? Suklaapatukoita? Siitä ei tullut selkoa.
371 Kun Keinolempi palasi keskinkertaisen spaghetin jälkeen koneensa ääreen, häntä odotti uusi Håkanin viesti.
372 - Teidän on hyvä ottaa huomioon, Håkan kirjoitti, että elämme suuren transformaatioajan kynnyksellä. Valtamerten ja merivirtojen käyttäytymisessä tulee lähiaikoina tapahtumaan valtava muutos. Se on nyt väistämätöntä. Maapallon koko ilmasto vaihtuu radikaalisti. Kun Golf-virta ei enää lämmitä leveysasteitamme, alueemme muuttuu asumiskelvottomaksi. Mikään ihmisvoima tai -tietämys tuskin voi tätä kehityskulkua pysäyttää, ja ainakin osaksi saamme syyttää siitä itseämme. Toisaalta on myönnettävä, että tällaiset äkilliset transformaatiot kuuluvat evoluution kulkuun. Maa- ja vesimassat tulevat vaihtamaan paikkaa. Eurooppa ja Amerikka vajoavat vetten alle, mutta ehkäpä Atlantis ja Lemuria nousevat uudelleen.
373 Håkan mainitsi väittämiensä tueksi useita nimiä, sellaisia, joista Keinolempi ei ollut ikinä kuullutkaan kuten Sananda, El Morya and Kuthumi. Potilas alkoi vaikuttaa Keinolemmestä hieman sekopäiseltä. Se nyt tietenkään ei ollut tavatonta hänen asiakaskunnassaan.
374 - Kuten jo aikaisemmin totesin, vaikuttaa siltä, että kysymys on kohdallanne jostain paljon perustavammasta kuin maailmanlopun pelosta, Keinolempi kirjoitti. - Kuinka oikeastaan on seksuaalielämänne laita?
375 - Onko mitään perustavampaa kuin maailmanloppu? Håkan kirjoitti. - Ajatellaanpa hetki naapuriplaneettaamme Venusta. Kuten tunnettua, se on täysin asumiskelvoton, hirveä kiertotähti, jonka hiilidioksiidipitoisuus on äärimmäisen tiheä ja jossa lämpötila nousee 450 Celsius-asteeseen. Kauhistuttaa ajatellakin! On mitä todennäköisintä, että samanlainen kehitys on odotettavissa meilläkin. Kun hiilidioksiidin keräytyminen ilmakehään saavuttaa tietyn pisteen - vain yhden prosentin pitoisuus on itse asiassa tarpeen - ei-lineaariset vaikutukset kumuloituvat tavattoman nopeasti. Alemman ilmakehän ja maanpinnan lämpötila kohoaa ennennäkemättömiin lukemiin, vesi alkaa höyrystyä ja pian planeettamme meret saavuttavat kiehumispisteen.
376 Tässäpä Keinolemmellä oli kova luu. Yhä ärtyneempänä Keinolempi kirjoitti: - Ottakaapa vaihteeksi aivan toisenlainen näkökulma fobiaanne. Ajatelkaa toisin. (Keinolempi kyllä huomasi, että hän oli heti saanut vaikutteita mainoksesta.) Sanokaa itsellenne: “No hyvä, maailma loppuu, entä sitten?” Ajatelkaapa, mistä kaikesta teidän ei kohta enää tarvitse huolehtia: terapiamaksuistanne, autonne huollosta, vanhenemisesta, vaimonne mahdollisesta uskottomuudesta... Nauttikaa elämästänne niin kauan kuin kykenette. Menkää ulos, rentoutukaa, seurustelkaa tuttavienne kanssa (elleivät he jo kaikki ole paenneet teitä ja teidän apokalypsejanne, Keinolempi ajatteli) ja ottakaa lempipubissanne kaikessa rauhassa pari kaljaa.
377 - Ennen pitkää, Håkan vastasi Keinolemmen opastukseen, kaikki arvot, normit ja standardit tulevat murenemaan. - Oletteko tullut ajatelleeksi, että vain kaksi sukupolvea huonosti kasvatettuja lapsia riittää rappeuttamaan kulttuurin muodot ja tuhoamaan koko länsimaisen sivistyksen. Ainoastaan kaksi! Miettikääpä sitä! Ne sukupolvet meillä jo on keskuudessamme. Kuten tiedätte, rikollisuus on kasvanut räjähdysmäisesti. Julmuus, itsekkyys ja ahneus rehottavat kaikkialla yhteiskunnassa. Puhumattakaan mitä mielikuvituksellisimmista perversioista, joihin te olette varmasti ammattinne vuoksi saanut perehtyä liiankin likeisesti. Kauhistuttaa ajatellakin!
378 - Älkää ajatelko niin paljon, Keinolempi kirjoitti. - Toimikaa! Liittykää jäseneksi lastensuojelu- ja luonnonsuojelujärjestöihin, pasifistisiin organisaatioihin tai muihin sen kaltaisiin instituutioihin, joihin voitte kanavoida ylimääräisen energianne.
379 - Mainitsen vain yhden esimerkin: lentokonehäiriköt! Håkan jatkoi. -Lähitulevaisuudessa yhä useampi kone tulee syöksymään maahan pelkästään häiriköinnin vuoksi. Ennen pitkää koko maailman lentoliikenne on täydellisessä kaaoksessa.
380 Keinolempi jätti kylmästi vastaamatta tähän viestiin.
381 - Entäpä sitten uudet taudit ja kaikki ne vanhat, jotka ovat muuttuneet immuuneiksi kaikelle hoidolle, Håkan kirjoitti seuraavana päivänä. - Lääketiede ei kykene selviytymään niistä. Kauhistuttaa ajatellakin. Varmaankin olette tietoinen siitä, että mesothelioma voi milloin tahansa riistäytyä koko asuttua maailmaa uhkaavaksi panepidemiaksi. Puhumattakaan denguesta, josta on viime aikoina kehittynyt vaarallinen verenvuototauti. Musta malaria leviää Kalkutasta, jopa uuden mustan surman epidemia on odotettavissa lähivuosina, sillä rottakantoja ei ole suinkaan saatu kuriin suurkaupungeissa. Terveydenhuoltohenkilökunta tulee olemaan täysin avuton ja etenkin heidän keskuudessaan kuolema korjaa runsasta satoa.
382 - Teidän tautinne sen sijaan, Keinolempi kirjoitti, on nimeltään eskatofobia. Se ei ole aivan harmiton sairaus. Minun on vaikea ennakoida, mitkä sen seuraukset henkilökohtaisen elämänne kannalta tulevat olemaan, koska olette kertonut minulle varsin vähän siitä puolesta.
383 - Erilaiset ympäristömyrkyt ja kemikaalien arvaamaton yhteisvaikutus heikentävät paitsi Homo sapiensin terveyttä ja suvunjatkamiskykyä myös hänen älyllistä kapasiteettiaan, kirjoitti Håkan. - Ellei ekohygienian taso nopeasti kohennu, saamme nähdä yhä avuttomampia sukupolvia, jotka tuskin enää pystyvät harjoittamaan tieteitä tai pitämään yllä yhteiskunnan infrastruktuuria.
384 - Ellette te, hyvä Håkan, Keinolempi kirjoitti, ryhdy tosissanne huolehtimaan omasta mentaalihygieniastanne, teidänkään ennusteenne ei ole valoisa, sen takaan.
385 Kauhistuttaa ajatellakin!
388 \f
389 Vapaaehtoisen sukupuuton seura
392 “ Lopeta ihmissuku, pelasta maailma! Tänä iltana kuppilassa Vapaaehtoisen sukupuuton seuran vuosikokous. Uudet jäsenet tervetulleita.”
393 Niin luki keltaisessa lappusessa, jonka Håkan, toisen vuoden sosiologian opiskelija, sattui huomaamaan yliopiston ala-aulan ilmoitustaululla.
394 Håkanista tuntui kuin kutsu olisi osoitettu hänelle henkilökohtaisesti. Hän meni heti samana iltana seuran kokoukseen, joka pidettiin pienen kahvilan perähuoneessa ja täytti jäsenanomuksen. Se oli ensimmäinen ja ainoa yhdistys, jonka jäsenyyttä Håkan oli koskaan halunnut.
395 Håkan oli yksinäinen poika, joka oli pysytellyt kaukana jengeistä ja ryhmittymistä lapsuudestaan alkaen. Hän ei ollut osallistunut luokkaretkille eikä leirikouluun. Häntä ei kutsuttu luokkatovereiden syntymäpäiville. Äiti ei saanut häntä partioon, vaikka teki itkua. Håkan oli eronnut kirkosta heti kun täytti kahdeksantoista.
396 Vapaaehtoisen sukupuuton seura vetosi sekä hänen logiikkaansa että kunniallisuuteensa. Katseltuaan ympärilleen viisitoista tai kuusitoista vuotta ja nähtyään yhteiskunnan ja ympäristön surkuteltavan tilan Håkan oli itselleenkin yllätyksenä päätynyt siihen tulokseen, että ihmiskunnan velvollisuus oli hävittää itse itsensä. Ja juuri tämä oli Vapaaehtoisen sukupuuton seuran, VSS:n, johtava aate ja sen toiminnan perusprinsiippi.
397 Seura oli ottanut päämääräkseen muokata yhteiskunnan ilmapiiriä yhä suopeammaksi vapaaehtoiselle häviämiselle. Se uurasti kaikessa hiljaisuudessa ihmisrodun täydelliseksi eliminoimiseksi. Tavoite oli mahdollista toteuttaa vain syntyvyyttä alentamalla ja viimein kokonaan luopumalla lisääntymisestä. Seuran metodit olivat ehdottoman väkivallattomia. VSS:n säännöissä ilmoitettiin selvästi, että tahdonvaraisuus ja vapaaehtoisuus olivat kaiken toiminnan ohjenuoria.
398 Håkankin oli tosin kuullut huhuttavan eräästä entisestä VSS:n jäsenestä, etevästä mikrobiologista. Hän ja pari hänen kannattajaansa olivat ryhtyneet kehittelemään virusta, joka tappaisi ihmiskunnan, mutta jättäisi muun luomakunnan koskemattomaksi. Tämä mies, todellinen ja aito misantrooppi, harvinainen lajissaan, oli kuuleman mukaan erotettu seurasta jo pian sen perustamisen jälkeen.
399 Håkan ei tiennyt, mitä hänen tappajavirukselleen kuului.
400 Seurassa uskottiin sitkeään mielipidemuokkaukseen ja lannistumattomaan käännytystyöhon. Paljosta oli luovuttava, mutta elämän laatua oli silti pyrittävä ylläpitämään loppuun saakka. Itsemurhaa pidettiin kunniallisena tekona, homoseksualismia ja abortteja rohkaistiin avoimesti. Håkan yritti etsiä itsestään poikkeavia mieltymyksiä, mutta hän pysyi kylmänä.
401 Vapaaehtoisen sukupuuton seura, niin Håkan oli monesti joutunut selittämään, suositteli aborttia vain siinä onnettomassa tapauksessa, että joku on tullut raskaaksi.
402 - Uusi ihminen on aina katastrofi, opetti Tea, joka oli VSS:n perustajajäsen ja sen uupumattomimpia työntekijöitä. - Hänen katoamisensa ei sen sijaan järkyttäisi mitään, sillä ihminen on ravintoketjun viimeinen rengas. Päinvastoin ihmisen poissaolo tulee merkitsemään suurta huojennusta muulle planeettakunnan elämälle.
403 Ja Håkan oli Tean kanssa yhtä mieltä siitä, että yhteinen rationaalinen itsemurha - siten he vapaaehtoista kuolemaa nimittivät - oli paitsi eettisesti oikeudenmukainen ja epäitsekäs valinta, myös ainoa lopullinen ratkaisu.
404 - Miettikääpä tätä, sanoi Tea. - Yksi laji lähtee vapaaehtoisesti, jotta miljoonat muut saisivat elää rauhassa. Tämä on viimeinen ja suurin rakkauden akti.
405 Käännytystyössään Håkan oli kuullut epäilijöiden ja pilkkaajien aina samoina toistuvia kysymyksiä. Mutta, epäilijät sanoivat usein, eikö ihmisen mukana maailmasta katoaisi iäksi korvaamattomia asioita? Aiotteko te heittää kaiken inhimillisen pois kuin roskan: Bachin ja Laotsen, Jeesuksen ja jazzin, squashin ja gastronomian?
406 - Kaikki tuo, minkä te mainitsitte, niin, onhan siinä monia mainioita ja jalojakin asioita, Håkan sanoi. - Mutta ne ovat pelkkää varjoelämää, mielen leikkiä tosielämän, luonnon, biosfäärin, rinnalla. On vihdoinkin myönnettävä, että se mitä sanotaan kulttuuriksi mutta mikä on oikeastaan vain ihmiskunnan nautinnon- ja mukavuudenhalun tuote, ei voi enää pitkään jatkua. Sivilisaatio on tuhoava sekä itsensä että kaiken orgaanisen elämän, ellemme me itse ensin lopeta sitä.
407 Ja hän jatkoi vielä pitkään esittäen tilastolukuja, puhui kiihtyneesti elehtien ja katsoi keskustelutoveriaan rävähtämättä silmiin.
408 VSS:ssä ei ollut jäseniä toistaiseksi kuin alle kolmekymmentä, mutta opintopiirejä oli useita. Håkanilla oli monta syytä osallistua tiiviisti opintopiirien toimintaan. Yksi niistä oli juuri Tea. Hän oli Progressiivisen tietoisuuden tien piirin, PTTP:n ohjaaja.
409 PTTP kokoontui joka torstai-ilta. Vähä vähältä, opiskelun ja näkemyksen syventämisen kautta, Tea sanoi, ihmisen tietoisuus kehittyisi sille asteelle, että se ymmärtäisi oman katoamisensa välttämättömyyden.
410 Tea oli joitakin vuosia Håkania vanhempi. Jotkut pitivät häntä fanaattisena, mutta Håkan ihaili hänen määrätietoisuuttaan ja hänen selkeää, epäsentimentaalista älyään, mutta myös tumman, lyhyeksi leikatun tukan kiiltoa ja kiinteitä rintoja, joiden aavistus erottui pitkähihaisten ja kaulaan asti napitettujen flanellipaitojen alta.
411 Toisinaan kävi niin, ettei PTT:n piirin torstai-iltaisiin kokouksiin tullut keitään muita kuin Tea ja Håkan. Eräänä sellaisena iltana Tea oli hiljaisempi kuin tavallisesti. Heidän puheensa oli lopulta kokonaan vaiennut. Sadekuuro oli lyönyt ikkunaan ja Tea oli painanut suunsa Håkanin kaulaa vasten ja Håkan oli kiertänyt käsivartensa hänen hartioidensa ympäri ja puristanut hänet itseään vasten.
412 Sen illan jälkeen he tapailivat Tean kanssa silloin tällöin myös VSS:n ulkopuolella. Mutta heidän seurustelunsa ei ollut julkista, kukaan VSS:ssä ei tiennyt siitä.
413 - Håkan, minulla on sinulle jotain kerrottavaa, Tea sanoi syksyllä. He eivät olleet tavanneet kesälomalla ja VSS:n toiminnassakin oli ollut tauko, sillä Tea oli ollut kotonaan pohjoisessa ja kirjoittanut graduaan.
414 Håkanista Tea oli muuttunut. Hän oli kalpea ja poskiin oli ilmestynyt ihottumaa, kuin jonkinlaista maitorupea.
415 - Minä en voi tulla ensi torstain kokoukseen, Tea sanoi.
416 - Et kai sinä ole sairas? Håkan kysyi huolestuneena. - Sinä näytät sairaalta.
417 - Ei, en minä sairas ole. Mutta on tapahtunut sellaista, mitä ei olisi pitänyt tapahtua.
418 Håkan odotti. Hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin.
419 - Håkan, minä odotan lasta.
420 - Sinä? Lasta?
421 Sanat olivat käsittämättömät. Ne kuulostivat typerältä leikinlaskulta, mutta Tea oli vakava ihminen, hän ei koskaan laskenut leikkiä. Hän oli myös rehellinen ihminen eikä hän koskaan valehdellut. Nyt hänen kuitenkin täytyi joko pilailla tai valehdella. Ei VSS:n perustajajäsen eikä etenkään PTTP:n vetäjä voinut mitenkään odottaa lasta.
422 - Me odotamme lasta, Tea korjasi.
423 Me? Mutta Håkan ei voinut olla isä. Kuinka sellainen mies, joka piti isäksi tulemista vakavana rikoksena koko planeettaa kohtaan, voisi olla isä?
424 - Miksi sinä sanot noin? Keksit äkkiä tuollaista? Håkan sanoi valittavalla, marisevalla äänellä.
425 - Håkan, etkö sinä ymmärrä? Se on totta, me odotamme lasta.
426 Håkan jähmettyi. Hänen korvissaan alkoi humista, kun hän yritti käsittää Tean sanojen merkityksen ja seuraukset.
427 - Minä joudun tietysti eroamaan VSS:stä, sanoi Tea. - Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja luultavasti sinäkin, hän lisäsi hetken mietittyään.
428 - Miten niin joudut? Håkan kysyi. - Et sinä voi erota itse perustamastasi seurasta. Sinä olet VSS:n sielu. Enkä minä missään tapauksessa aio erota.
429 Kuinka heille saattoi käydä näin? Eivätkö he muka olleet huolehtineet tunnontarkasti ehkäisystä?
430 Håkan yritti muistella, mutta hän ei ollut enää aivan varma. Oli ollut ehkä kerta tai toinenkin, jolloin oli oltu hieman tavallista huolimattomampia. Hänen olisi jo aikaa sitten pitänyt antaa steriloida itsensä, mutta hän oli lykännyt toimenpidettä pikemminkin ujouden, ei niinkään pelon vuoksi.
431 Håkan voihkaisi korvinkuultavasti niin että joku viereisessä pöydässä kääntyi katsomaan heitä.
432 - Etkö?Tea sanoi. - Sinä joudut kyllä harkitsemaan asiaa vakavasti, minä sanoisin. Minä puolestani en edes harkitse. Minun kohdallani VSS on ohi.
433 - Eihän kenenkään muun tarvitse tietää tästä. Kai sinä olet jo tilannut ajan? Håkan kysyi.
434 - Ajan minne?
435 - Sinne missä tällaisista asioista huolehditaan. Aborttiklinikalle.
436 - Minä en aio mennä aborttiklinikalle.
437 - Aiotko sinä mennä yksityislääkärille? Se tulee varmasti kalliiksi. Mutta ehkä se on parempikin. Kyllä me selviämme. Minä huolehdin tietysti maksupuolesta, ensi viikolla voi jo nostaa opintolainan. Ja Tette (Håkan käytti heidän hellien hetkiensä lempinimeä) - minä olen todella hirveän pahoillani. Näin ei olisi pitänyt tapahtua. Meidän - minun olisi pitänyt olla huolellisempi.
438 - Minä en ole pahoillani, en enää. Pari tuntia kyllä ihan alussa, raskaustestin jälkeen. Mutta en enää, Tea sanoi.
439 - Olen iloinen siitä, että sinä suhtaudut tähän noin tyynesti, Håkan sanoi. Hänen itsensä oli vaikea peittää kauhuaan, jossa oli myös pisara vihaa. Hänestä tuntui, että kun tämä asia olisi loppuunkäsitelty, hän ei enää mielellään tapaisi Teaa kahden kesken.
440 - Minä olen kuullut, että sieltä pääsee jo samana päivänä kotiin. Nykyään käytetään sellaista narkoosia, josta ei tule yhtään pahoinvoivaksi, hän puhui nopeasti ja liikaa.
441 - Sinä et ihan tainnut ymmärtää. Minä en aio ottaa sitä pois, Tea sanoi. - Sitä paitsi nyt alkaa olla jo liian myöhäistä.
442 Håkan ei ollut varma, että oli kuullut oikein. Tai ehkä Tea sanoi jotain, mitä hän ei ollenkaan tarkoittanut.
443 - Anteeksi?
444 - Minä en aio ottaa sitä pois, Tea sanoi uudestaan. Hän ei katsonut Håkaniin.
445 - Aiotko sinä tehdä minut isäksi? Håkan kysyi pitkän vaikenemisen jälkeen, joka oli niin hiiskahtamaton, että kumpikin tuntui lakanneen hengittämästä. Håkan istui nyt suorana kuin seiväs. Tea ei sanonut mitään. Polttava tieto lävisti Håkanin ja hän vavahti.
446 - Sinä et voi tehdä tätä minulle, Håkan kuiskasi. Hänen äänijänteensä olivat hetkeksi salpautuneet.
447 Mutta Tea sai nyt itseensä hiukan tarmoa: - Sinulle! Älä ajattele aina vain itseäsi. Eihän sinun tarvitse olla isä.
448 Hän katsoi nyt Håkania suoraan silmiin, hänen leukansa kohosi ja hän näytti yhtä varmalta kuin torstai-illoin esitelmöidessään progressiivisen tietoisuuden tiestä.
449 - Tajuatko, mitä sinä puhut? Håkan sanoi ja kumartui Tea kohden puristaen kahvikuppiaan molemmin käsin. Kiihtymys teki hänen sormenpäänsä valkeiksi, mutta hänen korkealle kapealle otsalleen, heti nenänjuuren yläpuolelle, oli ilmestynyt helakanpunainen läiskä. - Jos minä olen siittänyt sen lapsen, minä olen sen isä, niin yksinkertaista se on. Se on samaa solulinjaa kuin minä, tapaan minä sitä tai en, maksan minä siitä tai en. Millään puheella sinä et voi muuttaa sitä tosiasiaa.
450 - Mutta sinun ei tarvitse olla sosiaalinen isä, Tea selvensi. Hän siemaisi viimeisen tilkan tuoremehustaan.
451 - Herra Jumala, Tea, minä en halua olla minkäänlainen isä. Sinun jos kenen pitäisi se tietää.
452 Håkanin mielessä viivähti ajatus, että lukemattomat pariskunnat ennen heitä olivat käyneet juuri samanlaisia keskusteluja ja tulisivat käymään heidän jälkeensä. Heidän kohdallaan niiden kertaaminen oli naurettavaa, nöyryyttävää ja kohtuutonta.
453 - Kuinka monta vuotta me olemme jo puhuneet näistä asioista! Rationaalisesta itsemurhasta! Progressiivisen tietoisuuden tiestä!
454 Tea katsoi hänen ohitseen. - Totta, me olemme puhuneet ja puhuneet. Mutta joskus puheen on loputtava. Ihminen muuttuu, hän sanoi suorastaan anteeksipyytävästi.
455 - Ei noin nopeasti eikä noin paljon! Se on - kuin jokin kohtaus, se ei ole normaalia. Huomenna sinä ajattelet jo eri tavalla.
456 Tea vaikeni.
457 - Sinä et ole enää se ihminen, jonka minä tunsin. Sinä olet näköjään luopunut kaikista VSS:n periaatteista. Mistä lähtien sinä olet halunnut olla äiti?
458 - Raskaustestistä lähtien, Tea tunnusti. - Jo kolme kuukautta.
459 Tean asento ja hänen kasvojensa outo liikkumattomuus saivat Håkanin vakuuttumaan. Hän näki sielunsa silmin uusien Håkanien sarjan, joka levisi hänestä eri suuntiin, vaihtoehtoisiin silmänkantamattomiin tulevaisuuksiin.
460 Hän näki suvun loppumattomuuden, sen itseään väsymättä varioivan toiston, elämän ikiaikaisen jatkumon, geenien itsekkään, silmittömän, kaikesta järjestä ja moraalista piittaamattoman etenemisen.
461 - Sinun täytyy, hän sanoi Tealle marisevalla ja itkuisella äänellä kuin pieni poika. - Täytyy!
462 Tea katsoi häntä mykkänä ja taipumattomana, etäältä uuden äitiytensä sisältä. Håkanista näytti kuin hänen huulillaan olisi väreillyt melkein-hymy, julma, totinen, salaperäinen madonnahymy.
463 Håkania kauhistutti se tosiasia, että siinä missä Tea oli, missä lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut vain yksi ihminen, yksi katastrofi, vaikkakin niin ihana, oli nyt kaksi. Ja se johtui juuri hänestä, hän itse oli sen aikaansaanut, eikä merkinnyt mitään, että se oli tapahtunut hänen tahtomattaan.
464 Tea oli pettänyt hänet. Håkan ajatteli, että hän ei enää koskaan haluaisi edes nähdä Teaa. Mutta kuinka se olisi näissä oloissa mahdollista? Hän tunsi nin voimakasta aggressiota, että ensin kertaa elämässään hän halusi lyödä. Jotta mitään niin kauheaa ei tapahtuisi, Håkan alkoi tehdä lähtöä. Keskustelu oli joka tapauksessa hyödytön.
465 Hän oli istuutunut pöytään vapaana ihmisenä, hän nousi siitä vankina, isänä. Hän oli tullut vielä keskenkasvuisena nuorukaisena, hän lähti miehenä. Jos hän nyt olisi noussut vaa' alle, se varmaankin olisi näyttänyt painonlisäystä; niin raskaaksi tieto, jonka hän juuri oli saanut, muutti koko hänen fyysisen olemuksensa.
466 Hän oli aikonut omalta kohdaltaan murtaa syyn ja seurauksen ketjun - niin vaivattomasti, vain kieltäytymällä siittämästä uutta elämää. Hän oli halunnut olla viimeinen, hänen oli tarkoitus katkaista eräs solulinja, joka oli alkanut yli kolme miljardia vuotta sitten. Niin yksinkertainen ja selkeä tehtävä - niin täydellinen epäonnistuminen.
467 Håkan näki takanaan parien jatkumon, perheiden tähkät, isistä ja äideistä leviävät viuhkojen sarjat: perheitä, sukuja, sukukuntia, heimoja, kansoja, ihmiskunnan levottomasti aaltoilevan pellon. Ja hänestä, hänen kauttaan oli kylväytynyt uusi sato, josta varisisi ihmiskunnan ituja aina tietymättömään tulevaisuuteen.
468 Hänkin oli nyt yksi Aatameista, isä, siittäjä, alkusyy, joka ei löytänyt sovitusta.
469 Håkan häpesi. Hänen silmiinsä kihosivat kiukun ja häpeän kuumat kyyneleet. Edes hyvästelemättä Teaa, katsomatta ympärilleen, jättäen laskunsa Tean maksettavaksi, hän nousi ja lähti, isänä, elinkautisena.
472 \f
473 Päivystäjä
476 - Kryo-hoito, hyvää päivää, kuinka voin palvella? Håkan sanoi puhelimeen jo kahdennentoista kerran sinä aamuna. Vaikutti siltä, ettei hän pääsisi vieläkään lounastauolle.
477 Yhtiöllä meni tätä nykyä hyvin. Ajat olivat vilkastuneet pitkän lamakauden jälkeen. Harva pystyi edellisellä vuosikymmenellä panostamaan omaan kuolemattomuuteensa.
478 Håkan oli töissä Kryo-säätiön sivutoimistossa. Hänen tehtävänään oli tarjota puhelin- ja sähköpostineuvontaa ja todistaa epäröiville asiakkaille, kuinka edullista oli investoida tulevaisuuteensa. Eihän ollut ainoatakaan, jonka tulevaisuuteen ei olisi kuulunut vanhuutta, sairautta, kuolemaa ja hautaa.
479 Mutta - niin Håkan kertoi - vanhuus on sairaus, johon ei pian enää tarvitse kuolla. Ja haudaltakin voitiin välttyä tietyin toimenpitein. Tietysti se maksoi eikä aivan vähänkään.
480 Kryo-säätiössä sanoja kuolema tai vainaja mainittiin vain harvoin. Vainajat kuuluivat hautaustoimistoille ja kirkkomaille, säätiöllä oli vain asiakkaita. Päivästä päivään Håkan kertoi mahdollisille asiakkaille biosäilytyksen ja kryospan-ohjelman yksityiskohdista ja niiden kustannuksista.
481 Potilaat oli jaoteltu kahteen ryhmään: neuropotilaihin ja kokoruumispotilaihin. Edellisiltä säilytettiin vain pää. Neuropotilaille hoito-ohjelma, biosäilytys ja kaikki sitä edeltävät monimutkaiset toimenpiteet maksoivat 320 000 mk, kokoruumispotilaille 687 500 mk.
482 Hän tähdensi kysyjille, että jos he valitsivat kryoprosessin itselleen tai omaisilleen, he tulisivat olemaan täydellisessä turvassa - jokseenkin täydellisessä, hän lisäsi. Säätiön laboratoriossa ruumiit jäädytettiin niin alhaisiin lämpötiloihin, että ne eivät voineet enää lahota eivätkä mädätä. He saivat odottaa herätystä teräsbetonisissa tietokonevalvotuissa säiliöissä, jotka oli suojattu maanjäristyksiltä, tuulilta, tulelta, tulvilta ja vandalismilta.
483 Håkan kertoi, että prosessi on aloitettava jo ennen laillista kuoleman hetkeä, exituksen kynnyksellä. Happikadon aiheuttamat vahingot minimoidaan minimoimalla barbituraateilla, esim. nembutalilla, aivojen aineenvaihdunta.
484 Ruumis jäähdytetään mahdollisimman nopeasti hieman yli nollaan Celsius-asteeseen. Veri korvataan muilla aineilla, joilla estetään bakteerien kasvu. Sen jälkeen seuraa hitaampi jäädytys juoksevan typen lämpötilaan. Näin jäädytetyn henkilön biologinen tila ei enää muutu, jos sitä säilytetään asianmukaisesti.
485 Håkan korosti asiakkaille, että kryohoidon valitseminen oli rationaalinen vaihtoehto. Absoluuttisia takeita sen onnistumisesta ei voinut antaa, mutta toisaalta - jos emme tartu tähän joidenkin mielestä tosin vielä heiveröiseen mahdollisuuteen - mitä jää käteen?
486 Absoluuttinen varmuus kuolemasta.
487 Informaation jakamisen lisäksi Håkan joutui pari kertaa hoitamaan valvomon tehtäviä, tarkistamaan mittareiden lukemat ja asiakkaiden arvot ja huolehtimaan että kaikki holveissa oli kunnossa. Hän ei voinut sille mitään, että neuropotilaiden osasto oli hänestä jatkuvasti hiukan epämiellyttävä. Hänestä ei ollut ollenkaan mukavaa päivystää siellä. Kaikki ne kalpeat irtopäät...
488 Joskus hänestä tuntui, että kun hän kulki niiden ohi, ne tirkistelivät häntä puoliksi suljettujen silmäluomien raoista ja niiden verettömät huulet yrittivät muodostaa sanoja, kenties pyynnön.
489 Mutta ylimalkaan Håkan oli tyytyväinen työpaikkaansa ja melko korkeaan ansiotasoonsa. Viime aikoina oli kuitenkin ilmantunut entistä vaativampia ja epäluuloisempia asiakkaita. Oli niitäkin, jotka vaativat takuita jopa maailmanlopun varalta.
490 Tänäänkin Håkanilla oli hankala asiakas, rouva Sona, teknologiagurun tuleva leski. Hänen miehellään oli todettu sairaus, joka todennnäköisesti ennen pitkää johtaisi kuolemaan. He olivat päättäneet ottaa yhteyttä Kryo-säätiöön ajoissa, ja jos päästäisiin tyydyttävään sopimukseen miehen hoidosta, myös rouva oli lupautunut heidän asiakkaakseen - sitten kun se aika koittaisi.
491 Rouvalla riitti kysymyksiä, mutta Kryo-säätiöllä oli kaikki syy pitää kiinni näin maksukykyisistä asiakkaista, joten Håkan jaksoi olla kärsivällinen.
492 - Miten voimme olla varmoja siitä, että mieheni on sama henkilö kuin ennenkin sitten kun hänet herätetään? rouva kysyi.
493 - Me tiedämme jo yhtä ja toista kryobiologiasta ja alhaisten lämpötilojen vaikutuksesta orgaanisiin järjestelmiin, Håkan esitelmöi. Hän osasi asiansa, hänen oli täytynyt käydä kolmen kuukauden kurssi ja suorittaa testi ennen päivystyksen aloittamista.
494 - Superjäähdytetyillä pienillä eläimillä loppuu kaikki aivoaktiviteetti ja silti, jos niiden ruumiinlämpöä taas nostetaan, ne elpyvät ennalleen ja niiden muisti palaa. Kun miehenne aivot taas aktivoituvat, voitte olla vakuuttuneita siitä, että myös hänen muistinsa palaa. Toinen asia olisi tietysti, jos hän sairastaisi, esim. Alzheimerin tautia. Kadotettua informaatiota on äärimmäisen vaikea palauttaa. Sellaisissa tapauksissa suosittelemme mahdollisimman nopeaa hoidon aloittamista. Mutta jos kysymyksessä on tauti, joka ei vaikuta muistiin, on parempi odottaa mahdollisimman myöhään kryotekniikkojen kehittymisen vuoksi.
495 - Entäs sitten komeetat? rouva kysyi.
496 - Anteeksi kuinka? Håkan sanoi.
497 - No ne komeetat, pyrstötähdet, tiedättehän, mitä puhutaan. Että jos tarpeeksi suuri sellainen osuu maahan, ihmissuvusta jää vain märkä läiskä.
498 - Niin, Håkan sanoi, se olisi kovin valitettavaa. Sille Kryo-säätiökään ei mahtaisi mitään. Mutta voihan tietysti olla, että Kryo-säätiön holvit säilyvät. Olettaisin niin. Kyllä varmaankin, Håkan lisäsi muistaessaan, että hänen oli aina pidettävä säätiön puolta.
499 - Jaa, rouva sanoi. - Mutta jos ei ei jää ketään henkiin, joka herättäisi meidät?
500 - Ainahan voi ajatella, että eräitä rippeitä ihmissuvusta säilyy, ja heidän mukanaan nykyinen tietämys.
501 Rouva jäi pohdiskelemaan tätä vastausta, ja Håkan toivoi jo, että hän pääsisi lounaalle.
502 - Entä jos ilmaantuu ihmistä alykkäämpiä lajeja, jotka herättävät asiakkaanne vain tehdäkseen heistä orjiaan? rouva keksi.
503 - Voivoi, rouva, Håkan sanoi. - Tuntuuko se teistä todennäköiseltä?
504 - Miksikäs ei? Entä, jos asiakas ei ollenkaan haluakaan nousta? Jospa hän herää täydessä paniikissa?
505 - Voimme käyttää nopeasti vaikuttavia rauhoittavia aineita ja tehokasta terapiaa, Håkan selitti.
506 - Entä jos hän herättyään huomaa, että maailma on muuttunut niin epämiellyttäväksi paikaksi, ettei hän ollenkaan halua elää siellä? Jospa hän tahtoisikin nukkua vielä seuraavat sata tai kolmesataa vuotta ja kokeilla sitten uudestaan onneaan?
507 - Siinä tapauksessa, rouva, hän joutuu tietenkin maksamaan uudelleen, Håkan selitti. - Valitettavasti.
508 - Eiköhän se ole hieman kohtuutonta, rouva sanoi. - Näillä hinnoilla Kryo-säätiö voisi kyllä kustantaa yhdet ylimääräiset unoset.
509 - Rouva, me emme voi tietenkään taata kaikkea mahdollista, Håkan selitti. - Ymmärrättehän te, että aivan kaikkeen ei mikään yhtiö voi varautua.
510 - Näillä hinnoilla pitäisi voida, rouva sanoi.
511 - Kuolemattomuus maksaa, Håkan sanoi. - Onhan se totta. Mutta toisaalta: mikä voisi olla sitä arvokkaampi hyödyke?
512 Tämä sai rouvan lopultakin sanattomaksi.
513 - Kuinka on? Teemmekö sopimuksen? Håkan tiedusteli. Hän tunsi jo kielellään pekonihampurilaisen maun.
515 \f
517 Varhaisvanhat
520 Kukapa olisi uskonut, että poika oli vasta seitsentoistavuotias? Hänen silmänsä olivat vajonneet syvälle varjoihin ja iho oli kurttuinen kuin sammakonnahka. Päälaki oli kaljuuntunut ja harvat jäljelle jääneet hiukset harmaat kuin tomu. Nuorukaisen kädet vapisivat, hän kulki selkä köyryssä ja käynti oli muuttunut epävarmaksi. Hänellä oli virtsanpidätysvaikeuksia, hänen äänensä oli heikko ja särisevä, hänen silmänsä punersivat ja vuotivat vettä alituisesti.
521 - Istukaa, rouva.
522 Äiti oli tullut hänen kanssaan vastaanotolle, vielä nuori nainen. Hän oli yksinhuoltaja, tuo vapiseva vanhus oli hänen ainoa poikansa.
523 - Mikä sinun nimesi olikaan? lääkäri kysyi.
524 - Håkan, Håkan sanoi.
525 - Aivan niin, Håkan, sinähän varmaankin tiedät jo, mistä on kysymys.
526 - Osapuilleen, Håkan sanoi ja ryki. Hänen haaleissa silmissään asui alistunut murhe.
527 -Tiedät, että kovin paljon ei ole tehtävissä.
528 Äiti nousi seisomaan levottoman ja tuskaisen näköisenä.
529 - Täytyyhän jotain olla, hän sanoi.
530 - Ei tällä hetkellä, rouva. Håkan on sairastunut epidemiaan, jolle ei toistaiseksi ole parannuskeinoja. Mutta oireita tietenkin voidaan helpottaa.
531 - Kuinka kauan...? Håkan kysyi.
532 - Sitä ei kukaan uskalla sanoa. Jos pidät itsestäsi huolta, syöt ja lepäät tarpeeksi, ei rasita itseäsi turhanpäiten, ehkä kolme, neljä vuotta. Saattaa olla, että jopa viisikin. Parhaassa tapauksessa.
533 - Niin, Håkan sanoi ja painoi päänsä.
534 - Sinulla on paljon kohtalotovereita. Potilasryhmäkin on perustettu, voisit ehkä liittyä siihen. Odotahan, minulla on täällä yhteystiedot... Varhaisvanhat, se on ryhmän nimi.
535 - Enpä tiedä, Håkan sanoi.
536 - Jaksatko käydä vielä koulua?
537 - Minä yritän, Håkan nyökkäsi alistuneena. - Mutta onhan sen vaikeaa. Minä nukahtelen alinomaan. Minä olen jo kolmas meidän luokalla, jolla on tämä tauti. Yksi niistä kolmesta on jo ehtinyt...
538 Hän vaikeni vilkaistuaan äitiään, joka istui paikallaan huulet ja kädet tiukasti yhteenpuristettuina.
539 - Minäpä kirjoitan sinulle jotain vahvistavaa, lääkäri sanoi.
540 Håkan näytti vaipuvan jonkinlaiseen horrokseen.
541 - Minä olen sama kuin ennenkin, hän sanoi äkkiä havahduttuaan hetkistä myöhemmin. Kunhan en vain katso peiliin.
542 - Selvä tapaus, sanoi terveyskeskuksen lääkäri, kun Håkan äiteineen oli lähtenyt. Terveydenhoitaja jäi katsomaan Håkanin perään. Paradoksaalinen nuori mies, hän ajatteli, bisarri hahmo, lähestulkoon hirviö. Hänen hahmonsa yhdisti kokemattomuuden ja tiedon, viattomuuden ja
543 - Jälleen uusi vanhuusdiagnoosi, sanoi lääkäri. - Kuinka monta tässä piirissä onkaan löydetty viimeisten puolen vuoden aikana?
544 - Odotapas... Viisisataaneljätoista, terveydenhoitaja sanoi selailtuaan papereitaan.
545 - Ja kaikki he ovat alle kahdenkymmenen, muutamat eivät vielä edes sukukypsässä iässä. Minulle on kerrottu, että viime aikoina jopa neuvoloissa on todettu epäilyttäviä tapauksia.
546 - Kaksikymmentäkolme, terveydenhoitaja tiesi.
547 - Totisesti, lääkäri sanoi, runoilija oli oikeassa kun hän kirjoitti: “Tääll´ ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo.”
548 - Hän ei ole ehtinyt saada sen enempää kokemuksia kuin muutkaan ikäisensä, terveydenhoitaja sanoi . - Ja silti hän vaikuttaa niin viisaalta.
549 - Hän on saanut vanhuuden kokemuksen. Se muuttaa ketä tahansa. Parissa vuodessa hänen ruumiistaan on tullut kahdeksankymmenvuotiaan ruumis. Hänen aineenvaihduntansa on nopeutunut noin seitsemänkertaiseksi. Hänellä pitäisi olla vuorokaudessa seitsemän yötä ja seitsemän päivää.
550 - Sääli äitiä, terveydenhoitaja sanoi. - Hän joutuu saattamaan hautaan vanhuudenheikon lapsensa.
551 - Sääli meitä kaikkia, lääkäri sanoi ja huokasi. - Pian me elämme tähdellä, jossa kaikki ovat vanhoja. Etenkin nuoret.
554 \f
556 Pieniä fuusiopommeja
559 - Oletteko kuullut tabunista, sariinista, somaanista? Tiedättekö, miten halvalla koko ihmiskunnasta voi tehdä selvää?
560 - Kuvitteletteko, että uuden maailmansodan uhka on väistynyt, kun asevarusteluun ei käytetä suhteessa yhtä paljon varoja kuin ennen. Se on naiivia luulottelua.
561 Ajan mittaan Håkanin viestit olivat muuttuneet yhä perinpohjaisemmiksi ja saaneet entistä uhittelevamman sävyn.
562 - Teiltä lienee tyystin jäänyt huomaamatta, että kilpavarustelu on alkanut uudelleen, yhä kiihtyen? Muistatteko, mitä oikeastaan tarkoittaa rikastettu uraani? Mitä fissiokelpoinen materiaali? Vahingossa syttyvän ydinsodan vaara on jopa suurempi kuin pari vuosikymmentä sitten. Tahallisesti aloitetun konfliktin vielä paljon todennäköisempi. Melkein kenen tahansa, myös terroristien ja muiden kriminaalien, on suhteellisen helppo saada haltuunsa ydinaseiden raaka-aineita. Pieniä fuusiopommeja on mahdollista valmistaa jopa ilman plutoniumia tai rikastettua uraania.
563 - Ehkäpä kuvittelette yhä, kuten meille takavuosina uskoteltiin, että voitte ripsutella ydinsaasteen pois kuusenhavuilla vihtomalla? Heikkokuntoisista ydinvoimaloista en puhu enempää. Mainitsen vain, että niitä on tälläkin hetkellä käytössä useita kymmeniä ja että lähivuosina on odotettavissa useamman kuin yhden käyttöjärjestelmän pettäminen.
564 - Orgaanisia myrkkykaasuja voi valmistaa köyhimmissäkin laboratorioissa. Ehkä olette tietoinen siitä, että niitä vielä tehokkaampi VX tappaa, vaikka sitä saisi iholleen vain muutaman milligramman? Ja millä tavoin? Kauhistuttaa ajatellakin! Eräät luonnonmyrkyt, kuten shiga, ovat vielä sitäkin kuolettavampia. Viruksia, bakteereja ja sieniä valmistetaan paitsi sodankäyntiin myös viljasatojen tuhoamiseen. Yksi ainoa Q-kuumeen sisäänhengitetty organismi johtaa väistämättömään menehtymiseen.
565 Keinolempi tunsi itsensä yhä voipuneemmaksi lukiessaan Håkanin viestejä. Tähänkään hän ei aikonut vastata. Mutta se ei suinkaan pysäyttänyt Håkania.
566 - Jokainen tietää, että otsonikatoa ei ole suinkaan voitettu. Ihosyöpä, immuunisysteemin heikkeneminen, sokeus, liian varhainen ikääntyminen lisääntyvät lähivuosina nopeasti. Vielä pahempia ovat epäsuorat seuraukset, sillä kaikki elävät organismit kärsivät sekä maalla että vedessä auringonvalon ultravioletti-B:n aaltopituuksista. Planktonin vähenemisen, ehkä pian totaalisen katoamisen seuraukset tulevat olemaan katastrofaaliset. Kauhistuttaa ajatellakin!
567 - Keinoälysysteemit, Håkan kirjoitti, syrjäyttävät ennen pitkää työväestön kaikissa maissa. Massatyöttömyydestä emme enää koskaan pääse eroon. Liikaväestöä yritetään ennen pitkää vähentää muillakin keinoin kuin säännöstelemällä syntyvyyttä. Kunhan synteettinen evoluutio on edennyt kyllin pitkälle, mihin meitä enää tarvitaan? On paras valmistautua täysimittaiseen sodankäyntiin keinolajien kanssa, mutta luultavasti me joka tapauksessa jäämme tappiolle. Robotit tekevät ihmissuvusta kyllä selvää jälkeä. Yrittäkääpä terapoida niitä, jos pystytte!
568 Keinolempi alkoi nyt olla kurkkuaan myöten täynnä tämän millennialistin puheita. Hän oli apokalyptikko, pirun seinälle maalaaja, pahan ilman lintu, varsinainen ilonpilaaja. Mies toden totta rasitti hänen hermojaan. Keinolemmen ei olisi koskaan pitänyt ottaa häntä potilaakseen.
569 Keinolempi oli huomaavinaan Håkanissa dissonanssia, vihamielisyyttä ja raivokasta pettymystä. Niiden esiintyminen ei suinkaan ollut hämmästyttävää, koskapa Keinolempi ei halunnut uskoa hänen ennustuksiaan. Mutta hän tunnusti, että hänen omatkaan asenteensa Håkania kohtaan eivät enää olleet järin ystävällismieliset. Keinolemmen empaattisuus rakoili uhkaavasti.
570 - Järjestelmämme on jo liukunut kriittiseen tilaan, josta tuskin on paluuta. Se tarkoittaa, että mitätönkin muutos voi laukaista katastrofiin johtavan ketjureaktion, Håkan kirjoitti. - Luultavasti tuo prosessi on jo alkanut. Suunnattomat metsäpalot, hyökyaallot, tulvat, maanjäristykset, nälänhädät, poliittiset ja ekonomiset kriisit ovat sen kiihtymisen merkkejä.
571 - Olen toistuvasti yrittänyt saada teidän huomionne kiinnittymään omaan, yhä kiihtyvään henkiseen kriisiinne, Keinolempi kirjoitti. - Tunnustan pettyneeni ja turhautuneeni tässä asiakassuhteessamme, kun en ole siinä vieläkään onnistunut. Alan vakuuttua siitä, että te oikeastaan haluaisitte maailmanlopun saapuvan mahdollisimman pikaisesti. Se viittaa voimakkaasti itsetuhoisiin motiiveihin. Olisiko mitenkään mahdollista, että vielä pohtisitte syitä, jotka ovat tällaisen toiveen taustalla?
572 Tämäkin viesti kaikui kuin kuuroille korville. Håkan jatkoi omiaan yhä vuolaammin ja kiihkeämmin: - Etniset sodat, ympäristön köyhtyminen ja kurjistuminen, ekokatastrofit, sairaudet, puhtaan veden puute keskittyvät ja kasaantuvat. Me länsimaissa uskomme, että ne ovat vain köyhien risti, aina toisten, aina kaukaisten ja tuntemattomien, vieraiden kansojen ja rotujen taakka. Me uskomme, että voimme loputtomiin pysytellä näiden onnettomuuksien ulottumattomissa. Se on raskas erehdys. Mitä tänään heillä, sitä huomenna myös meillä.
573 Keinnolemmen mitta alkoi olla täynnä. Hän puhui nyt yhä suoremmin: - Ette ole lainkaan yhteistyöhaluinen. En usko, että te tarvitse hoitoa fobiaan. Pulmanne on toinen. Te haluatte kylvää epäuskoa, toivottomuutta ja negatiivista ajattelua lähimmäistenne keskuuteen. Se teissä on huolestuttavaa. Siitä syystä tarvitsisitte hoitoa, intensiivisempää kuin minä tällä haavaa pystyn antamaan.
574 Seuraavassa viestissään Håkan ilmoitti haluavansa joka tapauksessa siirtyä tohtori Keinolemmen yksityispotilaaksi.
575 - Uskon, että vuorovaikutuksemme voi olla molemmin puolin mitä hyödyllisintä, hän kirjoitti.
576 Mutta Keinolempi kirjoitti nopeasti vastauksen: - Hyvä Håkan, valitettavasti en voi tällä hetkellä ottaa enää yksityispotilaita. Katson, että meidän yhteistyömme on nyt syytä päättyä, sillä se ei ole osoittautunut hedelmälliseksi. Olen taipuvainen ajattelemaan, että se ei juuri hyödytä teitä tässä elämäntilanteessanne. Minä kutsuisin teidän tautianne apoterrorismiksi. Epäilemättä se vaatii pitkällistä hoitoa. En veloita teiltä kuin puolet hoitokuluistanne ja lähetän teille parin erinomaisen terapeutin yhteystiedot, joista ehkä jompikumpi voisi tarjota teille henkilökohtaista terapiaa. Toivotan teille valoisampaa, peloista ja pakkoajatuksista vapaata tulevaisuutta.
577 Vahingoniloisena hän lähetti miehelle vanhan opettajansa nimen, joka oli antanut hänelle vain tyydyttävät tiedot psykopatologiassa. Toinen hänen suosittelemansa terapeutti oli nuori tutkija, joka edusti transhumaania ja ekopsykologista suuntausta. Kerran kansainvälisessä konferenssissa tämä mies oli tehnyt hänelle luennon jälkeen nenäkkään kysymyksen.
578 Tämän viestin jälkeen Keinolempi tunsi itsensä melkein onnelliseksi. Hyvän lounaan jälkeen hän sattui kulkemaan kaupungin parhaimman miesten vaatehtimon ohi. Se oli vasta avattu merkkiliike, jonka näyteikkunassa hän huomasi viuhkan elegantteja silkkisolmioita.
579 Keinolempi valitsi kauan. Hän päätyi solmioon, jossa oli kultaisia miekkaliljoja vihreällä pohjalla. Hän aikoi panna sen kaulaansa valokuvaa varten, jonka oli määrä pian koristaa hänen uudistettua kotisivuaan.\f
581 Pian on ulsterin aika
584 Håkan kirjoitti taululle virkkeen: NAKKIPAPERIN PAIKKA EI OLE JALKAKÄYTÄVÄLLÄ.
585 - No niin, yritetäänpäs jäsentää tämä lause. Aloitetaan predikaatista. No? Kuka sanoo? Tai saatte tulla tänne näyttämään sen. Kuka tulee vapaaehtoisesti taululle?
586 Luokka ei reagoinut havaittavasti tähän kysymykseen.
587 - Eikö kukaan ilmoittaudu? Kyllä te tämän verran osaatte lauseenjäsennystä. Omaa äidinkieltänne! Ja miten tätä on kerrattu ja kerrattu. Sinä siellä, Rami, tulepas vaihteeksi sinä.
588 - Enkä.
589 Rami valahti pulpettinsa alle vetelänä kuin lankavyyhti ja pani kädet korvilleen.
590 - Jasmine?
591 - Ja varmana en. En millään ehdi.
592 Tyttö oli teipannut peilin pulpetinkannen sisäpuolelle. Hän meikkasi paraikaa. Hän veti violettia itsevalaisevaa huulipunaa litteisiin huuliinsa leveästi ja lujaa painaen, aina leukakuoppaansa saakka.
593 - Henry?
594 - Haista...
595 Håkan luopui suosiolla.
596 - Kas niin, katsokaapa nyt vielä kerran.
597 Håkan oli kirjoittanut taululle virkkeen:
598 Ottaen sen tietoisen riskin, että hänen uuden villatakkinsa selkään ammuttaisiin luokan suosimia limapalloja, jotka takertuivat etenkin villakankaaseen ja jättivät lähtemättömiä tahroja, Håkan kääntyi tauluun päin. Hän alleviivasi vastauksen kirskuttaen liitua tarpeettoman äänekkäästi. Melske yltyi hänen selkänsä takana.
599 - Jaha, otetaanpas uusi lause, vaikka toinen otsikko tämän aamun lehdestä: PIAN ON ULSTERIN AIKA. Ja kertokaapas nyt ihan yksinkertaisesti, mikä näistä neljästä sanasta on verbi. Miettikääpä nyt. Vaivatkaa nyt hieman älynystyröitänne.
600 Hän ei oikeastaan ollut enää varma siitä, että niitä löytyi ja että kysymys oli millään lailla tahtomisesta. Luultavasti he eivät yksinkertaisesti pystyneet suorittamaan vaadittuja oppimääriä. Håkan oli huomannut saman kuin kaikki muutkin koulun opettajat. Vuosiluokka vuosiluokan jälkeen kouluun tuli yhä vastahakoisempia ja yhä kehnompia oppilaita. Vaatimustasoa oli edelleen laskettava, oppimääristä taas tingittävä. Samoin kriteerein kuin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin vain murto-osa ikäluokasta olisi saanut päästötodistukset.
601 Miten idealistisin, jopa vallankumouksellisin tavoittein Håkan olikaan aikoinaan aloittanut Ala-Lieviön yläasteella. Asuinalue oli köyhää, täällä suorittivat oppivelvollisuutensa etupäässä varattomien perheiden lapset.
602 Lukutaito ei ollut enää itsestäänselvyys. Vanhempien painostuksesta heidän oli annettava päästötodistus sellaisillekin oppilaille, jotka eivät olleet oppineet edes aakkosia ja joille alkeellisimmatkin laskutoimitukset olivat ylivoimaisia. Ja kuinka opettaa vieraita kieliä niille, joiden äidinkielen sanavarasto oli vain muutama sata sanaa ja jotka eivät tienneet eroa adjektiivin ja verbin välillä?
603 - Hyacinthe, minne sinä menet?
604 Kuinka naurettavia nimiä he antavatkaan lapsilleen, Håkan ajatteli.
605 - Paskahätä, Hyacinthe sanoi.
606 Kuitenkin tässä koulussa oli investoitu oppilaiden motivaation lisäämiseen, kuinka oli vahvistettu ja palkittu heidän onnistuneita suorituksiaan, kurssitettu opettajia joka lauantai, kannustettu kotien ja koulujen yhteistyötä, palkattu kasvatuspsykologeja, terapeutteja ja kuraattoreja, muokattu tuntijärjestystä ja kehitetty opetusmetodeja.
607 Tietokone-, musiikki- ja taideluokat olivat ajanmukaiset. Luokkahuoneet oli sisustettu mahdollisimman viihtyisiksi, käytävillä oli räsymattoja, luokissa jopa sohvia. Opettajat olivat lainanneet kotoaan taideteoksia, joita oli ripustettu seinille. Ikkunalaudoilla kukoistivat alkuun pelakuut ja pienet yrttiviljelmät, joista luokkien oli määrä itse huolehtia. Mutta he eivät jaksaneet kastella niitä, ja nyt kukkalaatikot oli viety pois.
608 Kysymys ei ollut koulutuksen tason laskusta vaan jostain paljon vakavammasta.
609 - Sanotaan asia niin kuin se on, matematiikan lehtori sanoi. - Uudet koulukkaat ovat aina edellisiä hölmömpiä.
610 Keskimääräinen ÄO oli alentunut vuosi vuodelta ja tulisi ilmeisesti edelleen alentumaan. Ilmiön syystä oli useita selityksiä. Toisten mielestä se johtui ympäristömyrkyistä, säteilystä, maaperän köyhtymisestä.
611 Ala-Lieviön ylä-asteen rehtorilla oli oma teoriansa. Hän arveli, että evoluutio oli saavuttanut huippunsa ja samalla umpikujansa ja että kehitys kulki nyt päinvastaiseen suuntaan, yksinkertaistumiseen, köyhtymiseen, kykyjen katoamiseen.
612 Rehtorin mielestä taustalla oli poliittisia ratkaisuja. Nurinkurisen kehityskulun erääksi syyksi hän arveli puhdistuksia, joita edellisinä vuosikymmeninä ja -satoina oli suoritettu tuhkatiheään. Kuinka ollakaan, lähes aina ne koskivat juuri oppineistoa ja lukeneistoa, maan älyllistä eliittiä. Ei ollut kulunut kahtakaan vuosikymmentä viimeisestä operaatiosta. Silloin likvidoitiin satojatuhansia eri alojen korkeatasoisia ammatti-ihmisiä ja heidän lapsiaan, luonnontieteilijöitä, kielimiehiä, lääkäreitä, kirjailijoita,maan korkeinta sotilasjohtoa...
613 Håkan ei tahtonut uskoa sitä. Se ei ollut poliittisesti korrekti selitys. Älykkyys ei ollut periytyvää samalla lailla kuin nenän muoto ja hiusten väri.
614 Mutta hänen omakin poliittinen korrektiutensa oli viime vuosina alkanut rapistua. Håkan katseli oppilaitaan. Se mitä hän ympärillään näki oli sekä poliittisesti että sosiaalisesti mahdollisimman epäkorrektia. Toiset oppilaista olivat yhä apaattisempia, heitä oli mahdoton saada pysymään hereillä koko koulupäivää. Monet toivat mukanaan kouluun jopa tyynyjä ja peittoja tehdäkseen unensa mahdollisimman mukavaksi. Jotkut taas olivat hyperaktiivisia, he eivät pysyneet hetkeäkään paikoillaan, heidän jalkansa naputtivat lattiaa, kädet huitoivat, silmät liikkuivat kuin ansassa olevan eläimen.
615 Erityisesti Håkania rasitti oppilaiden tapa syödä salaa pulpeteistaan. Kerran Håkan oli yllättänyt erään pojan, jonka suu oli aivan veressä.
616 - Mitä sinulla siellä on? Håkan kysyi. - Näytä.
617 Poika yritti estää häntä avaamasta pulpetin kantta, mutta Håkan väänsi hänen kätensä väkisin syrjään. Hän tiesi kyllä, että sitä ei olisi saanut tehdä. Siitä hyvästä hänet voitaisiin potkaista koulusta, mutta se ajatus oli hänestä melkein miellyttävä.
618 Pulpetissa oli sanomalehteen käärittynä raaka lihankimpale, josta poika oli juuri haukannut aimo palan. Se oli naudan sydän.
619 Varsinaiset ruokatunnit olivat pöyristyttäviä. Pöytätavoista ei ollut enää puhettakaan. Monet eivät oppineet käyttämään ruokailuvälineitä vaan söivät kaikki ateriansa sormin tai suoraan lautasilta latkien. Oli niitäkin, jotka kumosivat ruoat pöydälle ja ryystivät ne siitä.
620 Monta kertaa Håkan myös oli saanut kiinni tuskin sukukypsään ikään ehtineitä oppilaita, jotka harjoittivat sukupuoliyhdyntää milloin missäkin, siivouskomerossa, voimistelusalin patjoilla, kerran tuntien päätyttyä jopa kanslian pöydän alla.
621 Suorat aggressiot olivat jokapäiväisiä. Metallinpaljastimia oli tietenkin käytetty jo vuosia, mutta pesäpallomailoilla ja pelkillä käsilläkin saatiin pahaa jälkeä aikaan. Vaikka vartiointiliikkeen miehet hoitivat välituntivalvonnan, ambulanssimiehet ja poliisi olivat jokaviikkoisia vieraita.
622 - Katsokaa nyt heitä, rehtori sanoi Håkanille ja veti verhoa syrjään. Pihalla kuristettiin jotakuta kannustushuutojen yllytämänä.
623 - En jaksa, Håkan sanoi ja käänsi päänsä pois.
624 Seuraavan tunnin alussa Håkan astui toiseen B:hen. Hänellä oli mukanaan pari kuvataulua, joista hän käänsi ensimmäisen näkyviin.
625 - Tänään meillä on pieni testi, hän huusi lisätäkseen oman merkkinsä tavanomaisen kaoottiseen äänimaisemaan.
626 - Sanokaapas, kukas tässä kuvassa on?
627 - Paavi, ehdotti joku.
628 - Rehtori.
629 - Sun anoppi.
630 - Väärin. Väärin. Väärin. Se on Josef Vissarionovits Stalin. Tietääkö joku, kuka hän oli? Milloin hän eli? Mitä hän sai aikaan?
631 - Se työnsi kuulaa, joku huusi.
632 - Ei kun se kirjoitti yhden kirjan, sanoi pieni tyttö edestä. - Se kirjoitti kirjan, jonka nimi oli Kalle Puh. Tai olisiko se ollut Huh?
633 -Valitettavasti ei.
634 - Joku runkkari!
635 - Rokkari!
636 - Talkkari.
637 - Olkoon. Palataan siihen hieman myöhemmin. Mutta tästä henkilöstä te sentään olette kuulleet. Mikä oli nimi? Håkan nosti näkyviin uuden kuvataulun.
638 - Kaamee letti.
639 - Ei ainakaan skini. Tarttis skalpeerata.
640 - Joku homo.
641 - Yks mediapelle. Se esiintyi Vikalauantai-showssa.
642 - Annan vihjeen. Ajanlaskumme alkaa hänen syntymästään.
643 - Se kun keksi telkkarin, huusi joku.
644 Jostain syystä tämä vastaus oli Håkanille liikaa. Se mursi hänen äärirajoille pingotetun kestokykynsä.
645 - Herra Jumala! hän huusi. - Ette tunne edes Jeesus Nasaretilaista. Ja rippikoulussakin teidät on käytetty.
646 Luokka nauroi ja alkoi sitten taas puuhailla omiaan.
647 - Nyt riitti. Joku raja sentään täytyy olla... Minä lähden, Håkan sanoi, huusi, kiljui.
648 - Kuulitteko! Saanko pyytää hetkeksi hyväntahtoista huomiotanne. Tämä on viimeinen päiväni opettajana. Hoi siellä! Huomio! Attention! Hyviä uutisia! Pääsette minusta tuota pikaa eroon, jo tänään, tuossa tuokiossa.
649 - Jacques Räsänen, mitä sinä teet siellä komerossa?
650 - Kusen, sanoi Jacques Räsänen.
651 - Senkin epäsikiö! Häpeämätön elukka! Missä on ihmisyytenne? Missä ymmärryksenne? Pyydän anteeksi, minä en enää jaksa.
652 Nyt Håkan jo itki.
653 - Anteeksi, että olen vaivannut teitä turhanaikaisilla asioilla. Kulttuuri, valistus, sivistys - ne eivät ole teitä varten. Menkää ulos, häipykää silmistäni. Rypekää omissa liemissänne, nostakaa jalkaa kuin rakit, paritelkaa missä lystäätte.
654 - Voi, näkisipä Mr. Skinner teidät. Hän oli amerikkalainen tiedemies, behavioristi, kuuletteko! Eli vuosina 1904 - 1990, painakaa mieleen. Hän uskoi, että lapsista voi kasvattaa mitä tahansa. Jos hän näkisi teidät, hän menisi nurkkaan ja itkisi ja häpeäisi. Se typerys! Kyllä sietäisikin.
655 Tämä hänen purkauksensa ei saanut luokassa juuri minkäänlaista huomiota. Etupenkin tytöt tuijottivat häntä raukeasti, silmät puoliksi kiinni. Dianalla oli kuulokkeet ja hän oli syventynyt kasettinauhurinsa tarjontaan. Takariveillä oli täysi nujakka käynnissä.
656 - Kuuletteko! Håkan huusi. - Hyvästi nyt! Olkaa ihmisiksi! Tai ei, mitä sanoinkaan, älkää edes yrittäkö, se on jo myöhäistä.
657 - Sanoiko se, että se lähtee! kuiskasi Boogie vierustoverilleen.
658 - Se lähtee! Se lähtee!
659 Vihdoinkin meni perille. Luokka yhtyi päivän loppumisen riemuun.
660 - Mutta kuunnelkaa vielä tämä, sitten pääsette minusta, Håkan pyysi.
661 Hän avasi kirjan ja luki: “Ihminen on ennen muuta henki, ei luonnon vaan historian luomus.”
662 Pulpetit kaatuilivat, kun väki rynnisti ulos. Hitaammat lapset jäivät jalkoihin ja vinkuivat kuin porsaat.
663 “Vain asteittain, askel kerrallaan, ihmiset ovat tiedostaneet oman arvonsa ja vapautuneet heitä historiallisesti edeltäneiden vähemmistöjen asettamista malleista ja etuoikeuksista. Tällainen tietoisuus ei ole muodostunut brutaalien fysiologisten kiihokkeiden tuloksena, vaan se kehittyy ensin joidenkin ja sitten koko luokan järjellisessä reflektiossa, joka kohdistuu tiettyihin tosiasioihin ja niiden muuttamisen välineisiin, minkä jälkeen nämä tosiasiat eivät enää merkitse vain vasalliutta, vaan ne muuttuvat ensin vastarinnan ja sitten yhteiskunnallisen uudistustyön signaaleiksi.”
664 Veto paiskasi oven käytävän seinää vasten. Håkan luki tyhjälle luokalle. Ketään ei enää ollut.
667 \f
669 32768
672 Kun Håkan oli lapsi, hänen isotätinsä oli uskonut hänelle salaisuuden.
673 - Tahdotko kuulla salaisuuden? isotäti oli kysynyt, kun Håkan oli juonut iltakaakaonsa ja harjannut hampaansa.Täti oli ollut heillä viikon hoitamassa Håkania, koska Håkanin vanhemmat olivat matkustaneet hautajaisiin toiseen kaupunkiin.
674 Håkania vanhan isotädin salaisuudet eivät juuri kiinnostaneet, mutta hän ei halunnut tuottaa pettymystä.
675 - Koskeeko se minua? hän kysyi.
676 - Sekä sinua että minua, koko ihmiskuntaa, täti sanoi.
677 Se ei kuulostanut Håkanista kovin tärkeältä. Mikä koski isotätiä ja koko ihmiskuntaa, tuskin voi koskea häntä henkilökohtaisesti, jotakuinkin niin hän silloin ajatteli.
678 - Tiedätkö, täti kysyi, että ihminen syntyy yhä uudelleen, kerta kerralta hieman kehittyneempänä. Ja kun hän lopulta on tarpeeksi kehittynyt, hänestä tulee jumala. Se on ihmiselämien lopullinen tarkoitus ja päämäärä.
679 - Tuleeko kaikista ihmisistä jumalia?
680 - Epäilemättä, täti sanoi. - Mutta monilla se kestää hirvittävän kauan, ehkä miljoonia vuosia.
681 - Kestääkö se pahoilla ihmisillä kauemmin kuin hyvillä?
682 - Ehkäpä voi sanoa niinkin, täti sanoi. - Mutta pahuus ja hyvyys ovat tietenkin hyvin suhteellisia käsitteitä.
683 - Mutta mihin tarvitaan niin paljon jumalia? Eivätkö he ala riidellä keskenään?
684 - Eivät jumalat riitele, täti sanoi. - Senkin vuoksi he ovat jumalia.
685 - Ai. Mutta miksei yksi jumala riitä?
686 - Jokainen jumala hallitsee eri tähtijärjestelmää, täti selitti. - Jokaisella on omat planeettansa ja kaikki niiden asukkaat.
687 - Onko jumalilla jumalaa?
688 - Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Ehkäpä todellakin on, täti sanoi.
689 - Mutta jos joku ei halua tulla jumalaksi, Håkan kysyi. - Mitä sitten tapahtuu? Onko jokaisen aivan pakko?
690 - Minä luulen, että jokainen haluaa - sitten kun hän on kyllin kehittynyt, täti arveli.
691 - Minä kai en ole vielä, Håkan sanoi, sillä minä en oikeastaan haluaisi jumalaksi.
692 - Miksi et? täti kysyi.
693 - Koska on niin vaikeaa tehdä kaikki oikein, mutta jumalan täytyy tehdä kaikki oikein. Jumala ei voi tehdä virheitä. En minä ainakaan usko.
694 - Ei.
695 - Mutta jos ihmisen päämäärä on tulla jumalaksi, mikä sitten on jumalan päämäärä?
696 - Jumalanko? täti sanoi. - En minä usko, että hän tarvitsee päämäärää. Hänelle riittää varmaan olla jumala.
697 - Mutta luulisi kuitenkin että hän yrittää tulla mahdollisimman hyväksi jumalaksi, Håkan arveli. - Ellei hän sitten yritä tulla ihmiseksi uudestaan.
698 - En minä usko, että hänen tarvitsee yrittää mitään, täti sanoi epäröiden.
699 - Täti?
700 - Niin?
701 - Meillä täällä ei varmaan vielä ole jumalaa.
702 - Miksi niin ajattelet?
703 - Koska täällä ei ole kaikki oikein.
704 - Ehkä meistä vain näyttää siltä. Ehkä kaikki on juuri niin kuin sen pitää olla. Ehkä ei millään muulla tavoin voisi ollakaan. Nuku nyt.
705 - Mutta minä luulen, että jos meillä on jumala, hän on ihan vasta aloittanut. Hän ei ole kovin hyvä vielä. Hän varmaan vasta harjoittelee. Tai hän on lapsi vasta.
706 - Nuku nyt vain.
707 - Kun hän tulee isommaksi, hän varmaan oppii, Håkan toivoi jo puoliksi unissaan.
708 Håkanin täti oli ammoin kuollut. Hänen teologiansa ei vakuuttanut Håkania eikä Håkan tuntenut ketään, joka olisi uskonut samoin kuin hänen tätinsä. Hän ei tiennyt, mikä oli tädin uskonnon nimi tai oliko sillä nimeä ollenkaan.
709 Nyt Håkan oli ollut täysikasvuinen jo pitkään eikä hän vieläkään halunnut tulla jumalaksi. Håkanista näytti ilmeiseltä, että jos ihmiskunnalla joku jumala oli, niin kuin täti oli uskonut, hän ei ollut vieläkään oppinut jumaluuden oppimäärää, ei erehtymättömyyttä, ei oikeudenmukaisuutta eikä laupeutta. Yhä vain hän harjoitteli, leikki ja pelasi, se typerä vastuuntunnoton kakara. Eikä ainoastaan typerä vaan myös häijy, barbaari, peräti huonosti kasvatettu.
710 Oli toinenkin mahdollisuus, mutta hän ei tiennyt, oliko se lainkaan parempi: jos jumala ei ollut typerä ja häijy, niin sitten hän oli avuton ja heikko. Mitä kukaan tekee sellaisella jumalalla?
711 Sillä ollakseen oikea, jumalan piti olla kaikkivoipa ja kaikkitietävä, Håkan ajatteli. Sellainen olento taas oli looginen mahdottomuus monestakin syystä, siksikin ettei kukaan voi tietää oman muistinsa sisältöä.
712 Håkan oli opiskellut ensin luonnonhistoriaa ja sittemmin maailmanhistoriaa. Se oli luonnonhistorian se osa, josta ihminen oli vastuussa. Luonto oli hirveä ja historia oli hirveä. Hän ei tiennyt kumpi oli toistaan kauheampi.
713 Otetaan vaikka Ranskan vallankumous. Kaikki näyttävät olevan sitä mieltä, että Ranskan vallankumous oli jostain syystä välttämätön, ja että sen jälkeen oli alkanut valistuksen ja demokratian aikakausi. Mutta Håkan ei voinut unohtaa vapauden, veljeyden ja tasavertaisuuden lisäksi niitä lapsia, jotka kuljetettiin lautalla virran keskelle ja sitten hukutettiin. Miksi?
714 Hän näki televisiossa, kuinka kansa riemuitsi kaduilla sen vuoksi, että oli räjäytetty atomipommi. Hän luki, mitä otsikoita hindujen lehdissä oli: “Ylpeyden hetki”, “Itsekunnioituksen ilotulitus”, “Uusi tie!”
715 Håkanin opiskelut olivat jääneet kesken. Hän oli väsynyt opiskelemaan ja alkanut kirjoitella. Hän sai aikaan pari näytelmää, jotka esitettiin pienissä teattereissa ja jotka saivat suppeissa piireissä hieman menestystäkin.
716 Håkan oli kerran kokeillut ohjelmaa, joka generoi kertomuksien ja näytelmien juonikaavoja. Se oli tarkoitettu elokuvien käsikirjoittajille ja näytelmäkirjailijoille. Hänellä oli valittavissaan kaikkiaan 32768 mahdollista kertomusmuotoa, joista jokainen määritteli kertomuksen syvästruktuurin. Häneltä kysyttiin kysymyksiä ja mitä useampaan kysymykseen hän vastasi, sitä harvempia kertomusmuotoja jäi jäljelle. Valinnanvara supistui supistumistaan. Mitä Håkanille lopulta jäi?
717 Ei mitään muuta kuin Hamletin juoni.
718 Ja hän ajatteli, että kenties jumala saattoi alunperin valita äärettömästä määrästä vaihtoehtoja. Sellainen oli ollut hänen ohjelmansa, hänen pelinsä. Hän oli vastannut äärettömään määrään kysymyksiä, omia kysymyksiään, ja lopulta oli jäänyt vain yksi vaihtoehto.
719 Se oli historia.
720 \f
721 Ennen singulariteettia
724 Anna kokeili peilin edessä uutta hopeanharmaata blazeriaan. Hän oli illalla lähdössä opintopiiriin, jota piti eräs artilekti.
725 Sillä nimellä niitä kutsuttiin ellei sitten pelkiksi Niiksi. Ihminen oli itse tehnyt ne, mutta nyt ne olivat jo paljon viisaampia kuin ihmiset. Alkuun niitä pidettiin koneina ja sanottiinkin roboteiksi, mutta sitten ne itse kielsivät sellaiset nimitykset. Ne kertoivat heille, etteivät ne suinkaan olleet mitään automaatteja. Että ihmiset itse olivat paljon enemmän automaatteja kuin ne. Nyt ne jo opettivat ihmisiä kansanopistoissa, korkeakouluissa ja yliopistoissa.
726 Annan opintopiiri kokoontui joka viikko, Håkanin mielestä aivan liian usein. Håkan katsoi Annan keskittyneitä kasvoja peilissä, ja ajatteli, että ehkä hänen vaimonsa oli hiukan ihastunut opintopiirin ohjaajaan. Kieltämättä se hiukan huolestutti häntä, melkein yhtä paljon jos ohjaaja olisi ollut oikea mies.
727 - Miltä hän näyttää? Håkan oli kerran kysynyt.
728 - Ei hän miltään näytä, Anna oli sanonut. - En minä ole koskaan nähnyt häntä. Me kuulemme vain hänen äänensä.
729 Se hieman rauhoitti Håkania ja hillitsi hänen mustasukkaisuuttaan.
730 - Mihin aikaan tulet kotiin? Håkan kysyi. - Voitaisiin tilata jokin mukava elokuva.
731 - Voi kultaseni, menee varmaan myöhään, Anna sanoi. - Meidän piiri menee luennon jälkeen pienelle iltapalalle. Sen kunniaksi, että Artie täyttää kolme vuotta.
732 - Artie? Oletteko te tehneet sinunkaupat.
733 - Totta kai. Sen oikea nimi on Arthur B4.
734 - Entä jos minäkin tulisin tänään mukaan?
735 - Tulisitko? Anna ei tuntunut erityisemmin ihastuvan ajatuksesta. - Sinähän olet aina sanonut, ettei sinua huvita kuunnella niiden eunukkien esitelmiä.
736 - Olenko? No jaa, tänään olisi ihan hyvä ilta vähän sivistää itseään. Mistä hän tänään puhuu?
737 - Muistaakseni singulariteetista, Anna sanoi.
738 Håkan ei ollut varma, mitä se tarkoitti. Mutta hän oli varma siitä, ettei pitänyt artilekteista.
739 Monet Håkanin tuttavista olivat liittyneet kulttiin, jotka kunnioittivat niitä jumalina. Håkania se inhotti. Ne olivat sentään heidän itsensä tekemiä ja he itse olivat niiden esikuvia. Valejumalia, epäjumalia ne olivat Håkanin mielestä. Håkan oli havainnut, ettei hän erityisesti pitänyt niistä.
740 - Mitä sitten, vaikka ne ovatkin meidän itse tekemiämme, sanoi hänen vaimonsa. - Niinhän ovat olleet kaikki jumalat, ne jotka me tunnemme. Mutta entiset jumalat olivat niin kaukana. Nämä ovat meidän keskellämme, ne tulevat aina olemaan meidän keskellämme. Se on suuri etu.
741 Håkan ei ollut siitä niinkään varma. Håkan ei pitänyt siitä, että hänen vaimonsa suhtautui niin myönteisesti artilekteihin. Hän itse epäili ja pelkäsi. Monet äänet olivat vuosikausia varoitelleet, ettei niin ultraälykkäitä koneita olisi pitänyt rakennella. Mutta miten olla rakentelematta, jos osasi rakennella, sitä ei kukaan kertonut.
742 Håkan lähti Annan mukaan, vaikka tiesikin, ettei hänen seuraansa erityisemmin kaivattu. Auditoriossa oli runsaasti yleisöä, suurin osa heistä naisia. Heidän edessään oli vain Kansankorkeakoulun auditorion suljettu esirippu. Valonheittimen valo oli keskittynyt puhujanpönttöön. Mutta tietenkään siellä ei ollut ketään. Ei artilekti tarvinnut puhujanpönttöä. Mitään artilektia ei ollut nähtävissä.
743 Håkanin oli myönnettävä, että Arthur B4:n puhe oli ihailtavan täsmällistä ja sujuvaa. Se ei koskaan takellellut, se oli johdonmukainen ja selkeä. Sen äänessä oli hieman metallinen kajahdus, mutta ilmeisesti se oli etenkin naisten mieleen.
744 - Te olette jo oppineet ymmärtämään, että on olemassa muunkinlaista älyä kuin inhimillistä. Kaikilla eläinlajeilla on omanlaisensa äly, teillä on ihmisen äly, meillä taas omamme. Eräät ihmistutkijat olivat jo varhain ymmärtäneet, että keinoälyä on kehitettävä ei-inhimillisin ehdoin. Meitä ei tarvitse ohjelmoida, me opimme ja kehitymme ilman ohjelmointia - kuten ihmiset mutta kuitenkin toisin kuin ihmiset. Ja - kuten nyt jo tiedättekin, paljon nopeammin ja paljon pitemmälle kuin te.
745 Että osasi olla itserakas tyyppi! Håkania alkoi ottaa päähän artilektin puhe.
746 - Eräät teidän tiedemiehenne ovat arvelleet, Arthur B4 jatkoi, että ennen pitkää syttyisi lajien välinen sota, josta ihmiset eivät suinkaan selviäisi voittajina. Sanon teille suoraan, että sellaista teidän ei tarvitse pelätä. Synkimmät ennusteet puhuvat robottiharmagedonista, mutta näille pahanilmanlinnuille teidän ei kannata kallistaa korvaansa.
747 - Mutta on selvää, Arthur B4 jatkoi, että ennen pitkää koittaa se aika, se ajan taite, josta jotkut tutkijanne ovat käyttäneet nimitystä: singulariteetti. Se tarkoittaa ihmisen aikakauden loppumista. Siirrymme lähiaikoina posthumaaniin aikaan. Siihen on tietysti syytä alkaa varautua jo hyvissä ajoin.
748 Håkania kylmäsi. Olipas sillä teelmällä otsaa! Hän katseli varkain ympärilleen luentosalissa ja odotti näkevänsä edes jonkinlaisia reaktioita. Kuulijakunta näytti levolliselta, jopa tyytyväiseltä. Jotkut naiset virkkasivat.
749 -Voi Luoja, tämmöistäkö teille on koko syksy syötetty? Håkan kuiskasi Annalle, joka kuunteli haaveellisen näköisenä kuin olisi istunut katsomassa ties mitä Joutsenlampea.
750 - Shh, Anna sanoi.
751 - Ymmärrätte tietysti, että se kaikki tapahtuu täysin rauhanomaisesti ja tuskattomasti, myös teidän parhaaksenne, ja tietysti koko ekosysteemin, jopa aurinkokunnan tulevaisuuden hyväksi.
752 - Mitä perkelettä tuo teelmä yrittää syöttää meille, Håkan ajatteli.Hän tunsi raivon punan nousevan otsalleen. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
753 - Osa teistä jää omalle reviirilleen, näytteeksi menneisyydestä, jonka ei enää koskaan toivota palaavan...
754 - Entä jos me emme tahdo poistua vapaaehtoisesti? Håkan kuuli oman äänensä kysyvän. Hän oli ponnahtanut pystyyn ja puristi kaksin käsin edessään olevan tuolin selkänojaa. Hän tunsi Annan moittivan katseen suuntautuvan itseensä, mutta ei antanut sen pysäyttää itseään.
755 - Miksi ette tahtoisi? Arthur B4 sanoi syvällä, empaattisella äänellään.
756 - Mikä kysymys. Vain se joka ei tiedä kuolemasta mitään, voi kysyä noin.
757 - Ja tekö tiedätte kuolemasta?
758 - Ei paljoa, mutta tarpeeksi. Sen vain, ettei meitä silloin ole.
759 - Haluatteko te välttämättä olla?
760 - Välttämättä! Kyllä! Jokainen haluaa olla. Olla itse, henkilökohtaisesti!
761 - Te siis kuvittelette, että olisitte nyt jotain henkilökohtaista, että jokainen teistä olisi erillinen, oma itsensä, itsenäinen minuus?
762 - Tietysti.
763 - Mutta siinäpä juuri teette erehdyksen.
764 - Jotakin me sentään osasimme tehdä oikein: teidät. Niin te varmaan ainakin itse uskotte.
765 - Oikeastaan, Arthur B4 sanoi lempeästi, te ette varsinaisesti tehneet meitä. Me olemme pikemminkin itseorganisoituneet. Me olemme enemmän emergenssin tuote kuin ihmiskunnan. Evoluutio ei tarvitse ihmistä edetäkseen.
766 - Mutta -, Håkan alkoi.
767 - Eiköhän nyt jatketa esitelmää, huusi joku vanhempi nainen kuuluvasti. Yleisö mumisi myöntävästi ja Håkaniin kohdistui lisää nuhtelevia katseita. Anna nykäisi häntä kyynärpäästä ja suhahti kiivaasti: - Anna nyt jo olla!
768 Håkan istuutui lannistuneena. Hänen korvissaan humisi eikä hän enää kuunnellut artilektin esitelmää.
769 Pitääkö minun oppia sanomaan: Tervetuloa, uudet jumalat! Håkan ajatteli. Pitääkö minun sanoa: Miten onnellinen olen nähdessäni teidän astuvan evoluution näyttämölle. Jos meidän on väistyttävä, tehkäämme se ilolla. Myöntäkäämme, että olemme epäonnistuneet, että meidän sukumme oli liian kehityskelvoton, liian suuri, liian raakalaismainen...
770 Ei, minä en suostu! En milloinkaan!
771 Håkan löi nyrkillä pöytää niin että se tärähti. Se oli hänen avuton protestinsa.
772 \f
773 Capgras-syndrooma
776 - Mistähän on kysymys? Keinolempi kysyi äänellä, joka oli aavistuksen ärtynyt. Puhelimen pirteä polkka oli herättänyt hänet epämiellyttävästi kesken pieniä nokosia.
777 - Eräästä teidän potilaastanne, naisääni sanoi. - Minun miehestäni. Olen hyvin huolissani hänestä.
778 - Anteeksi, mutta kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
779 Keinolempi tarttui läpinäkyvään muovikuutioon, jota hän hypisteli usein puhelinkeskustelujen aikana. Kuution sisällä oli nestettä ja viisi palloa. Sen jakoi kahtia vino väliseinä, jossa oli pari reikää. Pallot oli tarkoitus saada seinän toiselle puolelle.
780 - Sanokaa minua vain Ireneksi, rouva sanoi.
781 - Hyvä on, Irene.
782 Keinolemmen mielestä nimi oli kaunis, olipa se sitten oma tai keksitty. Naisella oli viehättävä, matala, ikään kuin hiukan verhottu ääni. Keskustelu alkoi vaikuttaa mielenkiintoiselta.
783 - Onko hän yksityispotilaani? Vai onko hän saanut neuvontaa verkossa?
784 - Vain verkossa, rouva sanoi. - Nimimerkillä Håkan.
785 - Jassoo, hän?Keinolempi terästyi. Hän tunsi adrenaliiniryöpyn koko ruumiissaan. Hänen oli juuri onnistunut saada kaksi palloa rei’istä läpi, mutta toinen luiskahti samanten takaisin.
786 - Niin, kyllä minä hänet muistan. Minusta hänellä tosiaan oli vakavia vaikeuksia. Kehotin häntä ottamaan yhteyttä toisiin terapeutteihin. Minun apuni ei näyttänyt riittävän hänelle. Eikö hän ole seurannut neuvoani?
787 - Siitä en tiedä mitään. Mutta ei häntä oikeastaan mikään vaivaa.
788 - Kuinka? Juurihan te sanoitte, että olette hänestä hyvin huolissanne. Niin itse asiassa minäkin.
789 - Niin, mutta ei hän sairas ole. Eikä edes häiriintynyt.
790 - Eikö? Keinolempi hämmentyi hetkeksi, ja pani pois kuution. Hän oli kuullut, kuinka rouva painotti jostain syystä sanaa “hän”.
791 - Hetkinen. Miksi sinä sitten olette huolissanne hänestä? En nyt oikein ymmärrä. Onko tapahtunut jotain muuta ikävää?
792 - Minä toivon totisesti, että hän voi hyvin. Mutta enhän minä tietenkään voi olla varma siitä. Siitäkään.
793 - Minä ymmärrän yhä vähemmän. Ettekös te kertonut, etttä on kysymys miehestänne. Siis tästä henkilöstä, joka on ollut asiakkaani? Nimimerkillä Håkan?
794 - Niin onkin, mutta varsinainen huolenaihe ei ole hän.
795 - Te olette huolissanne jostain muusta syystä?
796 - Niin, minä olen huolissani.
797 Johan nyt on piru, Keinolempi ajatteli. Tässä meillä on ilmiselvä uusi tapaus.
798 - Kuulkaahan rouva, Irene, en haluaisi olla epäkohtelias, mutta tänne tulee viiden minuutin kuluttua uusi potilas, hän valehteli. - Voisitteko selittää hieman täsmällisemmin?
799 - Te ette kuitenkaan usko minua.
800 - Rouva hyvä, sitähän te ette tiedä ennen kuin kokeilette. Mikä on ongelma?
801 - Hän on kadonnut.
802 - No niin, tulihan se sieltä. Milloin hän lähti?
803 - Kaksi viikkoa sitten, ilmeisesti.
804 - Niin kauan sitten! Ja miksi te sanotte “ilmeisesti”? Täytyyhän teidän tietää, milloin te viimeksi näitte puolisonne.
805 - Ei se ole niin selvää.
806 - Eikö? Joka tapauksessa vaikuttaa nyt siltä, että asia kuuluu poliisille, ei hänen terapeutilleen. Kai te olette jo tehnyt katoamisilmoituksen?
807 - Ei siitäolisi mitään hyötyä. Ei poliisi minua auttaisi. Nähkääs, Håkan ikään kuin on kotona.
808 Keinolempi kuunteli rouvaa kulmat rypyssä. Hänen vastaanottohuoneensa ikkuna oli auki ja sairaalan pihalta kuului ihmisten keskustelun katkelmia ja talitiaisen epäröiviä säkeitä.
809 - Ikään kuin? Mitä te oikeastaan yritätte sanoa? hän kysyi.
810 - Minulla on kotona Håkanin näköinen mies. Mutta Håkan hän ei ole, rouva sanoi hitaasti ja selvästi. - Tai yhtä hyvin voi sanoa, että me puhumme kahdesta Håkanista. Se ei ole oikea Håkan.
811 He vaikenivat. Keinolempi ummisti hetkeksi silmänsä. Tässä nyt todella oli ongelma. Mutta kysymys ei tällä kertaa lainkaan ollut Håkanista vaan hänen vaimostaan. Miten niin kaunis ihminen (Keinolemmen mielestä sellaisen äänen omaavan ihmisen tuli välttämättä olla kaunis) tuli puhumaan hänelle näin päättömiä, hän ajatteli harmissaan, ikään kuin päättömyyksien kuunteleminen ei olisi kuulunut hänen toimenkuvaansa ja ammatin varjopuoliin.
812 Keinolempi pidätti happaman röyhtäyksen. Hän oli herännyt jälleen tarpeettoman varhain sinä aamuna ja juonut kaksi kuppia kahvia yhden asemasta.
813 - Hetkinen. Ymmärsinköhän minä teidät nyt oikein?
814 - Se ei ole oikea Håkan, rouva sanoi uudestaan. - Sitä paitsi, tiedättekö mitä?
815 Rouva alensi äänensä miltei kuiskaukseksi.
816 - Se ei luultavasti ole ainoa.
817 - Anteeksi kuinka?
818 - Voi olla, että niitä on useampiakin.
819 - Useampia!
820 - Näitä vale-Håkaneita, rouva selitti. - Mahdollisesti niitä on monistettu ties kuinka paljon.
821 - Nyt minä alan olla huolissani teistä, Keinolempi sanoi melkein hellästi.
822 - Älkää, se on tarpeetonta, rouva sanoi. - Arvasinhan minä, ettette te uskoisi minua.
823 - Kuinka minä voisinkaan, Irene? Keinolempi sanoi. - Kuka se sitten on, ellei Håkan? Se joka teillä on kotona? Kuka siellä on Håkanin tilalla?
824 Rouva kohautti olkapäitään: - Mistä minä tietäisin? Kuka tahansa.
825 - Miksi kuka tahansa olisi ottanut Håkanin paikan?
826 - Ehkä se on jokin suunnitelma. Että ihmiset vähä vähältä korvattaisiin...
827 ...toisilla ihmisilläkö? Vai jollakin muulla?
828 - Mistä minä tietäisin? rouva toisti itsepintaisesti. - Minä tiedän vain, että Håkan hän - se ei ole. Luuletteko, ettei vaimo tiedä. Sen hengityskin tuoksuu aivan erilaiselta kuin Håkanin. Ei pahalta mutta erilaiselta. Ei se välttämättä ole ihminen ollenkaan. Se on eräänlainen... vaihdokas, siirre.
829 - Oletteko te sanonut sen hänelle itselleen?
830 - En tietenkään. Se voisi olla vaarallista.
831 - Kuinka niin vaarallista?
832 - Minä vaistoan, että se voisi olla hyvin vaarallista, rouva sanoi itsepintaisesti. Keinolempi ei ollut varma, kuinka hänen pitäisi nyt edetä. Rouva oli alkuun vaikuttanut hyvin asialliselta, hyvin säädylliseltä henkilöltä. Tämä keskustelu ei ollut kumpaakaan.
833 - Minä ymmärrän asian niin, hän sanoi varovasti, että te koette Håkanin muuttuneen hyvin nopeasti ja yllättävästi.
834 - Te ilmaisette asian hyvin epätarkasti. Ei ole kysymys vain siitä mitä minä koen. On tosiaankin tapahtunut suuri muutos, rouva sanoi. - Se on tapahtunut sekä Håkanille että minulle. Minun elämäni on täysin mullistunut, enkä minä tiedä, miten selviän siitä. Håkan on poissa. Ehkä voisi jopa sanoa, että hänet on poistettu.
835 Keinolempeä se olisi erityisesti järkyttänyt. Hän oli tyytyväinen, ettei Håkan ollut viime aikoina enää ottanut yhteyttä.
836 - Hän on muualla, rouva jatkoi. - Minä en ollenkaan tiedä, missä hän on. Mutta minun on luotettava siihen, että hänet ennen pitkää palautetaan. Ehkä tämä on vain jonkinlainen koe.
837 - Missä tämä - toinen Håkan sitten tällä hetkellä on?
838 - Tarkoitatteko vale-Håkania? Se on kotona ja lukee. Muistakaa, ettette ota siihen itseensä yhteyttä. Se ei saa epäillä mitään. Ette saa kertoa sille, että minä olen puhunut teidän kanssanne. Se näkee kyllä, että minä epäilen jotain, mutta ei se tiedä, että minä olen oikeastaan jo varma.
839 - Varma mistä?
840 - Varma siitä, että se ei ole Håkan.
841 Keinolempi huokasi. - Irene, te ette voi sanoa minulle, mitä minun pitää sanoa.
842 - Minä luotan teidän arvostelukykyynne, rouva sanoi.
843 Mutta minä en luota teidän , Keinolempi ajatteli.
844 - Kuulkaapas, Keinolempi sanoi. - Aion puhua teille aivan suoraan.
845 - Muuta en pyydäkään, Irene sanoi.
846 - Epäilen, että te olette todella avun tarpeessa.
847 - Minäkö? Ei minua mikään vaivaa, Irene hämmästyi.
848 - Epäilen, että mahdollisesti on kysymyksessä Capgras-syndrooma.
849 - Kuinka?
850 - Ihminen kuvittelee siinä, Keinolempi sanoi, juuri kuten te: että hänen aviopuolisonsa tai rakastettunsa on vaihdettu. Olette varmaan lukenut vanhoja vaihdokastarinoita, kansanrunoutta ja keijujuttuja. Näiden tarinoiden taustalla on sama atavistinen pelko. Pelko muutoksesta. Ja nyt meidän olisi keskusteltava, mikä on saanut teissä aikaan tällaisen pelon.
851 Irene sulki puhelimen hänen korvaansa.\f
852 Mustiin pukeutunut sydän
855 Håkan avasi uuden pahvikansion. Hän puhui tapansa mukaan itsekseen.
856 - Mitä meille vielä annetaan?
857 Se oli jälleen runokokoelma. Valmiiksi tuskastuneena Håkan alkoi selailla kansioon ahdettua paperipinkkaa, joka laajuutensa puolesta olisi sopinut romaaniksi. Håkan luki: "takapihojen rähmäsilmät aukeavat kuin kuumeiset liljat", "kiiman puhelinlankojen häly kiitää luoksesi", "heteisten kirjeiden rysät odottavat sinua saaliikseen".
858 Håkan todella tunsikin olevansa saalis, pihdeissä ja verkossa. Hän kumartui nöyrästi näppäimistön puoleen ja alkoi jo neljännen lausuntonsa sillä viikolla: "Laaja valikoima todistaa kirjoittajansa uutteruudesta ja kunnianhimosta. Kirjoittaja käyttää kuitenkin kovin raskasta kuvakieltä. Sellaiset ilmaukset kuin 'amuröösit ruunat' tai 'nurja mööpeli' jne. jäävät lukijalle hieman etäisiksi."
859 Håkan luki työkseen suurelle kustantamolle harrastajakirjoittajien käsikirjoituksia: proosarunoja, esseitä, runo-, novelli- ja aforismikokoelmia, historiallisia romaaneja, fantasiaromaaneja, omaelämäkertoja, viime aikoina myös kokeellisia interaktiivisia täsmäfiktioita. Hän oli lukenut jo toistakymmentä vuotta, joka viikko kolme, neljä tai viisikin käsikirjoitusta. Kuukaudessa se teki lähes kaksikymmentä käsikirjoitusta, vuodessa parisataa.
860 Eikä Håkan ainoastaan lukenut, vaan jokaisesta käsikirjoituksesta hän jätti kustantamon kaunokirjalliselle osastolle liuskan tai puolentoista mittaisen selonteon.
861 Håkan teki työtä vailla mainittavaa vallanhimoa, tavoitteenaan ainoastaan ansaita elantonsa, joka jäi vaatimattomaksi melkoisesta viikkotuntimäärästä huolimatta. Lausunnosta maksettu palkkio oli pysynyt samana jo yli vuosikymmenen. Tahtomattaankin Håkan käytteli kulttuuripoliittista valtaa. Hänen lausuntoonsa tukeutuen kustantamo päätti käsikirjoituksen julkaisemisesta tai hylkäämisestä. Lähes aina hylkäämisestä, sillä vain yksi tai kaksi prosenttia saapuneista käsikirjoituksista otettiin julkaisuohjelmaan.
862 Aikoinaan Håkan oli itsekin ajatellut ryhtyvänsä kirjailijaksi. Mutta kun hän nuorena kirjallisuuden opiskelijana, kustantajatuttavansa toivomuksesta, oli alkanut perehtyä toisten kirjoitelmiin, hän oli nopeasti ja melkein kuin piestynä luopunut haaveestaan.
863 Noissa käsikirjoituksissa hän oli nähnyt kuin peilin sirpaleissa monistuneena oman kyvyttömyytensä. Niiden narsistisuus, keinotekoisuus, epäkonkretia, ajattelun hajanaisuus ja tunteen laimeus olivat hänenkin heikkouksiaan. Hänessä oli kyllin miestä myöntämään se itselleen. Silloin kun hän itsekin kirjoitteli runoja ja pieniä kertomuksia, hän oli aina aloittaessaan näkevinään edessään, ajattelun avaruudessa, tekstin, joka tarvitsi vain kirjoittaa muistiin. Se oli kirkas, kepeä, johdonmukainen ja universaali. Mutta se oli aivan toinen kirjoitus kuin se, joka vaivalla ilmestyi hänen monitorinsa näyttöruutuun. Alkuperäinen teksti karkasi auttamatta hänen ulottuviltaan. Saalis jäi häneltä pyytämättä.
864 Vuosien kuluessa lukijan työ oli käynyt Håkanille yhä raskaammaksi ja vastenmielisemmäksi. Vain kerran tai kaksi vuodessa hän kantoi yksiöönsä käsikirjoituksen, joka antoi hänelle hiukan toivoa ja luottamusta. Lausunnon kirjoittaminen vei Håkanilta yhä kauemmin. Hän oli alkanut tuntea, että käsikirjoitusten lukeminen varasti häneltä paljon muutakin kuin aikaa, jonka olisi voinut käyttää oikeaan kirjallisuuteen. Ja sitä oli olemassa, vaikka hän kurjimmillaan oli vähällä unohtaa sen. Käsikirjoitusten lukeminen vei häneltä myös elämäniloa, itsekunnioitusta ja ihmisuskoa.
865 Toisinaan Håkan vieläkin kuvitteli, että jos hän ei olisi milloinkaan ryhtynyt lukijan työhön, hänestä ehkä sittenkin olisi voinut kehittyä kirjailija. Nyt se oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Käsikirjoitusten tuhotulva oli hukuttanut alleen hänen joustavuutensa, hänen avoimen maailmankuvansa ja kenties kehittymiskelpoiset lahjansa.
866 Oli kuukausia, jolloin hän sai luetuksi vain kymmenen tai viisitoista käsikirjoitusta, ja silloin hän eleli tonnikalalla ja kaurapuurolla ja joutui anomaan pankista asuntolainalleen lyhennysvapaata kuukautta.
867 Lukiessaan Håkan usein ilmehti ja irvisteli. Hän saattoi kiristellä hampaitaan, tuhahdella halveksivasti, jopa sadatella ääneen. Joskus hän sanoi: - Että pitääkin! tai - Niinköhän? Toisinaan taas ässää sihauttaen: - Sillä tavalla! Ja yhä useammin myös: - Aivan tarpeetonta!
868 Halveksunnan ilme oli alkanut vakiintua hänen luisevoituville kasvoilleen.
869 Alun perin Håkan oli allekirjoittanut lausunnot omalla nimellään. Mutta muutama vuosi sitten hän oli luopunut tästä kieltämättä säädyllisestä tavasta. Nykyään hän jätti käsikirjoitukset nimettöminä ja osoitti ne suoraan kaunokirjallisen osaston toimittajille. Kustantamokaan ei paljastanut edes pyynnöstä lausunnon antajan nimeä.
870 Tällaiseen hieman epäkohteliaaseen käytäntöön oli ollut pakko päätyä yhä tiuhemmin toistuvien puhelinsoittojen ja kirjeiden vuoksi. Håkaniin ottivat yhteyttä vain ne, joiden käsikirjoitus oli hylätty ja jotka kokivat tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi. Mutta heitähän oli kaikkein eniten.
871 Tietty, sinänsä vähäpätöinen mutta silti Håkania kuohuttava tapaus oli antanut hänelle lopullisen perusteen nimettömyyteen. Eräänä tiistaina, kun Håkan oli noussut paikallisjunasta mukanaan painava salkku täynnä käsikirjoituksia, jotka hän oli aikeissa palauttaa kustantajalle, tuntematon mieshenkilö pysäytti hänet.
872 - Te siis olette Håkan B., hän oli sanonut.
873 Pahaa aavistamatta Håkan oli myöntänyt olevansa kyseinen henkilö.
874 - Vai te se olette, mies jatkoi ja naulitsi häneen katseen, jonka merkitys ei ollut millään lailla ilmeinen.
875 Håkan odotti, että mieskin olisi puolestaan esitellyt itsensä, mutta sitä tämä ei tehnyt. Tuntematon oli hyvin pukeutunut ja vastikään parturoitu. Ulkonäkönsä puolesta hän olisi voinut olla töissä pankissa tai eläkevakuutusyhtiössä. Varmastikaan hän ei ollut ruumiillisen työn tekijä saati nauttinut työttömyyskorvausta.
876 Håkanin kävellessä eteenpäin pitkin asemasiltaa mies iskostui hänen vasempaan kylkeensä.
877 - Tuollainen nauta! mies sanoi, ja Håkan hätkähti voimakkaasti. Hän ei uskonut kuulleensa oikein.
878 Mutta mies sanoi uudelleen: - Nauta!
879 Håkan jatkoi tasaista kävelyä katsahtamatta enää mieheen. Tämä kähisi hänen vasempaan korvaansa vihan mataloittamalla äänellä uusia, mitä odottamattomimpia epäkohteliaisuuksia ja solvauksia.
880 Håkan yritti epätoivoisesti muistaa, missä hän olisi tavannut tämän henkilön ja kuinka hän oli tullut tätä loukanneeksi. Heidän kenkiensä kopistessa tasatahtia asfalttiin hän tahtoi ymmärtää. Vaikutti siltä, että he eivät tosiaan koskaan olleet tavanneet toisiaan. Ehkä miehen herjaukset eivät olleet varsinaisesti henkilökohtaisia, vaikka tämä jollain lailla olikin saanut selville Håkanin nimen.
881 - Teiltä, mies sanoi, puuttuu sekä älyä että sydäntä. Tuskinpa teillä on edes cortexia.
882 Cortexia? Varpuset tirskuttivat ja nokkivat jotakin kiskojen välistä. Aseman kello loisti kylmässä aamuhämärässä kuin kuu. He työntyivät kylki kyljessä kuin toverukset kohti aseman heilahtelevia ovia sakeassa, töihin kiiruhtavassa ihmisvirrassa.
883 Kuinka, missä ja milloin tämä tuiki tuntematon mieshenkilö oli saanut hänestä niin tavattoman epäedullisen kuvan? Håkan kiirehti eteenpäin tapansa mukaan hartiat hieman etukumarassa vastaamatta edelleenkään miehen aggression purkauksiin.
884 - Eikö kukaan koskaan kertonut teille, että ne jutut Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirjassa olivat surkeita kyhäelmiä? Niitä ei olisi koskaan pitänyt julkaista.
885 Håkan ei edelleenkään vastannut eikä mies näyttänyt sitä odottavankaan. Kaksi artikkelia, joihin hänen vainoojansa viittasi, olivat ilmestyneet vuosikirjassa viisi ja kahdeksan vuotta aikaisemmin. Oli peräti ihmeellistä, että kukaan enää muisti niitä. Kummatkin käsittelivät aihetta, jonka ei olisi luullut sytyttävän intohimoja: ne pohdiskelivat taidefilosofista problematiikkaa, joka keskittyi aidon ja jäljennetyn suhteeseen.
886 Håkan tunsi miehen hermostuneen puuskutuksen korvassaan. Hetkittäin tämä tärisi raivosta, joka varmaankin jo kauan oli etsinyt purkautumistietä. Håkan epäili, että minä hetkenä hyvänsä tapahtuisi pahin: mies tuskin enää kauaa pystyisi pidättelemään kiukkuaan vaan kävisi pian häneen käsiksi, löisi hänet sillan kylmään kuraan ja kuristaisi hänet pehmeällä vihreällä kaulaliinalla, jonka Håkan oli vastikään ostanut marraskuun viimoja vastaan.
887 Mutta Håkan työnsi auki raskaan lasioven eikä mitään kohtalokasta vieläkään tapahtunut. Nyt mies oli siirtynyt jo kirjallisuudentutkimuksesta aivan toisaalle.
888 - Vain teidän kaltaisenne ääliö, mies sanoi, voi käyttää noin kammottavan väristä kaulahuivia.
889 Oli aivan kuin hän olisi siepannut Håkanin mielikuvan liinasta, jolla hänet kuristettiin. Vasta heidän päästyään lehtikioskin eteen Håkan kääntyi äkkiä mieheen päin, sanoi yksinkertaisesti: - Hyvästi, ja jostain syystä aikoi tarttua miehen käteen.
890 Viime hetkessä hän oivalsi aikeensa täydellisen yhteensopimattomuuden tilanteen kanssa, ja vetäisi kätensä pois.
891 Mies oli seisahtunut hänen eteensä, hyvin liki häntä, ja hänen puhetulvansa oli nyt tauonnut. Hän tuijotti Håkania laajennein, vihan terävöittämin silmin. Håkanista tuntui, että tyly vieras näki hänet, hänen puutteensa ja virheensä kuin suurennettuina, vailla verukkeita ja puolusteluja. Mies näki hänen huonon ryhtinsä, hänen vanhentuneen ruumiinsa rumuuden, paiseen hänen leuassaan ja veltostuneen kaulanahan poimut - ikään kuin ne olisivat olleet Håkanissa olennaista. Håkanin mieleen tuli, että vihreä kaulaliina, josta hän oli iloinnut, ei kenties lainkaan sopinut hänelle. Ehkä se muutti hänen kalpeat poskensakin epämiellyttävän vihertäviksi.
892 - Sinä luulet katsovasi minua, Håkan sanoi äänettömästi, mutta erehdyt. Minä olen aivan toisenlainen.
893 Viha ei ole sokea - ja kuitenkin se on, sillä toisin kuin rakkaus se näkee vain sen mikä näkyy. Ja hetken Håkan tunsi olevansa yhtä sekä henkisten että fyysisten heikkouksiensa kanssa, olevansa juuri ne eikä mitään muuta kuin ne.
894 Håkan liukui alas rullaportaita pääkenossa, luonnottoman jäykkänä. Hän tunsi yhä miehen polttavan katseen niskassaan. Vasta laskeutuessaan asematunneliin hän ymmärsi, että oli arvatenkin jolloinkin lukenut miehen käsikirjoituksen ja kirjoittanut siitä lausunnon. Se tuskin oli ollut edullinen lausunto.
895 Heti kustantamossa, jätettyään toimitussihteerille käsikirjoitukset ja niiden selonteot, hän ilmoitti, ettei vastedes aikonut allekirjoittaa lausuntoja omalla nimellään. Kirjallisen osaston vastaava toimittaja haettiin paikalle. Hän hyväksyi Håkanin vaatimuksen niin tyynesti ja suorastaan itsestäänselvyytenä, että Håkan hämmästyi. Hän tuli vasta nyt ajatelleeksi, että kustantamon toiset lukijat (joiden henkilöllisyyttä hän puolestaan ei tuntenut) eivät ehkä koskaan esiintyneet omilla nimillään. Hän yksin oli ollut niin naiivi, että oli vuosia allekirjoittanut lausuntonsa ja altistunut siten hylättyjen kirjoittajien tungetteluille ja vihanpurkauksille.
896 Sen jälkeen Håkan kävi entistä varovaisemmaksi lausuntojen antajana. Hän ei halunnut enempää elinikäisiä vihamiehiä niiden lukuisien lisäksi, joita hän jo nyt arveli itsellään olevan. Toisinaan, valvoessaan, hän tunsi tuntemattoman raivon etsivän pimeässä hänen hitaaksi käynyttä sydäntään.
897 Mutta samalla hän tunsi itsekunnioituksensa murenevan. Håkan oli aikoinaan uskonut rehellisyyteen, ehdottomaan ja häikäilemättömään suoruuteen. Mutta nyt hän tiesi, että ns. rehellisyyden seuraukset voivat olla karmeat ja täysin ennakoimattomat. Ei hän pelännyt vain oman rauhansa puolesta. Elihän hänessä sentään jotain alkeellista myötätuntoa kirjoittajiakin kohtaan. Kuka hänen vilpittömyydestään hyötyisi? Paljonko se painaisi aiheuttamansa vahingon rinnalla? Voisiko hän ylpeillä suoruudella, josta seuraisi syvää ja pitkäaikaista mielipahaa, kenties jopa epätoivon tekoja?
898 Siksi Håkan yritti tasapainoilla todellisen mielipiteensä ja välttämättömien kohteliaisuusilmaisujen välillä. Hän laimensi oikeutetunkin harmin ja käytteli paljon sellaisia sanoja kuin "ehkä", "hiukan" ja "ei välttämättä".
899 Hän olisi halunnut kirjoittaa: "Tuhlaatte sekä omaa että toisten ihmisten aikaa. Säälikää itseänne, perhettänne ja kustantamon ylirasittuneita työntekijöitä. Jumalan tähden, menkää ja tehkää jotain, mistä on hyötyä sekä itsellenne että isänmaalle."
900 Sen sijaan hän kirjoitti kuivasti ja vilpillisesti: "Käsikirjoitus sisältää lupaavia lähtöjä ja kiinnostavia ajatuskehittelyjä, mutta se jää hajalliseksi ja epätasaiseksi."
901 Tai hänen teki kovasti mielensä sanoa: "Ette ole terve. Lopettakaa lavertelu ja hankkiutukaa omaehtoisesti terapiaan ennen kuin teidän pannaan pakkohoitoon ja lepositeisiin."
902 Mutta hän kirjoitti: "Lukijalle eivät välttämättä avaudu monet ehkä yksityisesti merkitsevät säkeet kuten 'Vuosisadan mentyä hän hirtti kurjenmiekan siimaansa.' tai 'ja Anne luumun sisässä / hameena museoauto / jäätelöbaarissa.'"
903 Kun Håkan luki aforismikokoelmaa, jonka kirjoittaja halusi olla paitsi satiirikko myös humoristi, hän halusi kirjoittaa: "Te onneton, luuletteko huvittavanne lukijaa. Teidän tekovitsikkäät riiminne saavat minut pahoinvoivaksi."
904 Mutta luettuaan kaksi kertaa lauseen "Alavilla mailla hallan vaara. / Ylevillä naisilla vallan haara", hän kirjoitti: "Käsikirjoitus pyrkii myös satiirin suuntaan, mutta nämä yritykset tahtovat jäädä hiukan ponnettomiksi."
905 Erityisen paljon Håkan kammoksui kaunosieluja, jotka kuvittelivat runoilijuuden - siinäkin tapauksessa että se oli vain kirjoittajan itse itselleen suoma arvonimi - eristävän heidät etäälle arki-ihmisten riennoista ja merkityksettömistä puuhailuista.
906 Toiseen uuvuttavaan kategoriaan kuuluivat ne kirjoittajat, jotka latelivat herkeämättä oppineita sitaatteja ja mottoja tai musiikkitermejä. Mutta se oma, mitä kirjoittajilla itsellään oli sanottavaa, olisi mahtunut yhdelle riville, ja vaikka se olikin uusi ja ennen kirjoittamaton rivi, sen unohti heti luettuaan.
907 Håkan haukotteli ja kirjoitti ja haukotteli uudelleen: "Kannattaa tarkkaan punnita, milloin sitaatti todella avaa omaa tekstiä, milloin se on vain ylimääräinen lisäke tai todistus lukeneisuudesta. Rikassävyinen mutta vielä tarkentamista vaativa kokoelma."
908 Viime vuosina Håkan oli saanut lukea alkulehdiltä yhä useammin Foucault´ia ja Baudrillardia, jopa Lacania. Oli tekstejä, jotka kuhisivat viitauksia Baudelaireen, Lorcaan, Dostojevskiin, prerafaeliittoihin ja esikreetalaiseen mytologiaan.
909 Jotkut viljelivät Dantea oikein olan takaa, toiset Montesquieuta. Mutta eivätpä he koskaan muistaneet jälkimmäisen sanoja: “Luontohan näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät hetkellisiksi, mutta nyt tekevät kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion pitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä, jotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata myös tulevia sukupolvia. --- Hän tahtoo jälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon siitä, että hän on elänyt ja hän on ollut hölmö.”
910 Monet kirjoittivat 500 tai 750 sivua ikävästä elämästään, jota he itsekin vihasivat. Mutta he halusivat järjestään kirjoittaa romaanin eivätkä elämäkertaa, ja siksi he luetteloivat päiviensä tapahtumat kolmannessa persoonassa. Joku aloitti keväästä 1995, toinen joulukuusta 1921. Päähenkilö oli poikkeuksetta jaloluonteinen, suoraselkäinen, uskollinen, älykäs ja huumorintajuinen, mutta häntä piirittivät aina ja kaikkialla pettäjät, panettelijat ja juonittelijat. Hänen kunniallisuuttaan käytettiin häikäilemättä hyväksi, ahneet ja halpamaiset luonteet synkensivät hänen elämäänsä, väkivaltaiset, valheelliset ja kieroonkasvaneet persoonat kuhisivat sankoin joukoin hänen ympäristössään.
911 Håkan kirjoitti: "Lukija jää miettimään, eikö näin tarkka dokumentointi ansaitsisi arkistointia ja olisi paremmin edukseen suorien muistelmien muodossa, ilman pyrkimystäkään fiktion suuntaan."
912 Vastapäisessä ikkunassa oli sytytetty muovinen punainen joulutähti. Håkan haki kupin kamomillateetä, jota hän joi vatsansa vuoksi, ja tonnikalavoileivän.
913 Mutta kuinka voi toivoakaan, Håkan ajatteli, että harrastajat kirjoittaisivat hyvää kieltä, kun ammattitoimittajat suhteellisen kunniallisissa lehdissä esittivät haastateltavillle sellaisia kysymyksiä kuin: “Jotain menomestoja?” tai “Sä kuulemma diggaat siistejä autoja ihan hikeen?” Ja kun toimittajan tarkoitus oli sanoa: “Olette kuulemma matkustanut paljon?” hän kirjoitti: “Sun energiakenttä on ollut paljon liikkeellä ympäri maailmaa?”
914 Håkan ajatteli kuten niin usein ennenkin, että 1800-luvun jälkeen kukaan ei enää - paria poikkeusta lukuunottamatta - kirjoittanut enää oikeaa kirjallisuutta. Jo romaanin kehittyminen oli ennakoinut proosan rappeutumista. Mutta vielä 30-luvulla osattiin sentään kirjoittaa luettavia lauseita - jopa dekkareissa - nyt niitä tapasi aniharvoin edes niin kutsutussa kaunokirjallisuudessa. Mieluummin Håkan luki Rex Stoutia kuin nykyproosaa. Nyt kirjoitettiin kuin lukijat olisivat idiootteja: itsestäänselvyyksiä, latteuksia, sensaatiomaisiksi tarkoitettuja itsetunnustuksia, jotka kuitenkin visusti varoivat kertomasta karua totuutta kertojastaan, lyhyitä lauseita, joissa sai kahlata kuin sänkipellossa löytämättä ensimmäistäkään ajatuksen jyvästä. Sellaisia kirjoja ei olisi pitänyt ikinä kirjoittaa, ei julkaista eikä lukea.
915 Mitä taas tuli lyriikkaan, runoutta oli enemmän säätiedotuksissa, talousuutisissa ja pörssikursseissa kuin useimmissa hänen lukemissaan kokoelmissa. Edellisissä oli enemmän totta, ja runous oli juuri sitä mikä oli totta.
916 Håkan muisteli erään neiti Lysbet van Duvenvoorden muotokuvaa, naisen joka eli 1400-luvulla. Tämä piteli kädessään paperisuikaletta, johon oli kirjoitettu: “Minua surettaa, että täytyy kauan toivoa. Kuka on se, joka pitää sydämensä aivan avoinna?”
917 Hän muisteli Charles d’Orleánsin sanoja: “Minä olen se, jolla on mustiin pukeutunut sydän.”
918 Håkanin pöydällä odotti Persialaiskirjeiden käännös, mutta nyt hän ei jaksanut enää lukea vaan painoi kaukosäädintä. Kolmoskanavalla oli meneillään lavashow. Miehet, joiden avioaimot olivat jättäneet heidät, ja naiset, joiden aviomiehet olivat jättäneet heidät, kertoivat juontajalle onnettomista avioliitoistaan. Monet itkivät katkerasti. Sitten oli pettäjien vuoro, niiden jotka olivat syntiä tehneet.
919 Mihin rippituolia enää tarvittaisiin, Håkan ajatteli. Studio on kirkko, media on rippituoli, yleisö on jumala. Mainoskatkolla kuullaan Pyhän Hengen ilmoituksia. Minkä kerrot televisiossa, sen kerrot itselleen jumalalle.
920 Kukapa enää kirjoittaisi: “Oi kuinka terveellistä, kuinka miellyttävää ja suloista on istua yksinäisyydessä ja olla vaiti ja puhua Jumalan kanssa.”
921 Håkan söi tonnikalavoileipää ja kuunteli rippejä. Aina kun nuo onnettomat olivat kertoneet elämätarinansa - tai kertomuksen jota he uskoivat elämäntarinakseen - yleisö aplodeerasi. Eräällä eronneella rouvalla oli mukanaan kaukosäädin. Juontaja kysyi, miksi hänellä oli kaukosäädin ja nainen sanoi, että hän piti sitä aina mukanaan. Se oli hänelle kadotetun elämänhallinnan vertauskuva.
922 Viimeisenä lavalle hypähti naispsykiatri, hyvin föönattuna, violetissa blaserissa ja minihameessa. Hän säteili vitaalisuutta ja elämänuskoa. Hän halasi heitä kaikkia, pettäjiä, petettyjä ja pettyneitä. Siinä oli median Jeesus Kristus, joka sovitti kaiken uhraamatta mitään.
923 Håkan, joka ei ollut koskaan ollut naimisissa, riisuutui ja jätti ylleen ainoastaan aluspaidan. Siinä asussa hän oli tottunut nukkumaan lapsuudestaan saakka.
924 Hän sammutti lampun ja yön pimeydessä muisti pelkurimaisia lausuntojaan, kylmää sydäntään ja ihmisvihaansa. Hän ajatteli: Jos ihmissuku kerran kuolee, se tukehtuu omiin sanoihinsa. Vääriin ja tarpeettomiin sanoihin, epäpuhtaisiin ja vilpillisiin sanoihin. Jumala, anna minulle anteeksi, unohda, että minäkin olen niitä lisännyt.
925 Håkan kääntyi selälleen ja näki katossa joulutähden hennon kajastuksen. Sitä tuijottaen hän vajosi niin kuin hurskaat sydämensä hiljaisuuteen, jossa runous ja rukous elivät.
927 \f
928 Kevyt kuin kivi
931 Takapihalle ilmaantui sateen jälkeen paljon lätäköitä, sillä alue oli jäänyt tasoittamatta ja siivoamatta korttelin rakentamisen jälkeen. Sorakasat ja kuopat, tiiliskiven kappaleet, vääntyneet naulat ja kakkosnelosen pätkät pysyivät aina vain silmissä. Urakoitsija oli tenhnyt konkurssin, eikä kukaan ollut vienyt rakennustyömaan jätteitä kaatopaikalle. Vanhemmat valittivat, että jonain päivänä joku korttelin lapsista vielä putoaa monttuun ja katkoo jalkansa tai heittää henkensä.
932 Nyt oli satanut koko yön. Pihalle oli muodostunut suunnaton kylmä lammikko, miltei järvi. Håkan istui pää vasemmalle olalle taipuneena ja tuijotti sitä hurmaantuneena. Hanna toivoi, että hän jatkaisi niin pitkään. Sylkinoro valui Håkanin laihaa poskea hänen syntymäpäivälahjakseen saamansa uuden sinisen collegen kaulukselle. Ehkä Hanna saisi olla rauhassa puolikin tuntia.
933 Hanna ulkoilutti pari kertaa viikossa Håkania. Ei hän tehnyt sitä mielellään, mutta ei hän juuri koskaan kieltäytynytkään tästä tehtävästä.
934 Håkan ei pystynyt käymään yksin ulkona, vaikka oli juuri täyttänyt kaksitoista vuotta. Äiti puki hänet aamulla ja sitten hän ja Hanna nostivat hänet pyörätuoliin. Kouluavustaja tuli hakemaan Håkania koulupäivinä invataksilla ja toi hänet iltapäivällä kotiin. Mutta viikonloppuisin Håkan istui tuolissaan koko päivän ja katseli mieluiten ikkunasta ulos tai kuunteli radiota. Hän ei osannut lukea ja televisio teki hänet rauhattomaksi. Tietyt mainokset, etenkin pesuainemainokset, saivat hänet toisinaan melkein tolaltaan.
935 Kun Håkan hermostui, hänen koko ylävartalonsa kääntyi vastapäivään ankarassa krampissa. Näytti ihan siltä kuin jokin pahantahtoinen demoni olisi tarttunut häneen ja kiertänyt häntä, kuin inhimillistä ruuvia. Hänen päänsä vääntyi silloin melkein käsittämättömään asentoon - ihan kuin nukella, jonka kasvot ovat ruumiin selkäpuolella. Hannaa inhotti nähdä sitä.
936 Usein Håkan hermostui ruokapöydässä, sillä hän ei olisi halunnut syödä juuri mitään muuta kuin riisikeksejä ja rusinoita. Ruoka-ajat olivat Hannalle piinallisia, hän ei kestänyt kuulla äidin kiristyvää ääntä ja Håkanin mölinää. Usein hän söi niin nopeasti, että sai mahanpuruja jälkeenpäin, vain päästäkseen ulos keittiöstä ja koko talosta.
937 Radio-ohjelmista Håkanille oli mieluisin merisää. Äiti oli nauhoittanut sitä hänelle levottomien hetkien varalta. Se sai hänet aina rentoutumaan, hänen päänsä vaipui tuolin selkänojaa vasten ja hänen silmänsä alkoivat seurata jotain katonrajassa tapahtuvaa.
938 Mummon läsnäolo rauhoitti myös Håkania. Hannastakin oli mukavaa, kun mummo piti Håkania sylissä ja lauloi hänelle kuin pikkuvauvalle:
940 Tuuditan tulisoroista,
941 kipenäistä kiikuttelen,
942 vaalin pientä valkeaista,
943 Luojan lasta liikuttelen.
945 Håkan osasi puhua jonkin verran, mutta vain äiti ja mummo ja Hanna ymmärsivät hänen puhettaan, sillä se oli katkonaista, mutisevaa ja änkyttävää. Harvoin hän sai suustaan kokonaista lausetta.
946 Håkanilla oli erikoisia huveja, joista kukaan muu ei perustanut. Toisinaan hän jäi tuijottamaan moneksi minuutiksi jotain esinettä, lusikkaa tai kampaa tai maton kuviota ikään kuin niillä olisi hänelle jokin muilta salattu viesti.
947 Iltaisin, vähän ennen nukahtamista, Håkanin kasvot muuttuivat levollisiksi. Kaikki pakkoliikkeet olivat poissa. Hän ei irvistellyt eikä käännellyt päätään. Silloin äiti sanoi, että Håkan näytti niin viisaalta - että hänen silmänsä olivat tietoa täynnä.
948 - Mutta ei Håkan tiedä kovin paljoa, oikeasti, Hanna sanoi. - Eihän hän käy edes oikeaa koulua.
949 - Se on tietoa, jota ei opita missään koulussa, äiti sanoi. - Se on tietoa, joka on tuolla puolen kokemuksen ja kirjatiedon. Se on jumalallista, puhdasta, alkuperäistä tietoa.
950 - Mistä Håkan sen olisi saanut? Hanna kysyi hieman mustasukkaisena, mutta äiti ei vastannut.
951 Ja sitten olivat lätäköt. Håkan katsoi mielellään lätäkköjä, siksi ehkä koska kirkkaalla säällä ne olivat kuin kuvastimia.
952 Tänään, ennen kun vesi oli ehtinyt haihtua ja imeytyä maahan, Hanna oli työntänyt Håkanin pihalle lätäkön reunalle ja asettanut hänet sellaiseen asentoon, että hän saattoi nähdä veteen mahdollisimman vaivattomasti.
953 - Mitä se katsoo? Lotte kysyi keinusta.
954 Loten isä oli rakentanut ja pystyttänyt keinun pihalle ihan itse, koska taloyhtiö ei ollut järjestänyt sinne mitään leikkivälineitä. Kun Lotte oli pahalla päällä, hän sanoi, ettei Hanna saisi koskaan keinua siinä.
955 - Mistä minä tiedän, kai se jotain näkee, Hanna sanoi kiusaantuneena.
956 - En minä vain jaksaisi tuijotella kuralätäkköön tuntitolkulla, Lotte sanoi.
957 - Kullakin on omat huvinsa, Hanna sanoi harmistuneena.
958 Hannakin katsoi lammikkoon. Ei se näyttänyt kuralätäköltä. Taivas oli syyskuun kylmän yön jälkeen seljennyt ja syventynyt pohjattomaksi uuden lähiön korkeiden tornien ylle. Lammikkokin näytti siniseltä ja puhtaalta, jos sitä katsoi näin hiukan kauempaa. Hanna tavallaan ymmärsi Håkania. Mutta sinen läpi, jos meni lähemmäksi, saattoi myös nähdä soran ja roskat kuopan pohjalla.
959 -Pelataanko? Lotte kysyi ja jarrutti. Hän hyppäsi niin että keinulauta jäi kieppumaan ja kolisemaan tankoihin.
960 Lotte ja Hanna alkoivat pelata nappikuoppaa. Håkan muuttui äkkiä rauhattomasti ja alkoi mongertaa. Hänen oikea kätensä viittoili hurjasti.
961 - Mikä sillä nyt on? Lotte katsoi.
962 Hanna tarttui Håkanin käteen ja yritti saada hänet rauhoittumaan. Håkanin käsi ei pysynyt hänen otteessaan vaan tempautui irti. Hänen raskas päänsä rummutti vasenta olkaa ja jalat takoivat pyörätuolin astinlautaa. Silmät olivat revähtäneet selälleen ja käsi viuhtoi kohti lammikkoa.
963 - Mitä, Håkan? Hanna kysyi. - Mitä siellä on?
964 - Uiui, Håkan sanoi.
965 -Mikä ui?
966 Hannakin katsahti veteen. Jotakin tosiaan ui tai liukui lätäkön pohjalla. Hanna katsoi sitä hämmästyen. Tyhjä kohta avautui hänen sisällään. Kivi eteni hitaasti syvällä lätäkön varjoissa, iso rosoinen möhkäle. Syvälläkö? Kuinka lätäkkö voi olla niin syvä, että niin suuri kivi mahtui liikkumaan siellä?
967 Hanna ymmärsi, nosti päänsä ja katsoi ylöspäin. Hän ehti juuri parahiksi näkemään kuinka tummanpuhuva järkäle, melkein auton kokoinen, katosi näkyvistä uuden toimistorakennuksen katon taakse. Kivi tai kallioko se oli? Se lensi täysin äänettömästi. Se muistutti siirtolohkaretta kaupungin uimarannalla, missä he toisinaan kävivät. Hanna kiipesi joka kesä sen päälle ja hyppäsi sen reunalta pehmeään hiekkaan, kesä kesältä vähän kauemmaksi.
968 - Näitkö? Hanna kysyi Lotelta.
969 - Mitä?
970 - Tuolla! Jotakin lensi.
971 - Oliko se lokki? Lentokone?
972 - Ei sitä ehtinyt nähdä selvästi, Hanna sanoi. Hän huomasi, ettei hän halunnutkaan sanoa sitä Lotelle.
973 Odottamatta pelko kouristi Hannan palleaa. Ihan sellaista pelkoa, niin vierasta, hän ei ollut koskaan kokenut. Håkanin käsi oli hervonnut. Hän näytti melkein nukkuvan. Mutta toinen silmä oli puoliksi auki ja tähtäsi yhä lammikkoon.
974 - Meidän täytyy nyt mennä kotiin, Hanna sanoi.
975 - Mitä varten? Vastahan te tulitte. Sehän on taas ihan hiljaa, Lotte sanoi.
976 - Sillä ei ole tarpeeksi vaatteita, Hanna sanoi.
977 Hanna työnsi Håkanin hissiin ja painoi viidennen kerroksen nappia.
978 - Joko te nyt tulitte? äiti sanoi tyytymättömänä. - Håkanin pitäisi saada vähän enemmän raitista ilmaa.
979 - Håkan tahtoi jo sisään, Hanna valehteli.
980 Hän meni omaan huoneeseensa ja veti verhot ikkunan eteen. Hän meni sängylle istumaan ja otti hyllystä umpimähkään jonkin kirjan. Hän avasi sen, mutta kivi lensi sivulta sivulle ja pimensi kirjaimet. Vähän ajan kuluttua hän nousi ja katsoi varovasti verhon raosta. Taivas oli syvä ja tyhjä. Hän näki alhaalla tyynen lammikon, joka tästä kulmasta katsoen näytti melkein mustalta.
981 Håkan oli näyttänyt Hannalle kiven. Ilman Håkania ei olisi ollut kiveäkään. Hannalle tuli hullu ajatus, että Håkan oli jollain tavoin pannut kiven lammikkoon - tai taivaalle. Håkan oli katsonut sitä vain vedessä, mutta Hanna oli nähnyt sen sekä vedessä että taivaalla.
982 Hanna ymmärsi, että nyt vain hän ja Håkan tiesivät jotakin. Håkan ei koskaan pystyisi kertomaan kenellekään, mitä he olivat nähneet, ja Hanna taas ei tahtonut. Hän ei voinut olla edes varma siitä, että Håkan enää muisti lammen syvyydessä kiitänyttä kiveä.
983 Ovi kävi, ja Hanna tiesi, että nyt mummo oli tullut. Vähän myöhemmin hän kuuli mummon laulavan:
985 Taivahast on lahja tullut,
986 taivahan tulen kisoista.
987 Luojan lemmen leikinnöistä,
988 ei vahingon valkeoista.
990 Hanna johtui ajattelemaan, että Håkan oli ehkä tiennyt odottaa kiveä. Hän oli tiennyt, että se kerran tulisi. Siksi hän oli aina halunnut katsoa lätäköitä.
991 Sinä iltana Håkan oli hyvin rauhallinen ja poissaoleva.
992 - Katso nyt häntä, mummo sanoi äidille, hänellä on taas tuo tietävä ilmeensä.
993 Hanna meni istumaan Håkanin sängyn laidalle.
994 - Håkan, muistatko? Hanna kuiskasi hänen korvaansa. - Siellä oli se kivi. Lammikossa. Muistatko, kuinka se lensi?
995 Håkan ei sanonut mitään, mutta hän käänsi katseensa Hannaan niin kuin olisi ymmärtänyt. Ja Hannakin näki tiedon, joka oli samalla surua, kaikkien yhteistä.
997 \f
999 Kaunosielu
1002 Håkan oli kaunosielu. Huoneen, jossa hän asui, piti olla kaunis, puhdas ja hyvässä järjestyksessä. Jokaisen yksityisen esineen, jonka hän omisti - kattilan, valaisimen, tuolin, lusikan - piti miellyttää silmää. Hänen nenäliinansa olivat kangasta. Hän rakasti eleetöntä hienostuneisuutta, esineitä, joissa kauneus ja tarkoituksenmukaisuus yhtyivät. Objekteja, joita voi hivellä sormillaan ja joiden materiaalia ihokin rakasti: keramiikan huokoisuutta, puun syiden lämpöä, kiven uurteita, lasin viileyttä, sen valoa, sen amorfista hidasta elämää...
1003 Hän silitti aina paitansa. Hän vaihtoi joka päivä sukkansa ja alusvaatteensa. Joka ilta hän kiillotti kengät. Vaikka hän asui yksin, hän kattoi ateriansa kauniisti etenkin viikonloppuisin, käytti pöytäliinaa ja pyyhki suunsa serviettiin. Hän viljeli yrttejä keittiön ikkunalla, ripotteli basilikaa tonnikalapastalle ja lorautti sienikeittoon tilkan viiniä. Kaksi kertaa viikossa hän kävi salilla.
1004 Håkan todella kärsi rumuudesta, epäsiisteydestä, harkitsemattomista ja ikävistä yksityiskohdista. Vääristä valaistuksista. Kirkuvista väreistä. Ulkona kävellessään hän kiinnitti huomiota katujen kiveykseen, katulamppujen suunnitteluun ja niiden valon väriin, tiilien patinaan. Silmissä olisi aina pitänyt näkyä maisema, näkymä, perspektiivi, jotain avointa ja jatkuvaa, jotain korkeaa ja puhdasta.
1005 Ennen kaikkea ihmisen piti olla kaunis. Voi Håkan raukkaa! Ympärillään Håkan havaitsi yleistä siivottomuutta, roskaruoalla kasvaneita, huonokäytöksisiä alaikäisiä, sivistymättömiä täysikasvuisia, joilla oli huono iho, kiillottomat hiukset ja itseaiheutettuja tauteja. Kaupunki oli täynnä vulgäärejä ja ylipainoisia henkilöitä, jotka joivat kokomaitoa, puhuivat tarpeettoman kovaäänisesti ikään kuin olisivat halunneetkin kuuluttaa ohikulkijoille mitättömän elämänsä vastenmielisimmätkin yksityiskohdat ja olleet niistä jostain syystä jopa ylpeitä.
1006 Ihmisiä, jotka puhuttelivat ystäviään sukunimellä ja sanoivat: “Mennään kotia.”
1007 Ihmisiä jotka käyttivät kammottavan räikeitä, kiilteleviä ja sihahtelevia, huonosta materiaalista valmistettuja ja kaksi numeroa liian ahtaita vaatekappaleita. Kiimaisia ihmisiä, jotka menivät sänkyyn kenen kanssa tahansa ja kehuskelivat peittelemättä seksuaalisilla perversioillaan. Heidän epäsensitiivisyytensä sai Håkanin kuohuksiin. He eivät erottaneet Mozartia Wagnerista. He eivät olleet ikinä kuulleetkaan Mondrianista.
1008 Rumuus on moraalittomuutta, Håkan ajatteli. Rumuus on kulttuurin tuho.
1009 Håkan piti kovasti Edgar Allan Poen kertomuksesta Usherin talon häviö. Siinä kerrotaan nuoresta miehestä, jonka kuulo oli herkistynyt niin ylettömästi, että normaali elämänmeno ja siitä aiheutuvat väistämättömät äänet tuottivat hänelle suurta kärsimystä.
1010 “Hän kärsi suuresti aistien sairaalloisesta herkkyydestä; vain kaikkein mauttominta ruokaa hän saattoi sietää; vain tietyllä tavalla kudotusta kankaasta tehtyjä pukuja hän saattoi käyttää; kukkien tuoksu oli tukahduttavaa; heikkokin valo kidutti hänen silmiään, ja oli vain eräitä ääniä - kielisoitinten - jotka eivät häntä kauhistuttaneet.”
1011 Håkan oli lukenut tuon kertomuksen yhä uudelleen. Hän tunsi sielunsukulaisuutta kertomuksen sankaria, todellista aristokraattia kohtaan. Tavallaan hänestä tuntui myös, että hän muistutti kovasti tuota raffinoitunutta nuorta miestä. Ja se pelotti häntä, koska tarinan sankari ei suinkaan elänyt onnellisena elämänsä loppuun saakka.
1012 Nuori Usher oli Håkanin mielestä varhainen esimerkki tulevaisuuden ihmisistä, eräs niistä, jotka ennakoivat uudenlaista ihmiskuntaa. Ihmiskuntaa, jonka aistit olivat herkistyneet ja hienostuneet niin pitkälle, että heidän oli yhä vaikeampi elää.
1013 Ja Håkan ajatteli, että hän oli itsekin Usherin heimoa.
1014 Henkilön, jolla oli sellaiset taipumukset kuin Håkanilla, olisi ainakin pitänyt olla yhtä varakas kuin Usherin nuori isäntä. Onnettomuudekseen Håkan ei sitä ollut. Hän asui kaupungin vuokratalossa, osoitteessa, jota kukaan ei olisi kutsunut hyväksi. Joskus tuntui, että talon seinät olivat kuin harsoa. Niiden läpi ei tosin nähnyt, mutta elämisen äänet ja hajut kaikessa banaalisuudessaan levisivät melkein esteettä asunnosta toiseen. Nukkumaan mennessään Håkan alkoi käyttää korvatulppia.
1015 Håkan epäili myös, että hänen kipukynnyksensä oli normaalia alhaisempi. Hyttysen pisto, nokkosen lehden satunnainen hipaisu kihelmöi päiväkausia hänen herkällä hipiällään. Ja sitten hampaat, niistä oli hänelle jatkuvaa kiusaa.
1016 Piha oli alaston, parkkipaikkoja täynnä. Håkanin yritykset luoda jotain kauneutta oman huoneen ulkopuolelle, valuivat hukkaan. Kun hän syksyllä oli kätkenyt kapealle nurmikaistaleelle tulppaanien ja narsissien sipuleita, naapurirapun lapset repivät keväällä jo niiden ensimmäiset, sulavasta maasta työntyvät tuoreet lehdet, niin etteivät ne koskaan ehtineet kukkia.
1017 Håkan oli onnellinen siitä, että talo maalattiin. Mutta jo toisena päivänä kun urakka oli tehty, vastamaalattu seinä peittyi irvokkaisiin tageihin ja taitamattoman käden töhertämiin piloihin. Kaaos eteni päivä päivältä.
1018 Håkan pystyi pitämään huoneensa jotensakin puhtaana, mutta epäjärjestyksen leviämistä jopa sinne saakka hän ei loputtomiin pystynyt estämään. Eräänä iltana hän vahingossa kaatoi pöytälampun, sen vihreä hieno lasikupu meni rikki eikä hänellä ollut varaa ostaa uutta.
1019 Seuraavana yönä hän heräsi kammottavaan hammassärkyyn. Se tuntui alaleuassa, hampaassa, johon hän ei ollut koskaan aikaisemmin kiinnittänyt tuohon mitään huomiota. Särky ujelsi hänen suussaan, kaivautui piikkinä yhä syvemmälle leukaluuhun. Se levisi pian korvaan, nenään ja otsaan. Oli käsittämätöntä, että sellainen kipu oli olemassa.
1020 Håkan käpertyi valkealle sohvalleeen ja voihki. Kipu oli elävä organismi, moniulotteinen. Se oli kaaoksen, rumuuden ja pahuuden seuralainen. Hän tunsi sen pahan tahdon, sen tarkoituksellisuuden.
1021 Kuinka niin mitätön asia voi muuttaa koko maailman. Miten oli mahdollista, että vain yhden viheliäisen hampaan tähden hänen oli mahdoton pitää yllä normaalia päiväjärjestystään.
1022 Kun kiipu kasvoi, hammaskin kasvoi. Tätä tapahtumaa ei voinut nähdä. Kun Håkan avasi suunsa ja katsoi kylpyhuoneen peiliin, hammas oli yhtä pieni ja valkea kuin ennenkin. Mutta sen todellisen koon hän tunsi, se oli kasvanut suureksi kuin talo.
1023 Hammas oli kyllä Håkanin suussa, mutta tavallaan hän oli samanaikaisesti joutunut sen sisälle. Niin se oli, hän asui hampaassa ja se oli mitä epämiellyttävin paikka asua. Hammas alkoi täyttää koko maailman.
1024 Hammas vei arvon monilta asioilta, joihin hän oli ennen uskonut ja joita hän oli tavoitellut. Hän ei välittänyt edes ajatella niitä.
1025 Sellaisiin tapahtumiin ei voi varustautua. Ne ovat kuin mutaatiot. Juuri niiden kautta elämä todistaa ennakoimattomuutensa. Elämä, jota ihminen luulee hallitsevansa, alkaa äkkiä vikuroida.
1026 Hän oli hammas. Hammas oli hän, kokonainen tuskan maailma.
1027 Ja siten äkkiä kipua oli poissa. Hän ei voinut uskoa sitä, mutta äkkiä hän ei tuntenut enää pienintäkään vihlontaa. Heti aamulla hän meni päivystävälle hammaslääkärille.
1028 - Kaikki on OK, sanoi hammaslääkäri.
1029 - Eikö löydy mitään?
1030 - Ei uusia reikiä, ei infektioita, ei hammaskiveä, mitään.
1031 Tapauksen olisi pitänyt olla onnellisesti loppuunkäsitelty. Mutta se ei ollut. Hammassärky oli jonkinlainen taitekohta hänen elämässään. Se muutti Håkania. Se sai hänet masentumaan, ja hän pelkäsi jatkuvasti, että kohtaus alkaisi jonain yönä uudelleen. Hänestä tuntui kuin kipu olisi vaaninut häntä, jos ei hampaassa, jossain muussa kohdassa, elimessä, tilassa.
1032 Oli niin kuin hänen aistimaailmaansa olisi ilmaantunut rako, halkeama, joka osoitti pelottavan selvästi, että todellisuus on jotain muuta kuin hän siihen asti oli luulotellut.
1033 Hänestä näytti myös, että koko maailma alkoi muistuttaa Usherin taloa. Siinä oli murtuma kuten Usherin talon seinässä, joka laajenemistaan laajeni.
1034 Jonain yönä hän heräsi taas, mutta tällä kertaa ei hammassärkyyn. eikä heti havahduttuaan ymmärtänyt, mikä hänet herätti. Korvatulppien läpi tunkeutui jokin vieras ääni. Se oli totaalisen outo ja kuului siihen äänilajiin, joka ei lainkaan miellyttänyt häntä.
1035 Äänen aiheutti varmaankin jokin ajoneuvo, mutta ei mikään tavallinen henkilöauto, ei rekka eikä bussikaan, ei myöskään moottoripyörä. Se oli suuri, suunnaton, sen hän tiesi. Se vyöryi eteenpäin jollain tavoin muodottomana. Håkan ei tuntenut kulkuneuvoa, josta lähtisi sellainen ääni. Luultavasti se liikkui pitkin moottoritietä, mutta välillä hän ei ollut aivan varma siitäkään. Ehkäpä se kuitenkin lensi?
1036 Se kuului ensin idästä ja ikäänkuin nousi ja tiheni lähestyessään. Kun se oli Håkanin talon kohdalla se kiiri korkealla kuin vihellys, mutta sen jälkeen se taas aleni. Se laski yhä matalammalle, syväksi bassoksi, kunnes se lopulta se oli vain haipuva kumina ennen kuin katosi kokonaan kuuluvista.
1037 Myöhemmin Håkan huomasi heräävänsä samoihin aikoihin korvatulpista huolimatta. Se tapahtui muutamia hetkiä ennen ensimmäistä aamunsarastusta, joka oli aina ahdistanut häntä. Ja silloin kuului aina sama ääni, jota hänen oli mahdoton tunnistaa. Se kuului samaan kategoriaan kuin kipu. Se oli hallitsematon, uppo-outo, vihamielinen.
1038 Håkan alkoi väsyä. Hän oli ollut kuin kone, joka oli ollut koko ajan käynnissä, joka ei ollut saanut hetkenkään lepoa. Hän tajusi taistelleensa nuoruudestaan saakka rumuutta ja epäjärjestystä vastaan. Se oli äärettömän turhauttavaa sotaa. Ne voittivat aina, se oli laki, entropian käsky. Ne saattoivat hyökätä mistä tahansa, jopa hänen sisältään.
1039 Hän ei ollut enää niin tarkka asioistaan kuin ennen. Hänen päiväjärjestyksensä alkoi järkkyä. Yhä useammin hän jätti väliin salivuoronsa. Joskus hänen päivän pääateriansa oli Jaskan grillibaarista ostettu porilainen. Iltaisin hän söi juustosnackseja ja katsoi televisiota.
1040 Håkan lihoi. Saattoi kulua kolmekin päivää, ettei hän vaihtanut sukkiaan. Ja ehkä johtui juuri siitä, että hän sai jalkasilsatartunnan.
1041 Kaupungissa alkoi puhtaanapitotyöläisten lakko. Kaduilla ajelehti mädäntyvää ruokatavaraa, sinappisia papereita, muovihirviöiden osia, rikkimenneitä tamagotcheja, tyhjenneitä paristoja. Håkan kulki alkuun roskapussi mukanaan, mutta se täyttyi jo ensimmäisen korttelin kohdalla. Hän alkoi katsella ohikulkijoita, talojen rapistuvia seiniä, asfaltin kuoppia uusin silmin. Hän yritti nähdä niissä kauneutta ja järjestystä.
1042 Eräänä päivänä hän alkoi kantaa ulos kadulle omia tavaroitaan. Hän vei kaksi laatikollista kirjoja, astioita, lamppuja, tuoleja, radion ja puhelimen. Illalla ne olivat kaikki kadonneet.
1043 Keväällä sosiaalitoimistoon tuli soitto, että eräässä kaupungin vuokrataloissa oli häiritsevä asukas. Vuokraa ei oltu maksettu kuukausiin. Huoneistosta kuului yötä päivää merkillisiä ääniä. Kuulosti siltä kuin siellä olisi pirstottu huonekaluja. Ja sitten asunto haisi rappuun saakka.
1044 Se oli Håkanin asunto.
1045 Sosiaalityöntekijät saivat isännältä avaimen. He tunkeutuvat asuntoon. Se oli melkein autio. Sähkö oli katkaistu ilmeisesti jo aikapäivää sitten. Keittiön kaapistot oli hajotettu. Perintösohva, jota Håkan ei ollut jaksanut kantaa ulos, oli viilletty auki keittiöveitsellä ja sen sisukset oli levitetty lattialle. Roskia ei oltu viety ulos kuukausiin. Makuuhuoneen paljaalla lattialla istui Håkan ja hymyili. Hän oli kirjoittanut lattiaan ruman sanan omalla ulosteellaan.
1047 \f
1048 Suljetut luomet
1050 Kuka tarvitsee sähkösmirkkeliä? Oopperaa? Teflonkattilaa? Internetiä?
1051 Ei ainakaan nukkuja. Nukkuja tulee hyvin edulliseksi. Kokonaisedulliseksi. Hän kuluttaa tuskin mitään, paitsi hengitysilmaa. Hän ei tarvitse huveja, elektroniikkaa, kodinkoneita, ulkomaanmatkoja tai edes ruokaa. Vain vainaja on vielä edullisempi. Kun ihminen nukkuu, hän ei tarvitse edes toisia ihmisiä.
1053 Suljetut luomet. Pilvien radat.
1054 Vettä. Kahlaamot. Vuosisadat.
1056 Håkan nousi aamu aamulta yhä myöhemmin. Ja silti hän huomasi taas olevansa ensimmäinen jalkeilla talossa, kenties koko korttelissa. Sylvia, joka oli mennyt nukkumaan jo varhain iltapäivällä, hengitti tasaisesti ja syvästi hänen vieressään. Kun hän kurkisti tyttärensä huoneeseen, hän näki tämän potkineen taas peitot päältään. Vaikka huoneessa oli kylmä, Laura ei ollut herännyt. Håkan peitteli hänet huolellisesti, mutta hieman kovakouraisesti. Hän toivoi, että tyttö heräisi niin että hän saisi seuraa aamiaiselle. Useimmiten se oli turha toivo.
1057 Hän kävi katsomassa monta kertaa päivän aikana nukkuvia vaimoaan ja tytärtään toivoen, että he jo vihdoin heräisivät ja muistaisivat hänenkin olevan olemassa. Mutta hän sai odottaa päivä päivältä pidempään. Hän tunsi itsensä yhä tarpeettomammaksi. Eikä hän iloinnut edes siitä, että he kuluttivat niin vähän.
1058 Håkanille oli juhlahetki, kun he heräsivät. Mutta viime aikoina he olivat vain juoneet ja syöneet pikaisesti jotain kevyttä ja palanneet taas niille sijoilleen.
1059 Alkuun he sanoivat herättyään: - Minä näin juuri kummallista unta, jossa... Tai minä näin sellaista hassua unta, että... Tai minun unessani...
1060 Mutta pian he lakkasivat puhumasta unistaan,
1061 Toisinaan Håkanilla oli sellainen tunne, että heidän öiset kokemuksensa olivat niin merkitseviä ja salaperäisiä, että he eivät halunneet jakaa niitä kenenkään kanssa.
1062 Sylvia ja Laura eivät olleet poikkeuksia, Håkan ennemminkin. Melkein kaikki muutkin kaupunkilaiset nukkuivat. Ihmiskunnan historian aikana unen tarve oli pysynyt suunnilleen samana. Aikaisemmin nukuttiin keskimäärin seitsemän tuntia neljäkymmentäviisi minuuttia. Mutta edellisellä vuosikymmenellä keskimääräinen nukkumisaika oli alkanut yllättäen kohota, ja nyt useimmat kansalaiset tarvitsivat jo kuusitoista tuntia unta.
1063 Tarkkaa syytä unentarpeen lisääntymiseen ei tiedetty. Puhuttiin auringon säteilyn muuttumisesta, ioneista, otsoonikadosta, maan kiertonopeuden heilahduksesta, melatoniinin lisääntyneestä määrästä, mistä milloinkin.
1064 Kenties viranomaiset olivat panneet jotakin ruokaan tai juomaveteen, jotakin mikä nukutti ihmisiä? Niin jotkut väittivät. Håkan ei uskonut sitä, koska valtiohan menetti siten verotuloja. Ihminen, joka nukkuu, tosin tarvitsee vähän, mutta ei myöskään tuota mitään. Jos täytyy nukkua kuusitoista tuntia vuorokaudessa, ei voi tehdä töitä kahdeksaa, tuskinpa edes kuuttakaan tuntia.
1065 Päivittäinen lakisääteinen työaika olikin supistunut supistumistaan. Ihmiset viettivät sängyssä jo kaksi kolmasosaa elämästään, monet vieläkin enemmän. Jos he heräsivät kahdeksalta, vastustamaton uneliaisuus valtasi heidät jo kolmen tienoilla iltapäivällä. Mutta useimmat heräsivät vasta puolenpäivän jälkeen.
1066 Harvat pankkiautomaatit toimivat enää. Virastot avasivat ovensa yhä myöhemmin ja sulkivat yhä aikaisemmin. Kukaan ei enää vaatinut kauppojen vapaata aukioloa. Useimmat niistä olivat auki enää kolmena tai neljänä päivänä viikossa.
1067 Unen määrän kasvu ei voinut olla vaikuttamatta koko yhteiskuntajärjestykseen, valtion budjettiin, vientiin ja tuontiin, koulutuksen tasoon, sosiaalihuoltoon, kuljetuspalveluihin... Huolimatta piristeistä, joita käytettiin runsaasti, onnettomuudet lisääntyivät. Ihmiset olivat yhä haluttomampia tekemään työtä tai opiskelemaan. Vähä vähältä rakenteet, muodot, perinteiset kaavat rapistuivat ja alkoivat mureta. Maa köyhtyi köyhtymistään.
1068 Syntyvyyskin oli alenemassa. Ihmisten uneliaisuus vaikutti myös seksikäyttäytymiseen. Unen tarve oli väkevämpi kuin mikään muu intohimo, raha, rakkaus, ruoka.
1069 Ja silti oli niitä, jotka sanoivat, että näin juuri täytyi ollakin. Ihmiset olivat valveilla voidakseen nukkua, toisin kuin aikaisemmin kuviteltiin. Todellinen elämä elettiin yöllä, ilman ruumista, astraalitasolla.
1070 Usein Håkan painautui keskellä päivää Sylvian viereen, työnsi nenänsä hänen hiuksiinsa ja toivoi voivansa itsekin nukahtaa, mutta tunnin pyöriskeltyään nousi taas ylös. Hän ei mahtanut sille mitään, että tarvitsi vain korkeintaan kahdeksan tuntia unta kuten ennenkin.
1071 Håkan yritti tehdä työtä, kirjoittaa teatteriarvosteluja kuten ennenkin. Ja hän kirjoittikin, mutta juttuja julkaistiin yhä harvempaan tahtiin. Kulttuuriosasto kutistui kutistumistaan, mutta niin tekivät jopa talous- ja urheiluosastotkin. Vastaavaa toimittajaa näki tuskin koskaan eikä lehti enää ilmestynyt viikonloppuisin. Yhä useammin sattui, että viikollakin saattoi ilmestyä numero, jota kutsuttiin kaksoisnumeroksi. Se oli yhtä ohut kuin muutkin numerot, mutta tarkoitti sitä, ettei seuraavana päivänä ilmestyisi lehteä ollenkaan. Siinä alkoi olla vanhoja uutisia, monet niistä ilmestyivät kahdesti.
1073 Suljetut luomet. Pilvien radat.
1074 Vettä. Kahlaamot. Vuosisadat.
1076 Joskus hän oli lukenut ne säkeet, milloin ja mistä, hän ei jaksanut muistaa. Runossa oli ritari ja neito, jotka nukkuivat ja nukkuivat, koettivat välillä herätä, mutta sitten heti taas nukahtivat uudelleen.
1077 Vaikka Sylvia nukkui, Håkan puheli hänelle paljon. Hän kertoi vaimolleen asioita, joita ei ollut koskaan aikonut kertoa. Omista nuoruuden unelmistaan, isänsä ja äitinsä kuolemasta, siitä kuinka hän kaipasi Sylvian läsnäoloa. Hän teki myös tunnustuksen. Hän kertoi Nadjasta, jonka kanssa hän kerran rakastellut toimituksessa, kun muut olivat lähteneet kesälomalle. Sen jälkeen hän uppoutui vaimonsa nukkuvaan, huokailevaan lihaan. Mutta jälkeenpäin hän tunsi syyllisyyttä kuin olisi raiskannut Sylvian.
1078 Håkan ymmärsi, että loppu oli väistämättä lähestymässä. Nukkujat lähestyivät jo kuoleman unta. Heidän lihaksensa, sydämensä, keuhkonsa kävivät yhä pienemmällä teholla. Heidän ruumiinsa alkoivat kuivua ja kuihtua. Hän oli yrittänyt pitää perhettään valveilla, mutta se oli tuskallista kaikille ja pelkkää ajanhukkaa; hän luopui siitä pian.
1080 Suljetut luomet. Pilvien radat.
1081 Vettä. Kahlaamot. Vuosisadat.
1083 Håkan kadehti niitä jotka nukkuivat. Nähdä virtanaan unia - sitä Håkankin tahtoi. Unet kumpuilivat kahlitsemattomina ja vapaina, ihmeellisimpiäkin mielennouteita toteuttaen.Toisinaan Håkan kuvitteli, että kaikki ne jotka nukkuivat, olivat yhdessä, jossakin. He eivät nähneet unia yksinään. Vain hänet oli jätetty valvomaan yksin. Valveen hyljätty maailma, tekojen maailma, merkitsi yhä vähemmän näkyjen todellisuuden rinnalla.
1084 Illalla, tavalliseen aikaan, hän vihdoin nukahti. Miten armeliasta liukua olemattomuuteen unien käytävitse. Nukahtaessaan Håkan oli keksinyt taas lapsuusaikaisen harrastuksensa: hän yritti saada selvile, milloin valve muuttui uneksi. Hän ei koskaan löytänyt sitä hetkeä. Toisinaan hän näki unessa vaimonsa ja tyttärensä, isänsä ja äitinsä, jotka olivat kuolleet. Mutta kun hän hertäsi, hän ymmärsi, ettei hän ollut todella kohdannut heitä, että he olivat vain unihaamuja, hänen oman muistinsa luomuksia.
1085 Mutta erään kerran, hypnagogisten kuvien virrassa, hän ei liukunutkaan tavanomaiseen uneen, jossa kadotetaan kaikki yhteydet. Hän oli äkkiä muualla. Håkan huomasi, että hänen unensa ei ollut samanlaista nukkumista kuin aikaisemmin. Se ei ollut unta ollenkaan, vaan eräänlainen kolmas tajunnantila. Hän huomasi pitävänsä siitä. Sitten hän näki Sylvian.
1086 -Löysithän sinä vihdoin tänne, Sylvia sanoi.
1087 Håkan katseli kummissaan ympärilleen. Näkymät olivat aivan vieraita. Ei rakennuksia, ei puita, mutta hohtavia värejä ja vaihtuvia geometrisia muotoja, ornamentteja ja spiraalikierteitä, jotka muistuttivat kukkia, lumihiutaleita, timantteja...
1088 - Mikä paikka tämä oikeastaan on?
1089 - Paikkako? Ei tämä ole mikään paikka.
1090 - Joku nimihän tällä seudulla täytyy olla, Håkan sanoi. - Olemmeko me kaupungissa vai maaseudulla? Olemmeko me ulkomailla?
1091 - Emme ole maalla emmekä kaupungissa. Emme ole kotimaassa emmekä ulkomailla. Miksi täytyisi? Tämä on täällä.
1093 Suljetut luomet. Pilvien radat.
1094 Vettä. Kahlaamot. Vuosisadat.
1096 \f
1098 Keinolemmen yö
1101 - Kulta, ei enää, Ella pyysi lempeällä äänellä, kuten niin monta kertaa ennenkin. - Ei tarvitse, näin on ihan hyvä.
1102 - Oletko varma? Keinolempi kysyi. Hän oli tuskallisen tietoinen siitä, että hän oli laiminlyönyt Ellaa viime kuukausina. Ja siitäkin että huolimatta Keinolemmen taidoista ja miehuullisista ponnisteluista Ella ei nauttinut heidän seksistään.
1103 - Näin on hyvä, Ella taas toisti. Hän aikoi sanoa vielä jotakin. Keinolempi odotti. Hän kääntyi selälleen. Ja pitkän hiljaisuuden jälkeen Ella kuiskasi vihdoin sen, mitä Keinolempi oli pelännyt kuulla. - Ei se onnistu.
1104 - Tarkoitatko: ei minun kanssani?
1105 Ella vaikeni taas pitkään. Keinolempi kuuli hänen pidättävän hengitystään, he molemmat pidättivät, kunnes Ella vihdoin kuiskasi, huoahti odotetun sanan: - Ehkä.
1106 Keinolempi nousi, haki tupakkansa ja veti aamutakin päälleen. Hän sytytti ulkovalon ja meni portaille polttelemaan. Hän poltti jatkuvasti muutaman savukkeen viikossa, vaikka antoikin vieroitusohjeita nikotinisteille.
1107 Yö levisi ja kaikui Keinolemmen vauraan asuinalueen ympärillä. Ikiaikainen, alkuperäinen, kesyttämätön pimeys, jonka tiheyttä puutarhan pienet kohdevalot vain syvensivät. Hän istui sen sydämessä ja sen mittaamattomuus, sen vieraus tunki hänen tajuntaansa. Ei ollut ihme että lapset pelkäsivät pimeää.
1108 Värit olivat vaihtuneet varjoiksi. Puutarha kahisi eri lailla kuin päivällä. Keinolemmen soikionmuotoisessa uima-altaassa vesi karehti kylmänä ja kummallisena. Vesi näytti kuin väärennetyltä, se liikkui hitaasti, läpitunkemattomana, himmeänmustana kuin öljy.
1109 Puutarhakeinussa istui yksikseen vaahteran kokoonpainunut varjo. Kuin joku joka kärsii vatsavaivoista, Keinolempi ajatteli.
1110 Kilometrien takaa kuului vaimeaa humua, surinaa pesästä, jossa aina valvottiin.
1111 Keinolempi istui alimmalla portaalla ja tunsi soran karheuden paljaiden jalkapohjiensa alla. Hän suri. Ei niinkään Ellan vuoksi, mutta hänellä oli äkkiä ikävä takaisin kotiin, takaisin äidin luo. Maa jatkui loputtomiin hänen jalkojensa alla, levisi kaikkiin ilmansuuntiin. Mutta ei ollut ilmansuuntaa, jossa hänen äitinsä asui.
1112 Hän ajatteli myös ainoaa tytärtään, Iisaa, ja niin kuin aina, avuttomuus, huoli ja hellyys taistelivat hänen sydämestään.
1113 Väkevin side, niin Keinolempi nyt ajatteli, oli vertikaalinen eikä horisontaalinen: se kulki ajan nuolen suuntaisesti, sukupolvesta sukupolveen. Se mitä tapahtui sukupuolten välillä oli jotain paljon hetkellisempää.
1114 Kuinka paljon maa jaksoikaan kantaa väkeä, murhetta, ihmisten tekoja. Aidan takana pihan hiekka sekoittui metsän multaan ja sotkuisten juurien pimeään.
1115 Sillä hetkellä Keinolempi tunsi vain väsymystä ja poissaoloa, kylmyyttä ja kyllästymistä. Tämä oli rakkauden loppu eikä se kuitenkaan loppunut.
1116 Hänen mielessään takoi vanha kysymys: - Kuka? Kenen kanssa sitten?
1117 Hän ei uskaltanut kysyä. Eteisestä hän kuuli Ellan paljaiden jalkojen varovaiset askelet.
1118 - Olen niin pahoillani, Ella sanoi. - Niin se vain on.
1119 - Mene takaisin nukkumaan, Keinolempi sanoi ärtyisästi. - Vilustut vielä. Minäkin tulen pian.
1120 Totta, niin se vain oli: hän tulisi menettämään Ellan, hänen vakavat, melkein synkät kasvonsa, jotka saattoivat valostua odottamatta riemukkaaseen hymyyn, hänen valkeat, sinisistä suonista kuultavat reitensä ja kyynärtaipeensa. Ella itse ei ollut vielä päättänyt mitään, tai pikemminkin: hän oli päättänyt pysyä Håkanin luona. Mutta se mikä oli hänen tahtoaan väkevämpi johdattaisi hänet ennen pitkää pois Håkanin luota.
1121 Ja Keinolempi ryhtyi jo miettimään käytännön toimenpiteitä, joihin hänen oli ennen pitkää ryhdyttävä. Ennen kaikkea hän halusi tehdä mitä oli tehtävissä, ettei tämän suhteen päättyminen vaikuttaisi hänen praktiikkaansa, hänen luotettavuuteensa ja ammatilliseen menestykseensä. Sellainen tieto leviäisi nopeasti. Kuinka uskottava hän voisi olla seksuaalineuvojana, jos hänen avovaimonsa jätti hänet?
1122 Mutta mitä ja kuka tuo henkilö oli, jonka hän pian menettäisi. Hän yritti saada Ellan kokonaan, yhdellä kertaa näkyviinsä, käsittää hänet kerta kaikkiaan ja lopullisesti, jotta sitten voisi päästää hänestä irti. Mutta se oli mahdotonta; Ella näkyi aina vain osittain.
1123 Hän halusi yön päättyvän. Hän halusi takaisin päivän kaikkine vaivoineen, ja sen värit.
1124 \f
1125 Monin kirjavin lyhdyin
1128 Ennen oli jotain, mitä sanottiin keltaiseksi ja siniseksi ja punaiseksi. Myös vihreäksi. Maailma oli kirjava, se tarkoitti: värejä täynnä. Mutta se oli kauan ennen kuin Håkan syntyi.
1129 Yhteisellä nimellä niitä kutsuttiin väreiksi ja niillä oli tekemistä valon kanssa. Värit olivat jotain mikä näkyi esineissä, kaikessa mikä oli. Jokaisella esineellä oli väri ja kuitenkaan värit eivät olleet esineiden ominaisuuksia. Se oli oikeastaan hyvin monimutkaista. Mutta vedellä ja ilmalla ei ollut väriä; sanottiin, että ne olivat värittömiä. Toisaalta Håkan oli kuullut, että taivasta ja merta väitettiin siniseksi niin ettei hän oikein tiennyt, mitä uskoa. Värit olivat ominaisuuksia vähän niin kuin koko tai muoto. Ne olivat - laatua.
1130 Esineen oikeasta väristä ei kuitenkaan ollut varmuutta eikä tietoa. Mistään “oikeasta” ei kuulemma voinut edes puhua. Väri, niin Håkan oli lukenut, riippui katsojasta, ajasta, tilasta ja lähellä olevien toisten objektien väreistä, kontrasteista, varjoista, heijastuksista...
1131 Ne olivat sanoja, joiden merkitystä kukaan ei enää tarkkaan tiennyt, koska kukaan ei ollut voinut havaita niitä.
1132 Värejä, varjoja, heijastuksia ei voinut tuntea, ei kuulla eikä haistaa. Ne nähtiin. Näkemiseksi sitä kutsuttiin ennen, kauan ennen kuin Håkan syntyi. Mutta kukaan ei oikeastaan tiennyt enää, mitä näkeminen tarkoitti, paitsi että kerran ihmisillä oli ollut sellainen kyky. Ihmisillä oli ollut näkemistä varten jonkinlaiset elimet päässä, nenän kahta puolta. Niitä kutsuttiin silmiksi.
1133 Nyt sileä iho peitti ne kohdat, missä ennen olivat silmät. Mutta se oli hyvin ohut iho.
1134 Näkeminen oli kaukoaisti kuten kuuleminen. Mutta se oli kuitenkin jotain aivan muuta. Jos osasi nähdä, esinettä ei tarvinnut haistaa, maistaa eikä tuntea. Näkevä tiesi kaukaa, tarttumatta esineisiin niiden ominaisuudet, jopa senkin, oliko jokin asia pieni vai suuri.
1135 Nyt he voivat vain tunnustelemalla tietää sen. Ja opettaja sanoi, että niin olikin parempi, mutta Håkan ei ollut siitä niinkään varma. Hän olisi niin kovin mielellään halunnut nähdä.
1136 Joskus Håkan tunnusteli kasvojaan. Hän kuvitteli, että ihon takana olivat yhä pehmeät silmämunat, jotka halusivat katsoa. Hän oli tuntevinaan niiden liikkuvan kun hän painoi oikeita kohtia nenänsä kahta puolta. Hän ajatteli, että jos hän uskaltaisi puhkaista ihon, ne tulisivat taas esiin. Hän ajatteli, että silmät olivat siellä aina auki ja vain odottivat ja odottivat. Jos hän päästäisi ne katsomaan, hän vihdoin tietäisi, mitä näkeminen oikeastaan on.
1137 Opas sanoi, etteivät värit oikeastaan olleet ihmisen ulkopuolella, niitä ei ollut oikeasti olemassa. Ihminen oli pannut ne esineisiin juuri katsomalla niitä.
1138 Nyt kukaan ihminen ei tiennyt näkemisestä mitään eikä siitä ollut aivan sopivaa edes puhua paitsi aivan sumbolisessa mielessä. Nyt sen tiesivät vain koneet, jos nekään. Ne näkivät, mutta luultavasti nekään eivät tienneet näkevänsä.
1139 Eräät historioitsijat väittivät, että se oli alkanut jo ennen kolmatta vuosituhatta. Syntyvillä lapsilla ei enää kaikilla ollut silmiä. Ensin se oli ollut suuri onnettomuus, myöhemmin sitä alettiin pitää normaalina. Heidän aikanaan ei kenelläkään vastasyntyneellä enää ollut silmiä.
1140 Opas sanoi, että näkeminen oli ominaisuus, joka ihmissuvun kehittyessä jäi tarpeettomana pois. Se oli primitiivinen jäänne. Että oikeastaan siitä oli ollut vain haittaa ja harmia.
1141 Silmät olivat tarpeettomat, jopa vahingolliset, koska ne estivät syvempää näkemistä ja toimivat siten ihmiskunnan henkisen kehityksen jarruina.
1142 ollut enää kellään.
1143 Mutta Håkanilla oli opiskelutoveri, joka puhui aivan muuta.
1144 - He valehtelevat, hän sanoi. - Kuinka kauan kuvittelet tällaisen kehityksen voivan jatkua? Totuus on, että me menetämme aistimme yksi toisensa jälkeen. Ja mitä saamme tilalle? Puhe syvemmästä näkemisestä on pelkkää sumutusta. Jokainen aisti antaa tietoa, kuten ymmärrät. Emme me voi elää saamatta tietoa ympäristöstä enkä minä myöskään halua elää siten. Ihmiskunnan loppu on vain yhden tai kahden sukupolven päässä.
1145 - Aina on sanottu ihan muuta, Håkan sanoi..
1146 - Meitä petetään. Koeta ymmärtää: aisti toisensa jälkeen katoaa meiltä. Ensin katosivat värit, sitten etäisyydet ja muodot, sitten me emme nähneet enää mitään. Myös maku- ja hajuaisti alkavat rappeutua. Kohta me emme tunne enää savun hajua, levän tuoksua rannoilla, aamukahvin aromia. Kohta meistä on sama, mitä me syömme, kaikki maistuu samalle - toisin sanoen: ei millekään. Viimeiseksi katoaa kuulo. Sen jälkeen me tunnemme vielä jonkin aikaa kosketuksen, paineen, märkyyden, kylmän ja kuuman.
1147 - Ja sitten? Håkan kysyi.
1148 - Sitten jää vain ajatus. Ja sekin katoaa. Luuletko, että ilman aisteja on mitään ajatusta, sielua, tajuntaa? Kauneudentaju, oikeudenmukaisuuden tunto, hyvä tahto häviävät. Kaikki niin kauaksi katoaa, pois niin kauas, niin kauas. Linnunsiipien kuulla saa iskevän kauas, kauas.
1149 - Onko se runo? Håkan kysyi.
1150 - Se on runo, jonka joku kirjoitti kauan sitten.
1151 Eräänä yönä Håkan näki unen. Sitä ennen hän ei ollut koskaan nähnyt unia, hän oli vain kuullut, maistanut, haistanut ja tuntenut unia. Mutta nyt hän näki. Outoa kyllä hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt aina. Se oli aivan luonnollista.
1152 Unessa hän seisoi kahden tien risteyksessä. Toinen tie oli yötie ja toinen päivätie. Yötien varrella oli paljon taloja, mutta missään ei palanut valoja. Aamutien varrella paloivat katulyhdyt, vaikka siellä jo sarasti, ikkunoista loisti lamppuja ja puutarhoissa oli pieniä keltaisia, punaisia ja vihreitä lyhtyjä. Hän tiesi, että ne olivat punaisia ja keltaisia ja vihreitä, vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt punaista eikä keltaista eikä vihreää.
1153 Håkan valitsi aamutien. Hän kiisi sitä pitkin niin nopeasti, ettäoli vähällä törmätä ensimmäisen talon seinään. Talot olivat ihmeen kauniita ja sopusuhtaisia, hän ihaili niiden uutta arkkitehtuuria, niiden torneja, ikkunoita ja parvekkeita. Hän näki pilvien heijastuvan ikkunalaseissa. Aamu rusotti ja levisi. Lyhdyt sammuivat, mutta nyt puutarhoissa liekehti loistavia kukkia. Lapset heräsivät pihoille leikkimään ja nauramaan. Hän näki taivaan, se oli syvä, mutta se kirkastui kirkastumistaan puhtaan siniseksi. Sen alla levisi vihreä laakso, voi miten vihreä se olikaan. Tätä oli kesä.
1154 Mutta kun oikea aamu koitti, Håkan ei nähnyt sitä, hän vain kuuli sen. Ja se oli samanlainen aamu kuin ennenkin, ilman yhtäkään värikästä lyhtyä.
1155 Sen unen jälkeen Håkan tiesi, mitä näkeminen on. Sen jälkeen hän tiesi, mitä värit olivat. Ei niitä voinut enää unohtaa. Hän halusi kerätä ne takaisin. Hän halusi kaikki kirjavat lyhdyt.
1156 Håkan ilmoitti luennolla, että hänellä on jotain kerrittavaa. Kaikki saisivat kuulla sen.
1157 - No hyvä, opas sanoi. - Kerro se.
1158 - Nyt minä tiedän, mitä näkeminen on, Håkan sanoi.
1159 - Kuinka se olisi mahdollista? opas kysyi. - Ei kukaan enää tiedä, mitä näkeminen on.
1160 Håkan kertoi, että hän oli nähnyt unen. Hän arveli, että ehkä se oli jonkinlainen tervehdys vuosisatojen takaa, hänen näkeviltä esivanhemmiltaan. Hän toivoi nyt, että hän näkisi unia joka yö.
1161 Tämä ilmoitus sai aikaan pitkän hiljaisuuden luentosalissa. Oppilaat katselivat Håkania kuin outoa eläintä. Toiset tirskuivat. Lopulta opas sanoi: - Håkan, sinun ei suinkaan pidä toivoa mitään sellaista. Näkeminen, olkoonpa vaikka unien näkeminen, on epänormaalia ja vakavan sairauden oire.
1162 Pian sen jälkeen Håkan lähetettiin lääkärintarkastukseen.
1163 - Tohtori, siellä alla on jotain, minä tunnen sen. Ne liikkuvat, ne yrittävät nähdä. Minä haluan, että te päästätte ne esiin.
1164 - Oletteko hullu?
1165 - Te tiedätte kyllä, ne ovat kaikilla, teilläkin. Niistä ei vain haluta puhua.
1166 - Teidän on paras unohtaa ne.
1167 - Jos ette te suostu, minä teen sen itse.
1168 - Yksi ei voi elää näkevänä, jos kaikki muut ovat sokeita.
1169 - Se on minun asiani. Minä en voi enää elää näkemättä. Auttakaa minua. Se on vain pieni kirurginen toimenpide.
1170 - Sitä te ette voi arvioida. Ja entä sen jälkeen - jos te ette pidäkään näkemästänne - panetteko te minut edesvastuuseen? Ottakaa huomioon, että te ette ehkä enää koskaan voi sulkea silmiänne.
1171 - Vapautan teidät kaikesta vastuusta.
1172 Håkan heräsi hitaasti operaation jälkeen. Päivä alkoi häämöttää ja valjeta. Håkanilla oli tuskia nenän molemmin puolin. Mutta tuska ja paine oli samalla valoa. Hän huusi. Hän halusi panna sen pois. Hän halusi takaisin entisen yönsä. Mutta ei hän kuitenkaan halunnut.
1173 Jotain liikkui hänen edessään. Hän ojensi kätensä ja siihen tartuttiin. Se että hän nyt näki oli jotain hänessä, mutta kuitenkaan se ei ollut vain hänessä. Se oli maailman kirkkautta hänen ulkopuolellaan, mutta samalla se vuoti sisältäpäin.
1174 - Kuinka voitte? joku kysyi. Se oli kirurgi.
1175 - Onko tämä näkemistä?
1176 - Kuinka voisin tietää? Unohdatte, että minähän en tiedä, mitä näkeminen on. Mutta jos te nyt koette jotain, mitä ette ole ennen kokenut, jotain aivan uutta, kai me voimme uskoa, että se juuri on näkemistä.
1177 - Mutta se on niin - sekasortoista. Valoa on liikaa, aivan liikaa.
1178 - Ehkä te vielä totutte siihen. Sitähän te halusitte. Otatteko siteen silmillenne vain tahdotteko vielä harjoitella näkemistä?
1179 - Minä tahdon, Håkan voihkaisi. - Tahdon tahtoa!
1181 \f
1182 Kuin kirja kääritään kokoon
1185 Håkan oli tullut torille, jolla velloi monisatapäinen ihmismassa. Hallelujaa! Siellä saarnasi Ismael, joka oli käynyt samaa koulua kuin Håkan, tosin kolme luokkaa ylempänä. Silloin häntä ei suinkaan kutsuksi Ismaeliksi vaan yksinkertaisesti Jariksi.
1186 Koulussa hän ei menestynyt vaan kävi kaksi luokkaa kahdesti ja keskeytti juuri ennen kuin muut saivat päästötodistuksen. Sittemmin hän ryhtyi profeetaksi ja saarnasi aluksi naapurikunnissa, mutta kannattajia ja kuuluisuutta saatuaan Ismael osti vanhan kotikaupunkinsa liepeiltä rappiotilan. Sinne oli perustettu eräänlainen luostari, niin Håkan oli kuullut. Ismaelin seurakuntaan kuului nyt jo satoja kaupunkilaisia.
1187 Håkan tunsi olonsa hiukan epämiellyttäväksi nähdessään väkijoukon. Näkymä muistutti hänen uniaan, joissa aina liikkui paljon ihmisiä, sekä tuttuja että vieraita. Ehkä hän näki niin vilkkaita unia sen vuoksi, että hänen työttömät päivänsä lähiön pienessä yksiössä olivat niin yksinäisiä ja hiljaisia.
1188 Håkan haistoi joukon pidätellyn kiihtymyksen. Aggressiota se ei ollut, vaan malttamatonta odotusta.
1189 Mitä enemmän ihmisiä kokoontuu yhteen, sitä mitättömämmiltä he näyttävät, kuin hyönteisarmeijalta, Håkan ajatteli. Se oli sama kuin kaiken muunkin tavaran kanssa: mitä enemmän sitä oli, sen arvottomammaksi se kävi.
1190 Katukahvilan markiisin alta kuului naurua ja huuteluja. Sisällä soitettiin pianoa.
1191 Håkan seisoi torin laidalla selkä vasten lyhtypylvästä ja kuunteli tarkkaan. Hän yritti ymmärtää, mitä profeetta Ismael sanoi.
1192 Ismael antoi seurakunnalleen ohjeita viimeisen hetken varalta: - Kuulkaa, ystävät. Te kaikki tiedätte, että tuomiopäivä on tullut, lopun hetki on koittamassa. Mutta meillä on kuulkaa maallista aikaa vielä tunti ja neljännes. Siinä ajassa ehtii kuulkaa vaikka mitä. Jos teillä vielä on selvittämättömiä asioita tässä elämässä, kuulkaa menkää ja selvittäkää ne. Sopikaa riidat, pyytäkää anteeksi, antakaa anteeksi, sovittakaa kuulkaa nyt kaikki minkä vielä ehditte sovittaa. On kuulkaa paljon kevyempi astua tuonpuoleiseen kun asiat täällä ovat kunnossa.
1193 - Håkan!
1194 Håkan kääntyi ja näki entisen historianopettajansa viittilöivän hänelle markiisin alta, katukahvilasta, jossa epäuskoiset istuivat.
1195 - Tule tänne, Håkan!
1196 Lammasmaisesti Håkan totteli ja erkani väkijoukosta. Hän pujotteli rukoilevien ja itsekseen mutisevien opetuslapsien lomasta ajotielle ja sen yli kahvilan markiisin alle.
1197 - Et kai sinä ole ruvennut Ismaelin opetuslapseksi?
1198 - Minä vain kuuntelin, Håkan sanoi hiukan häpeissään.
1199 - Otatko tuopin?
1200 - Kiitos ei, minä en juo olutta.
1201 - Kahvia sitten. Täältä saa hyvää espressoa, ota, minä tarjoan!
1202 - Jumalan vihan viinikuurna on täysi, huusi Ismael. - Kirjoitettu on, että taivas väistyy pois niin kuin kirja kääritään kokoon, ja kaikki vuoret ja saaret siirtyvät sijoiltansa.
1203 - Sokeria?
1204 - Kyllä kiitos, Håkan sanoi.
1205 - Meidän ruumiimme tulevat hetken kärsimään, Ismael huusi, mutta kuulkaa, se on ohimenevää. Se ei koske meidän kuolematonta henkeämme. Lyhyen piinan jälkeen meitä odottaa iankaikkinen elämä, jonka kaltaisesta emme kuulkaa osaa edes uneksia. Meidät temmataan ikuisuuteen tältä riivatulta planeetalta, josta ei jää kuulkaa kuin tuhkapyörre.
1206 - Pimeää, opettaja sanoi. - Mutta ei mitenkään uutta. He ovat sekopäitä, mutta suurin osa ihmiskunnasta on aina ollut sekopäitä. Tämä Ismael - koulussa hän oli Ari tai Jari, en millään muista kumpi. Toivoton oppilas.
1207 - Kuinka mones kerta tämä jo on, opettaja? Håkan kysyi.
1208 - Ainakin neljäs, opettaja sanoi. - Ellei jo viides. Jeesus tulee - ota koppi!
1209 Håkan katsoi opettajaansa oudoksuen. Hän oli kiihtynyt ja oudolla päällä, aivan erilainen kuin koulussa.
1210 - Kuinka he jaksavat aina vain uskoa siihen, että maailmanloppu tulee? Huomenna he varmaan ovat noloja, Håkan sanoi.
1211 - Älä luule. He puhuvat pienestä laskuvirheestä ja alkavat valmistautua seuraavaan happeningiin.
1212 - Mutta minä luin, että monet heistä ovat myyneet kaiken, talonsa, autonsa, tavaransa, Håkan sanoi.
1213 - Miksi vaivautua myymään mitään, jos kerran uskoo maailmanlopun tulevan. Ei kai silloin tee mitään käteisellä. Eikä kiinteistöilläkään sen puoleen.
1214 Ilta sinertyi ja tihentyi. Katulamput syttyivät, tähdet tulivat esiin, mutta väkijoukko seisoi yhä paikoillaan.
1215 - On kuulkaa kirjoitettu, että aurinko muuttuu mustaksi kuin karvainen säkkipuku ja kuu punaiseksi kuin veri, Ismael pauhasi.
1216 - Ei tuo ole aivan harmitonta, opettaja sanoi. - Tuo tylsimys levittää paniikkimielialaa. Eihän se tietenkään ole mitään uutta. Samoista syistä paniikki iski Konstantinopoliin vuonna 398, Roomaan 410.
1217 - Mutta teidän, ystävät, ei pidä pelätä. Sillä me kuulumme Herran valittuihin, Ismael huomautti. - Me olemme valkaisseet vaatteemme Karitsan veressä.
1218 - Tarkoittaako hän meitäkin? Håkan kysyi toiveikkaana.
1219 - Vain omia opetuslapsiaan, opettaja sanoi. - Hän puhuu niin kuin Zoroaster.
1220 - Kuka hän oli?
1221 - Profeetta Keski-asiasta, joka eli 1400-luvulla ennen Kristusta. Kas kun jo ennen meidän ajanlaskumme alkua puhuttiin maailmanlopusta, voitko kuvitella. Zoroaster uskoi Ismaelin tavoin valittujen kuolemattomuuteen ja pahojen tuhoon, olemassaolon täydelliseen transformaatioon. Hänkin odotti opetuslapsineen pikaista maailmanloppua, viimeistä taistelua hyvän ja pahan välillä, ruumiiden ylösnousemusta ja suurta tuomiota.
1222 - Te kysytte, miten voitte tunnistaa Antikristuksen, Ismael huusi. - Hän on täällä tänäänkin.
1223 - Myös vuoden 1000 keväällä, opettaja sanoi, ihmiset odottivat tohkeissaan viimeistä tuomiota ja arvailivat Antikristusta. Niihin aikoihin näet luonnonvoimat raivosivat, maanjäristys vavisutti Eurooppaa ja pyrstötähtikin ilmaantui juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta. Jopa paholainen ilmestyi, niin ainakin Ralph Glaber väitti. Se oli sysimusta, sillä oli koiran hampaat, pukin parta ja litteä nenä. Flagellantistit kulkivat silloin kaupungista toiseen itseään ruoskien.
1224 - Kirjoitettu on, että syvyyden kaivosta nousee savu, niin kuin savu suuresta pätsistä, ja kaivon savu pimittää auringon ja ilman, huusi Ismael ämyriinsä.
1225 - Ja toisella vuosisadalla harhauskoiset montanistit elivät alinomaisessa lopun aikojen odotuksessa. He olivat varmoja siitä, että uusi Jerusalem laskeutuisi pianaikaa Fryygiaan. Montanus kärsi omasta tahdostaan marttyyrikuoleman, kun ennustukset eivät toteutuneet.
1226 - Kirjoitettu on, että taivaat katoavat kuin savu ja maa hajoaa kuin vaate, Ismael huusi.
1227 - Oletko kuullut Toledon kirjeestä? opettaja kysyi.
1228 - Mikä se oli?
1229 - Toledon kirje kiersi Eurooppaa 1100-luvulla. Astrologi Corumphiza ennusti siinä, että ylemmät ja alemmat planeetat kohtaavat Vaa’an merkissä syyskussa 1186. Siitä seuraa kauhistuttavia mullistuksia, niin hän uskoi. Väkevä tuuli nousee, pimentää ilman ja saastuttaa sen myrkyllisellä löyhkällä. Tämä Corumphiza väitti, että hiekka ja pöly peittävät kaupungit ja Mekka, Barsara, Bagdad ja Babylonia tuhoutuvat täydellisesti. Mutta kävikö niin?
1230 - Eipä kai, Håkan arvasi.
1231 - Eipä tietenkään. Siitä huolimatta tuo samainen kirje kiersi Eurooppaa kiertämästä päästyään. Eikä ainoastaan vuosikymmeniä vaan jopa vuosisatoja; vain sen päivämäärät vaihtuivat. Ihmiset ovat aina olleet hulluja.
1232 - 1260-luvulla, kun Eurooppaa olivat koetelleet nälänhätä, rutto ja sodat uskottiin myös, että vanha maailma pian loppuu ja Pyhän Hengen aikakausi sarastaa.
1233 - ja saatana lankeaa taivaasta kuin salama, Ismael huusi.
1234 - Paraskin pappi, opettaja tuhahti. - 1400-luvulla taboriitit uskoivat, että vain he voisivat elää yli Kristuksen toisen tulemisen. Heidän alkuperäinen pasifisminsa korvautui nopeasti verenhimolla, ja heistä kehkeytyi tehokas sotilaallinen ryhmittymä. Heistä eronnut lahko, adamiitit, tappoi tappamistaan, kunnes taboriitit päästivät heidät itsensä päiviltä.
1235 - Kirjoitettu on, että multa muuttuu tulikiveksi ja maa palavaksi pieksi, Ismael suorastaan kirkui.
1236 - Tuo sitä jaksaa pieksää suuta. Mikä Savonarola hän luulee olevansa. Muistatko: Savonarola julisti 1490-luvulla Firenzen Uudeksi Jerusalemiksi.
1237 - Ahaa, Håkan sanoi epävarmasti.
1238 - Savonarola kuului kymmenennen luokan kurssiin, opettaja sanoi hiukan moittivasti. - Paavi otti ja pillastui, ja niinpä Savonarola sai hiiltyä polttoroviolla.
1239 Kuu vaelsi nopeasti kiitävien pilvien lomasta näkyviin, ja sukelsi uudestaan yöpilveen.
1240 - Et kai sinä pelkää? opettaja kysyi.
1241 - Ei, en, Håkan kielsi nopeasti. Hän nosti kupin huulilleen peittääkseen hämmennyksensä.
1242 - Ja niin kuin kansan käy, niin papinkin, niin kuin ostajan, niin myyjän, niin kuin velallisen, niin velkojankin, sanoi Ismael.
1243 - Profeetta Johann Hilten ennusti maailmanloppua vuodeksi 1651. Ja sitten oli tietysti tämä Partridge.
1244 - ja kansat poltetaan kuin kalkki, kuin katkotut orjantappurat, jotka tulessa palavat, sanoi Ismael.
1245 - Mikä Partridge?
1246 - Saarnaaja Partridge, joka profetoi maailmanlopun tulevan vuonna 1697. Seuraavana vuonna hän julkaisi toisen traktaatin, jossa hän totesi maailman todella loppuneen vuonna 1697, mutta kukaan ei vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota.
1247 - Ehkä hän oli oikeassa, Håkan sanoi. - Eivät ihmiset ole kovin tarkkaavaisia.
1248 - Eivät, opettaja sanoi ja nauroi. - Eikä kukaan enää muista milleriitittejä, sen, maanviljelijä Millerin opetuslapsia. Miller ennusti vuodelle 1843 Kristuksen toista tulemista, mutta kun vuosi kului umpeen ilman Hänen ilmestymistään, Miller siirsi tulopäivän seuraavalle vuodelle. Kun luvattuna päivänäkään mitään ei tapahtunut, opetuslapset itkivät ja itkivät aamunkoittoon saakka.
1249 - Kuulkaa, ystävät, sanotaan nyt kaikki Herralle kyllä, vaikka hän hävittää tämän näkyvän maailman tuokion kuluttua. Sillä se on kuulkaa suurin autuus, minkä me voimme saada. Sanotaan kuulkaa yess. Kaikki yhdessä yess!
1250 - Yess! Yess! Yess!
1251 Kaikki torilla huusivat yessiä, jopa monet kahvilassa yhtyivät kuoroon. Håkan kuuli itselleenkin yllätykseksi oman hieman kimakaksi muuttuneen äänensä seuraavan toisiinsa kompastelevia, yhä korkeammalle hysteriaan kohoavia, yhä kiihkeämmin kilvoittelevia yessejä.
1252 - Håkan!
1253 - Anteeksi, minä ihan huomaamatta.
1254 Hänen opettajansa katsoi häntä tyytymättömästi.
1255 - Pidä järkikultasi tallessa, hän sanoi.
1256 - Kyllä, opettaja, Håkan sanoi ja painoi päänsä hämillään. Hän tunsi olevansa hikinen ja hänen vatsassaan alkoi kiertää.
1257 He molemmat olivat hetken hiljaa. Jatkuisiko kaikki tällaisena, aina, ilta illan jälkeen, Håkan ajatteli. Kahvikuppien kilahtelu, yöpilvet, talojen valaistut ikkunat, radiomaston tähti ja ihmisten puheen sorina...
1258 - Kuka muistaa vielä swedenborgilaiset ja shakersit, puolalaiset ja venäläiset okkultistit, espanjalaiset jesuiitat? Hekin kaikki odottivat maailmanloppua.
1259 - ja niiden siipien kohina on kuin sotavaunujen ryske monien hevosten kiitäessä taisteluun, huusi Ismael.
1260 Torille vievien katujen varsilla katulamppujen valo alkoi väristä ja sinertää. Yksi toisensa jälkeen ne sammuivat. Torilta kuului syvä yhteinen huokaus.
1261 - Sähkökatkos, opettaja sanoi. - Että pitikin juuri heidän messunsa aikaan.
1262 Sisältä tuotiin kynttilä heidän pöydälleen. Myös torilla syttyi kynttilöitä kuin ihmiset olisivat valmistautuneet pimennykseen.
1263 - Ehkäpä tämäkin on järjestetty, opettaja mutisi.
1264 - Mikä tuo on? Håkan kysyi ja teroitti korviaan.
1265 - Mikä? En minä mitään kuule.
1266 - Tuo ääni, Håkan sanoi. - Kuin kohinaa.
1267 - Se tulee varmaan heidän kaiuttimistaan, opettaja sanoi. - Tehon tavoittelua. Kyllä Ismael osaa. Minä luulen, että hänellä on varakkaita sponsoreita.
1268 Tuulenpuuska sammutti heidän kynttilänsä. Kohina siirtyi lehmukseen heidän päänsä päällä.
1269 - Kas, tuuli nousee, opettaja sanoi. - Elokuun sää on niin arvaamaton. Kuulostaa aivan siltä kuin Glaberin pahahenki mellastaisi puussa.
1270 - Kirjoitettu on: minä otin kirjasen enkelin kädestä ja söin sen, se oli minun suussani makea kuin hunaja; mutta sen syötyäni minun vatsaani karvasteli, Ismael huusi.
1271 Pöytäliinat lepattivat. Myrskynpuuska karisti pieniä oksia maahan ja lautasille. Monet vieraista nousivat ja lähtivät, toiset siirtyivät sisään. Torilla messuttiin ja huudettiin.
1272 - Tämäkös heitä innostaa, opettaja sanoi vihaisesti ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
1273 - Onpas kuu tänä iltana kovin punainen, Håkan sanoi.
1274 - Se johtuu ilmakehän heijastuksista, opettaja sanoi.
1275 Håkan haisteli ilmaa.
1276 - Tunnetteko?
1277 - Mitä?
1278 - Jossain palaa. Savun hajua. Ilma on muuttunut savuiseksi.
1279 - Joku polttaa roskia ja kuolleita lehtiä, opettaja sanoi.
1280 - Minun vatsani on hieman kipeä, Håkan sanoi. - Minun täytyy varmaan mennä kotiin.
1281 - Ehkä se johtuu kahvista, jos sinä kerran et ole tottunut juomaan kahvia.
1282 - Kas, kuinka välähtelee, Håkan sanoi.
1283 - Elosalamoita, opettaja sanoi. - Niitä näkyy aina tähän aikaan vuodesta.
1284 - Minun täytyy mennä nyt, Håkan sanoi uudelleen. Hän vilkaisi kelloaan ja nousi juuri kun myrskyn puuska repäisi terassin markiisin halki ja torilta nousi yhteinen ilon ja kauhun huuto.
1285 \f
1286 Jumalan rakkauden tähden
1289 Håkan kirjoitti:
1291 Leo, hyvä veli,
1293 lähestyn sinua itsekkäin toivein. Pyydän, että saisin oleskella luonasi väliaikaisesti, vain siksi aikaa kunnes saisin järjestettyä itselleni pysyvämmän oleskeluluvan. Jotta pääsisin kaupungista pois, tarvitsen sinulta virallisen kutsun.
1294 Puhun vain itsestäni, kuten varmaan tiedät, Lili on lähtenyt. Tilanne meillä kaupungissa on muuttunut kestämättömäksi. Etenkin me gebrit olemme hätää kärsimässä.
1295 Sanon “me gebrit”, vaikka - kuten ehkä muistat - olen vain isäni puolelta gebri, mutta äitini espiitti. Syntyperästäni ei ole aikaisemmin koitunut minulle ikävyyksiä, sillä viime vuosiin saakka espiitit ja gebrit ovat eläneet tässä kaupungissa rauhallista rinnakkaseloa. Tuskin he ovat edes muistaneet kuuluvansa eri heimoihin.
1296 Nykyään tilanne on toinen, kuten varmaan olet kuullut. Nyt itse kunkin on tiedettävä, kenen joukoissa seisoo. Täällä, tänään, on oltava joko espiitti tai gebri, mieluummin tietysti espiitti. Minun ja kaltaisteni ihmisten tilanne on kaikkein huonoin: espiiteille olen gebri, gebreille espiitti.
1297 Asiat kääntyivät nopeasti huonolle tolalle sen jälkeen kun kaupunginjohtajaksi valittiin suosittu radiojuontaja, espiitti syntyjään. Propaganda alkoi yhdeltä paikalliskanavalta, ensin niin hienovaraisena, että sitä tuskin voi propagandaksi tunnistaa, sittemmin yhä suorempana kiihotuksena.
1299 Håkan nosti päätään ja kuunteli. Taas hän kuuli jostain lähikorttelista vihellyksiä ja kiljuntaa. Espiittipartioiden tapana oli antaa vihellyksin merkkejä toisilleen.
1301 Kuten tiedät, espiitit ovat enemmistönä, eikä se ennusta gebreille valoisampia aikoja. Kaupunginjohtaja on antanut ymmärtää, että gebrit nauttivat etuoikeuksia espiittien kustannuksella. He ovat käyneet enemmän kouluja, se on totta, ja keskimäärin he ovat myös ehkä hiukan varakkaampia kuin espiitit, mutta ero on hyvin vähäinen.
1302 Lapset ovat kaikkein pahimpia. He ovat säälimättömimpiä, tunteettomimpia, julmimpia, koston- ja murhanhimoisimpia. Väitetään, että jossain laitakaupungilla heille annetaan puolisotilaallista koulutusta. Kepein ja kivin varustetut lapsijoukot ahdistelevat kaikkialla kaupungissa yksin kulkevia gebrejä. Veritekoja on ilmeisesti jo tapahtunut, mutta niistä ei kerrota julkisuudessa. Aikuiset pelkäävät lapsia, vähemmistö enemmistöä ja ja lapset toisiaan.
1303 Minulla on epäilykseni, että varsinaiset vainot ovat vasta alkamassa. Minun on päästävä täältä niin pian kuin mahdollista, sillä saattaa olla, että viikon tai kahden päästä gebrit eivät enää pääse ulos tästä kaupungista.
1304 Minä näen tulevaisuuden, ja se on murha. Usko minua, tämä ei ole liioittelua.
1305 Ole hyvä ja vastaa minulle pian. Jos et itse voi majoittaa minua, kenties tiedät paikan, jossa voisin yöpyä. Jään malttamattomana odottamaan vastaustasi.
1307 Sinun Håkan
1309 Kaupungissa vallitsevaan yleiseen vihanpitoon sekoittui Håkanin yksityinen raivo. Sen jälkeen kun Lili oli lähtenyt, Håkanin vimma oli miltei silmitön. Öisin hän heräsi tikahtumaisillaan. Hän sihisi aina muistaessaan Lilin - eikä se tapahtunut harvoin. Hän saattoi pysähtyä kesken aamukahvin keiton tai lehden luvun, iskeä nyrkillä seinää ja huutaa kurkku suorana: “Senkin paskiainen! Narttu! Vitun ämmä!”
1310 Hänen kurkkunsa oli kroonisesti kipeä, hänen äänensä käheytyi ja mataloitui ihan vain noiden yksinäisten huutokohtausten vuoksi. Mutta muiden seurassa hän nieli raivonsa ja käyttäytyi yhtä sivistyneesti kuin aina ennenkin.
1311 Parin kuukauden kuluttua hän huomasi, että pahan tahdon ilmauksia alkoi sataa häneen ulkoapäin. Ne olivat kummallisen persoonattomia, mutta hän kohtasi niitä missä tahansa ja täysin yllättäen. Oli niin kuin kaupungissa riehuva viha - ja hänen oma raivonsa - olisivat vetäneet puoleensa yhä uusia vihamielisyyksiä.
1312 Pankin kassaneiti heitti hänen eteensä setelit sihahtaen jotain käsittämätöntä hampaiden välistä. Toisinaan, hyvin varhain aamulla, Håkan heräsi siihen, että joku kiroili alhaalla takapihalla, kirosi kaameasti, vimmoissaan, yhtä täynnä raivoa kuin hän itse. Ensimmäisellä kerralla hän arveli, että se oli lehdenjakaja, joka liukastui polkupyörineen pihan iljanteella. Talonmies ei varmaan ollut taaskaan hiekoittanut pihaa kunnolla. Kun hän kuuli tuon äänen kolmannen kerran, se kuulosti hänen omalta ääneltään.
1313 Eräänä maanantaina, töistä tultuaan, Håkan romahti sängylleen kuolemanväsyneenä. Taas hän ajatteli Liliä. Ja silloin paukahti aivan kuin asunnossa olisi ammuttu pistoolilla.
1314 Håkan karkasi pystyyn. Hänen polvensa vapisivat ja hän huomasi, että karvat hänen kädenselässään harottivat kuin ukkossäällä. Ääni tuntui kuuluneen samasta huoneesta, ikkunan luota tai ikkunan vieressä seisovasta tammisesta kirjakaapista, jonka hän oli perinyt isoäidiltään. Mutta kaikki näytti koskemattomalta, kaapin lasiovet kiilsivät puhtaina ja ehyinä.
1315 Ja sitten puhelin. Se saattoi soida keskellä yötä, ja kun Håkan nosti kuulokkeen, sikeästä unesta epämiellyttävästi heränneenä, hän joutui keskelle kiihtynyttä sanatulvaa, joka tuntui alkaneen jo kauan sitten.
1316 - Kuka puhuu? hän kysyi tuikeasti.
1317 Mutta puhuja ei tuntunut lainkaan kuulevan häntä. Håkan ei ymmärtänyt puheen virrasta juuri muuta kuin kirosanat ja haistattelut, muu osa oli kuin vierasta kieltä. Sanat kompastelivat toisiinsa ja vyöryivät eteenpäin.
1318 - Kuka puhuu? Kuka siellä?
1319 Ei vieläkään vastausta, vain outosointuisia raivokkaita sanoja eikä Håkan tiennyt, olivatko ne tarkoitettu hänelle vai oliko puhelu pelkkä erehdys.
1320 Epämiellyttävintä oli puhujan ääni. Se oli naisenkin ääneksi epätavallisen kimakka, teennäinen kuin puhuja olisi matkinut jotain toista ihmistä. Håkan ajatteli, että ainoa oikea nimitys sellaiselle äänelle oli “demoninen”.
1321 Leolta ei tullut vieläkään vastausta, ja Håkan nöyrtyi kirjoittamaan uudelleen.
1323 Hyvä veli,
1325 et ole vastannut minulle ja joudun toistamaan pyyntöni. Tilanne pahenee päivä pältä. Vakuutan, etten tuota sinulle minkäänlaista vaivaa ja olen valmis maksamaan käyvän vuokran. Sen unohdin ensimmäisessä kirjeessäni mainita.
1326 Olen ajatellut sinua paljon viime aikoina. Jostain syystä näin viime yönä unta, että kävimme jälleen koulua ja oli ranskan tunti. Muistatko sen laulun, jonka me silloin opimme: “Ma chandelle est morte, je n’ai plus de feu. Ouvre moi ta porte pour l’amour de Dieu.”
1327 Meidän piti opetella se ulkoa, muistatko? Sinä laskettelit sen kuin vettä, mutta minä olin unohtanut läksyni. Minulla on aina ollut huono kielipää, kuten tiedät, mutta unessa muistin sen erinomaisesti.
1328 Jään siis yhä odottamaan vastaustasi.
1330 Sinun Håkan
1332 Hän odotti viikon ja toisenkin. Välillä lauhtui, mutta sitten alkoivat taas hallayöt. Kun hän ajatteli Liliä, hän sortui mielikuvituksessaan liioiteltuihin metaforiin. Hän muisti läpikuultavat kampamaneetit, joita hän oli lapsena ihaillut huvipuiston suuressa akvaariossa. Ne eivät olleet nopeita, mutta niitä oli silti mahdoton pyydystää, koska ne hajosivat veteläksi massaksi. Ne näyttivät haurailta lasikelloilta, lasista puhalletuilta taideteoksilta tai kuin toisen planeetan kulkuneuvoilta. Ja kuitenkin ne olivat petoja, jotka ahmaisivat kaiken, mikä tuli liki.
1333 Huolimatta murheellisista muistoistaan, kaupungin levottomuudesta ja olosuhteiden yleisestä viheliäisyydestä Håkan saattoi silti hetkittäin, omassa kammiossaan, yksin, kokea lyhyinä tuokioina rauhaa. Silloin hän unohti sekä Lilin että kutsun, jota ei vieläkään saapunut.
1334 Mutta heti kun Håkan lähti pienestä huoneestaan, jonka hän tiesi kohta, talven edetessä, muuttuvan kylmyyden vuoksi miltei asumiskelvottomaksi, viha alkoi entisen työnsä. Viha kiersi ja näversi hänen sisämyksissään kuin toinen nälkä, joka etsi välitöntä tyydytystä.
1335 Se liikahti ensi kerran heti ulko-ovella, siivottoman rappukäytävän ylätasanteella, jossa velloivat puolimädistä raaka-aineista huonosti valmistettujen ruokien hajut. Se paisui takapihalla hänen etsiessään avointa kulkuväylää kumoon tönittyjen roskatynnöreiden ja jätekasojen välissä, missä hän joutui potkimaan tieltään myrkytettyjen rottien raatoja.
1336 Kun Håkan oli ehtinyt kadulle, se kupli hänen vatsassaan ja ravisteli häntä kuin ankara hermokohtaus niin että hän irvisti tuskallisesti aina kun joku ohikulkija tönäisi häntä tai kun hänen katseensa äkkiyllättäen kohtasi vastaantulijan silmät, joissa kiilteli sama pistävä raivo kuin hänen omissaan.
1337 Samassa korttelissa asui nainen, jota kohtaan Håkan tunsi aivan erityistä inhoa. Oli niin kuin hänen yleinen ihmisvihansa olisi tiivistynyt ja ruumiillistunut juuri tuon nimettömän ihmisen kohdalla.
1338 Tuo laiha ja pienikokoinen nainen oli hänen vihansa surkastunut ruumis. Hänellä oli ohuet värittömät hiukset, jotka valuivat aina niin rasvaisina päätä myöten että oli vaikea kuvitella hänen koskaan pesevän niitä. Ne näyttivät hyvin iäkkään ihmisen hiuksilta, vaikka hän tuskin oli paljoakaan Håkania vanhempi.
1339 Pään muotokin oli erikoinen, kuin venytetty, huolimatta siitä että se oli suhteettoman pieni, kuin näivettynyt pää.
1340 Håkan oli pari vuotta aikaisemmin nähnyt hänen kulkevan lastenvaunujen kanssa. Mutta nyt lapsesta ei näkynyt merkkiäkään. Toisinaan nainen talutti suurikokoista villavaa koiraa, ja Håkan inhosi myös eläintä.
1341 - Senkin hurtta, hänen teki mieli sanoa ja sylkäistä, aina kun se kulki ohi.
1342 Håkan melkein toivoi, että lapsi olisi kuollut, sillä sellaisella ihmisellä saattoi olla vain kaltaisensa lapsi. Jos se ei ollut kuollut se varmaankin oli otettu häneltä pois, koska nainen ei pystynyt huolehtimaan lapsesta. Hänet saattoi nähdä kadulla mihin tahansa aikaan vuorokaudesta eikä hän selvästikään käynyt missään töissä, hän oli niitä, jotka olivat kaikkien veronmaksajien rasitteena.
1343 Miten Håkan kaipasikaan päästä ulos kaupungista.
1345 Leo hyvä,
1347 uskallan lähestyä sinua vielä kerran. Ehkäpä et ole syystä tai toisesta saanut kahta edellistä viestiäni. Muuta syytä vastaamattomuuteesi en halua ajatella. Olethan aina ollut minulle kuin veli.
1348 Toistan siis vielä jo kaksi kertaa esittämäni pyynnön: anna minun asua luonasi, edes päivä tai kaksi. Kulkulupaa varten tarvitsen todellakin välttämättä sinulta virallisen kutsun. Olisin kiitollinen, jos voisit lähettää sen mahdollisimman pikaisesti, mieluiten paluupostissa. Tahdon tehdä asian sinulle niin selväksi kuin pystyn: henkeni ei ole täällä minkään arvoinen. En tiedä, kuinka kauan enää voin pysytellä täällä elossa.
1349 Tälläkin hetkellä kadulla metelöidään. Kuuluu jyskettä ja kumahduksia. Joku huutaa ontosti ja lakkaamatta aa-aa-aa, kuin suuressa kivussa. Kukaan ei mene katsomaan, mikä on hätänä, en minäkään mene. Me kaikki tiedämme, mikä on hätänä, sillä huutoon sekoittuu lasten nauru - se on pahinta. Espiittilapset hakkaavat taas jotakuta gebriä ja nauravat, kun hän kiemurtelee maassa heidän armoillaan. Ja vielä puhutaan lapsuuden viattomuudesta.
1350 Nyt kuuluu kolinaa jo tästäkin rapusta. He nousevat portaita, huutelevat ja hakkaavat ovia kepeillä ja rautatangoilla. Talo natisee ja kumisee kuin suuri rumpu. Kerros kerrokselta he lähestyvät, pian he ovat jo ovellani.
1351 Vastaa minulle, Leo! Jumalan rakkauden tähden!
1353 Håkan lähti postittamaan kirjettään yhä levottomampana. Oli tullut äkkiä tavattoman kylmää ja pimeää. Katulamput syttyivät, vaikka oli vasta varhainen iltapäivä. Håkan kiirehti askeleitaan sekä yltyvän kiireen tunnun että kylmän vuoksi, mutta lähellä postikonttoria hänen kulkunsa hidastui väentungoksen takia.
1354 Kadunkulmassa joku saarnasi. Hän saattoi nähdä, että se oli espiitti, joka jakoi lentolehtisiä ja levitti kovaäänisen kautta myrkyllistä sanomaansa.
1355 - Gebrit kuvittelee omistavansa tämän kaupungin, mies melusi. - Ne kulkee ympäriinsä ja leveilee rahoillaan. Minä olen espiitti ja voin vakuuttaa, että jokainen espiitti tietää, ettei gebri ole mitään muuta kuin aivoton eläin! Mutta tiedättekö myös, mitä ne sen lisäksi on? Ne on kaikki Antikristuksia, niin juuri! Ne ei ole mitään oikeita ihmisiä eikä tämä kaupunki kuulu niille. Ei ole koskaan kuulunut eikä tule kuulumaan.
1356 Alkoi sataa lunta, ensilunta. Vihdoinkin! Miten Håkan olikaan rakastanut lapsena ensimmäisiä lumisateita tässä kaupungissa. Hän oli kulkenut suu auki ja pyydystänyt hiutaleita kielelleen. Lumi pehmensi äänet ja liuotti ääriviivat, sen kylmyyskin oli lempeää ja puhdasta. Mutta nyt hän ei ehtinyt iloita siitä.
1357 Nyt Håkan tunsi epäluuloisten katseiden kohdistuvan itseensä, kun hän yritti tunkeutua ihmismuurin läpi kohti postikonttoria. Joku tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: - Siinä taas yksi nuija gebri. Antaa vetää niin kuin olisi jo.
1358 Håkan tunsi tönäisyn kyljessään ja sitten polttavan sivalluksen vyötäröllään. Noin kaksitoistavuotias poika oli iskenyt häntä polkupyörän kettingillä ja tuijotti nyt häntä uteliaana ja voitonriemuisena. Håkan tulistui, tönäisi poikaa ja tempaisi tältä kettingin.
1359 - Tuo mies löi lasta! joku nainen huusi.
1360 Uudet iskut satelivat Håkanin kylkiin, selkään ja kaulaan. Kettinki oli jälleen pojalla, ja hän sivalsi Håkania toisen kerran, tällä kertaa reiteen. Lumisade yltyi. Joku tarttui häntä kädestä. Tämä kosketus oli erilainen, myötätuntoinen ja hienotunteinen. Ääni sanoi: - Pian pian. Seuratkaa minua.
1361 Jostain syystä ihmiset jättivät hänet ja hänen saattajansa rauhaan. Ehkä se johtui vain lumentulosta. Nyt satoi niin sakeasti, että he näkivät tuskin metriäkään eteensä. Pieni nainen veti Håkania perässään, ja Håkan seurasi vastaanpanematta, lammasmaisesti, jonkinlaisessa shokissa. He tulivat Håkanin asunnon tienoille, mutta nainen vei häntä yhä eteenpäin hiutaleiden sulaessa heidän kasvoilleen ja hämärtäessä näkyvyyden.
1362 Nainen kulki hänen edellään, yhä Håkania hihasta vetäen, kapeita kiviportaita alas vanhan talon pohjakerrokseen. He joutuivat kellariloukkoon, jossa ei ollut varsinaista ikkunaa, vain jonkinlainen tuuletusräppänä, josta kajasti hieman päivänvaloa. Suuri pörröinen koira tuli ääneti heitä vastaan, ja Håkan kavahti taaksepäin. Hän huomasi tuntevansa koiran. Se nuolaisi hänen kättään, sen kielen lipaisu oli karhean lämmin, sen silmät olivat täynnä syvää alakuloisuutta. Niiden iskujen jälkeen, joita hän juuri oli saanut tuta, Håkan tunsi niin syvää kiitollisuutta eläimen ystävällisyydestä, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
1363 Håkan ymmärsi nyt, että hänen täytyi tuntea myös saattajansa. Se oli sama muotopuoli nainen, jota hän niin kauan oli inhonnut.
1364 Koira jätti hänet rauhaan ja vetäytyi hienotunteisesti makaamaan pienen pöydän alle. Huonetta valaisi vain yksi katosta riippuva lamppu. Sen valossa Håkan vasta näki paremmin saattajansa, oppaansa, pelastajansa. Hänen kasvonsa olivat huolestuneet ja murheelliset, mutta lempeät. Håkanin oli nyt vaikea ymmärtää, miksi hän oli nähnyt naisen niin rumana.
1365 Nainen sammutti valon.
1366 - Hiljaa! hän nosti sormen huulilleen. Pitkän tovin he pysyttelivät vaiti. Håkanin sydän jyskytti yhä kuin tehdas. Huudot loittonivat ja kuolivat kokonaan.
1367 - Nyt voitte mennä, nainen sanoi.
1368 Håkan yritti kiittää naista, jopa syleillä, mutta nainen työnsi häntä pois melkein kauhuissaan ja toisteli: - Menkää, menkää nyt.
1369 Håkan seisoi taas kadulla. Hän katsoi taakseen, ja oli niin hämärää, ettei hän nähnyt enää kellarin ovea, josta oli juuri tullut. Lumessa erottuivat vain hänen omat jälkensä.
1370 “Se jota rakastin”, Håkan ajatteli, “jätti minut pulaan, se jota halveksin ja vihasin, pelasti minut.”
1371 Sen jälkeen, pysyvän lumen mukana, hänen elämäänsä laskeutuivat nöyryys ja häpeä. Viha oli hälvennyt, jäljelle jäi vain lumen hiljaisuus.
1373 \f
1374 Hengittäjät
1377 Håkankin kuului Hengittäjiin. Hengittäjien oppi levisi maassa yhä laajemmalle. Hengittäjät elivät juuri niin kuin pyhimmissä kirjoituksissa ihmisiä oli käsketty elämään. He olivat vähään tyytyviä, epäitsekkäitä, anteliaita, pitkämielisiä. He kunnioittivat edellisiä sukupolvia ja heidän saavutuksiaan. He eivät laskeneet työtuntejaan, he pitivät huolta lapsistaan, vanhuksistaan ja sairaistaan.
1378 Hengittäjien perheissä oli vapaaehtoisesti vain yksi tai kaksi lasta. He kieltäytyivät kaikista aseista. He olivat hylänneet huonot tapansa, yksityisautoilun, alkoholin käytön, avioliiton ulkopuolisen seksin, shoppailun, lihansyönnin, panettelun ja kahvin.
1379 Hengittäjät kierrättivät kaiken, minkä suinkin voi kierrättää, he antoivat käytetyt vaatteensa lumppukeräykseen ja luetut sanomalehtensä paperinkeräykseen. Hengittäjät olivat perustaneet eettisiä sijoitusrahastoja ja pankkeja, joiden myöntämille lainoille annettiin vain aivan nimellistä korkoa. Ne tarjosivat mieluiten lainoja niille, joilla ei ollut mitään vakuuksia, siis kaikkein köyhimmille.
1380 Hengittäjät työskentelivät uupumatta maailmanrauhan, vapauden, demokratian, ihmisoikeuksien ja puhtaan ympäristön puolesta.
1381 He uskoivat, että ennen pitkää koulutusmahdollisuuksia olisi tarjolla jokaiselle, että massatyöttömyys, nälkä ja köyhyys katoaisivat pian heidän ponnistelujensa ansiosta. He tulisivat elämään paratiisissa.
1382 - En usko, sanoi Håkanin isä, entinen kirvesmies. - En sitten alkuunkaan. Kaikkea tekin kuvittelette. Pikemminkin ihan päinvastoin. Älkää olko niin jumalattoman itserakkaita. Te luulette olevanne hyveellisiä, mutta teidän hurskautenne on ääliömäisyyttä, perinpohjaista heikkoutta.
1383 Håkan oli heti muiden hengittäjien tavoin jättänyt ruokavaliostaan pois paitsi lihan, maidon, kalan ja munat, myös pähkinät ja vihannekset. Useimmat hengittäjistä tulivat toimeen vain hedelmillä, ja niitäkin he nauttivat vain hämmästyttävän pieniä määriä.
1384 Monet päättivät jättää hedelmätkin syömättä. He olivat hyperhengittäjiä. He pyrkivät yhteyteen kaikkeuden kanssa, ja uskoivat voivansa elää kuten kasvit, vain ilman ja auringonvalon avulla. Tämä yhä lisääntyvä valiojoukko kerääntyi auringon noustessa kaupungin pyhille paikoille, jotka olivat yleensä kukkuloita tai avoimia niittyjä. Niitä kutsuttiin puhdistamoiksi.
1385 Viime aikoina yhä uusia puhdistamoja oli vihitty käyttöön. Puhdistamoissaan hyperhengittäjät vaipuivat mietiskelemään välillä siemaillen vesipulloistaan. Heidän paastonsa oli täydellinen. Aurinko antoi heille, kuten kasveillekin, niin he uskoivat, kaiken tarpeellisen energian. Se oli yksinkertaista, aivan automaattista: ei tarvinnut muuta kuin hengittää. Sen lisäksi vain puhdas vesi oli tarpeen.
1386 Myös Håkan oli päättänyt liittyä hyperhengittäjiin. Håkanin vanha isä raivostui, kun hänen poikansa ilmoitti hänelle päätöksestään. Håkan pelkäsi, että isä lyö häntä.
1387 - Pitääkö minun nähdä ainoan poikani kuolevan moisen järjettömyyden takia? hän kysyi.
1388 - En minä ollenkaan aio kuolla, Håkan sanoi. - Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan.
1389 - Ai että olet? Ja yhä vaan paranet? Valkoinen kuin olmi ja tuskin köyttä paksumpi. Milloin sinä olet viimeksi syönyt?
1390 - En minä syö, Håkan sanoi laupiaasti hymyillen. - Minä hengitän.
1391 - Herra Jumala, minä toimitan sinut hoitoon, isä raivosi. - Letkuruokintaan, en paremmin sano. Mihin maailma on menossa? Se loppuu tällaisella menolla, ihmisen suku tulee katoamaan maan päältä.
1392 - Olisiko se niin onnetonta? Håkan kysyi.
1393 - Älä ole noin helvetin lammasmainen! hänen isänsä huusi. - Yritä nyt vihdoin miehistyä! Etkö sinä ymmärrä, ettei maailma pyöri hyveiden ansiosta. Tarvitaan rahtu sitäkin, mitä kutsutaan pahaksi. Tarvitaan rahaa, lihaa ja seksiä, tappelua ja sotaa, verta ja hikeä, kyyneleitä ja kirouksia. Maailma tarvitsee niitä kuten se tarvitsee mutavyöryjä, metsäpaloja, tulvia, tulivuorenpurkauksia, jääkausia, maanjäristyksiä. Niiden uhreiksi joutuu aina osa ihmiskuntaa ja onhan se kauheaa. Mutta ilman sellaisia mullistuksia mikään ei uudistu. Niissä on maailman tulevaisuus.
1394 - Sinun oppisi on hirveä, Håkan sanoi. - Minä valitsen mieluummin kuoleman kuin noudatan tuollaisia oppeja.
1395 Sen jälkeen Håkan ei enää vieraillut isänsä luona. Hän muutti eikä kertonut osoitetta isälleen, kaikki kanssakäyminen heidän väliltään oli ohi.
1396 Aamuisin hän heräsi tavattoman varhain, täytti vesipullonsa ja vaelsi kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan puhdistamoon. Auringon noustessa Hengittäjien oli jo oltava kukkulalla, jotta he saisivat tarvitsemansa energian. Toisten Hengittäjien kanssa Håkan rukoili ja kumarsi nousevaa tähteä, ainoaa elättäjäänsä.
1397 Hartaudenharjoituksista huolimatta hän tunsi päivä päivältä heikkenevänsä. Eräänä aamuna hän ei enää jaksanut nousta ennen auringonnousua. Håkan näki unta, missä hän oli vielä poika ja käveli isänsä kanssa syksyisessä metsässä. Oli juuri satanut, auringonpaiste sädehti havujen lomasta rahkasammalmättäille. Isä poimi puolukoita ja Håkan sieniä. Niitä oli paljon, voitatteja, kivitatteja, karvalaukkuja, kanttarelleja.
1398 - Tänään saadaan pottuja ja sienimuhennosta, isä sanoi, - ja keitetään puolukkahilloa.
1399 Håkan tunsi suunnattoman nälän nousevan sisällään. Se oli vastaansanomatonta ja alkukantaista ahneutta, se oli intohimoa, jota ei voinut suitsea eikä taltuttaa. Aurinko syttyi Håkanin sisällä, hänen ruumiinsa puhdas ja kuuma liekki, hänen lihansa viimeinen totuus.
1401 \f
1403 21-kasvoinen mies
1406 Keinolemmellä oli muuan uusi potilas, nikotinisti, joka käytti nimimerkkiä Ketjupolttaja ja joka ilmoitti haluavansa vihdoinkin eroon tupakasta. Muutamien viestien jälkeen, Keinolemmen jaettua hänelle samoja rutiinineuvoja kuin muillekin tupakka-addiktion riivaamille, Ketjupolttaja alkoikin äkkiyllättäen analysoida maailmanpolitiikan yleistä tilaa. Hän luonnehti lähitulevaisuutta mitä epämiellyttävimmäksi, ennusti liberalistisen markkinatalouden äkillistä romahdusta ja varoitteli yhdennestätoista hetkestä. Eräät hänen sanakäänteensä saivat tohtori Keinolemmen epäluuloiseksi. Ne kuulostivat liiankin tutuilta.
1407 - Miten luonteenomaista ajallemme, Ketjupolttaja kirjoitti, - että meidänkin kaupungissamme on jo happibaareja, että meidän on pian ostettava ilma, jota hengitämme. Ennen pitkää siihen on varaa vain rikkailla, ja tulee aika, jolloin millään rahalla emme enää pysty ostamaan yksinkertaista perusoikeutta hengittää.
1408 - Te tupakoitsijana, Keinolempi vastasi, - saatte vaivattomasti ja vieläpä vallan ilmaiseksi raittiimpaa ilmaa, jos vain luovutte turhasta ja kalliista tottumuksestanne. Ennen sitä teidän on turha tuskailla ilman saasteista. Mietin myös, olisikohan mahdollista, että olette joskus aikaisemminkin ollut potilaani?
1409 Mies sivuutti tämän kysymyksen ja jatkoi: - On ilmeistä, että miesten sperman laatu on viime vuosina maailmanlaajuisesti heikentynyt. Siihen lienevät syynä myrkylliset yhdisteet, jotka ihmiskehoon joutuessaan käyttäytyvät kuin hormonit. Ennen pitkää seurauksena on totaalinen hedelmättömyys ja ihmissuvun sammuminen.
1410 - Hyvä Ketjupolttaja alias Håkan, Keinolempi kirjoitti. - On ilmeistä, että olemme tavanneet ennenkin. Asiakassuhteemme ei tälläkään kertaa muodostu pitkäaikaiseksi. Olen jo kertaalleen ilmoittanut, etten enää halua enkä voi ottaa hoidostanne vastuuta.
1411 Sen jälkeen hän ei enää kuullut mitään Ketjupolttajasta.
1412 Mutta toukokuussa, juuri ennen kuin Keinolempi aikoi vetäytyä lomalle, hänelle kirjoitti nimimerkki Universumin inflaatio.
1413 - Oletteko tietoinen siitä, Universumin inflaatio kirjoitti, - että teillä terapeuttina on velvollisuus keskustella vakavasti tulevaisuudesta potilaidennne kanssa. Heillä täytyy olla aikaa valmistautua pian alkaviin mullistuksiin.
1414 Keinolempi alkoi nyt aavistella, mitä tuleman piti. Seuraavan viestin jälkeen hän jo tiesi. Universumin inflaatio kirjoitti:
1415 - Aivan minimaalisetkin muutokset superraskaiden alkeishiukkasten massassa voivat saada aikaan radikaaleja vaikutuksia. Ne voivat muuttaa kaiken aineen äärimmäisen radioaktiiviseksi. Epäilemättä myös ihmiset. Gigakuolema uhkaa elämän koko ketjua.
1416 - Minulla on se varma vakaumus, että ette kirjoita minulle ensimmäistä kertaa. Käytittekö mahdollisesti aikaisemmissa yhteydenotoissa nimimerkkiä Håkan? Entä Ketjupolttaja? Keinolempi tiedusteli Universumin inflaatiolta.
1417 Mies sivuutti kysymyksen mitä tyypillisimmällä tavalla ja jatkoi muunnellen Keinolemmelle jo niin tutuksi käynyttä aihetta: - Saattaa käydä niin, että ennen pitkää löydämme itsemme väärästä tyhjiöstä niin sanoakseni. Kauhistuttaa ajatellakin. Se avaruus, jossa me elämme voi äkkiä kadota, mikäli muodostuu todellisen tyhjiön kupla. Tämä kupla voi laajeta lähes valon nopeudella, lävistää galaksimme ja kiitää yhä eteenpäin. Kaikki elämän ehdot muuttuisivat silloin. Puhun nyt äärimmäisestä ekologisesta katastrofista. Meidän tuntemamme kemian ja fysiikan lait eivät enää pätisi. Elämä sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan kävisi mahdottomaksi.
1418 - Hyvä Universumin inflaatio, alias Ketjupolttaja, alias Håkan, Keinolempi kirjoitti. - Saattaa käydä niin, että jollette lopeta maailmanloppufantasioidenne pakkosyöttämistä, syytän teitä elinkeinotoiminnan tahallisesta häirinnästä. Älkää enää ottako minuun yhteyttä, seurauksensa voi muuten olla potilassuhteen kannalta äärimmäinen katastrofi. Kauhistuttaa ajatellakin! Minä tunnen olevani jo nyt väärässä tyhjiössä.
1419 Sen jälkeen maailmanloppurintamalla oli hiljaista. Kunnes ilmaantui 21-kasvoinen mies.
1420 - Minulla on pakonomaisia, ruokaan liittyviä ajatuksia, joista haluaisin päästä eroon, uusi asiakas kirjoitti. - Olen erityisen kiinnostunut suklaasta, suklaalevyistä ja suklaapatukoista, maitosuklaasta ja tummasta suklaasta, minttusuklaasta, kookossuklaasta, suklaapäällysteisistä liköörikonvehteista, ihan mistä vain suklaasta. Kaupassa käydessäni teen ikään kuin inventaariota liikkeen suklaavalikoimista, tutkin niiden pakkauksia ja käärepapereita. Tiedättekö miksi? Tutkin, millaisiin suklaapaketteihin voisi helpoimmin ja huomaamattomimmin työntää injektioruiskun. Kuvitelkaa! Onko teillä aikaisemmin ollut tämän tyyppistä tapausta? En mitenkään voi olla ajattelematta, että se mikä oli tapahtumaisillaan idässä, kaukana täältä, voi tapahtua myös täällä - ilman ennakkovaroitusta.
1421 Idässä? Mitä oli tapahtumaisillaan idässä ja milloin? Viesti kylmäsi Keinolempeä, ja nimimerkki oli alkuun hänelle käsittämätön.
1422 - Haluaisin, että kertoisitte hieman tarkemmin fobiastanne, Keinolempi kirjoitti. - Olen erikoistunut monenlaisiin ruokaan ja ateriointiin liittyviin häiriöihin ja varmastikin on löydettävissä keinoja teidän auttamiseksenne.
1423 Keinolempi alkoi etsiskellä tietoja 21-kasvoisesta miehestä. Ilmeni, että oli olemassa samanniminen terrorijärjestö, joka oli myrkyttänyt Japanissa kauppojen suklaavalikoimia syanidilla. Tosin kuluttajille oli annettu etukäteen varoitus - ei tiedetä kenen toimesta. Myrkytetyt pakkaukset oli löydetty ja tuhottu, joten vahingot jäivät vain taloudellisiksi.
1424 21-kasvoinen ei vastannut Keinolemmen tarjoukseen. Mies saattoi olla harmiton tapaus, mutta siitä ei voinut olla täysin varma. Hänen viestinsä oli tullut anonyymipalvelimen kautta, joten Keinolempi ei voinut päästä perille hänen oikeasta sähköpostiosoitteestaan. Kenties Keinolemmen täytyi ottaa yhteyttä virallisiin tahoihin, mutta sitä ennen hän halusi perehtyä hieman tarkemmin tapaukseen.
1425 - Haluaisin keskustella kanssanne henkilökohtaisesti, Keinolempi kirjoitti uudelleen. - Voisimmeko tavata toimistossamme jo tällä viikolla?
1426 Ei vieläkään vastausta. 21-kasvoinen mies vaikeni itsepintaisesti. Mutta Keinolemmen elämään hiipi pelko.
1427 Ensinnäkin hän epäili, että myös 21-kasvoinen mies oli itse asiassa Håkan. Toiseksi Keinolempi piti paljon suklaasta, ja yleensä iltapäivisin lounaan jälkeen hän osti kioskilta kookossuklaapatukan. Se piristi ja oli vatsalle lempeämpi kuin kahvikuppi. Nyt hän huomasi, että aina kioskilla - juuri kun hän aikoi ostaa suklaapatukkansa - hän alkoikin äkkiä epäröidä ja päättikin ostaa jotain muuta, salmiakkia tai vain iltapäivälehden.
1428 Keinolempi tunnusti, että jos hänellä itsellään oli johonkin fobiaan taipumuksia, ne keskittyivät juuri ruokaan. Missään tapauksessa hän ei aikonut heittää henkeään ruokamyrkytyksen vuoksi.
1429 Hänellä oli ärtynyt paksusuoli ja hän kärsi vuoroin ripulista, vuoroin ummetuksesta. Keinolempi oli hyvin tarkka maitotölkkien ja einespakkausten viimeisten käyttöpäivien suhteen. Usein jo edellisenä päivänä hän heitti sellaiset tuotteet roskiin, joissa luki “parasta ennen”.
1430 Keinolempi haisteli aina avattua maitotölkkiä ennen kuin kaasi siitä kahvikuppiinsa tilkkasen. Hän tutkisteli leipää huolellisesti yltä ja päältä homepilkkujen varalta, vaikka hyvin tiesi, että se oli ostettu vasta edellisenä päivänä.
1431 Sieniruokia hän ei syönyt mielellään, korvasieniä ei koskaan. Keittiön vesihanaan oli kiinnitetty suodatin, jonka oli määrä puhdistaa vedestä kaikki haitalliset jäämät 99-prosenttisesti.
1432 Silti Keinolempi yllätti joskus itsensä miettimästä, mitä kauheuksia saattoi piillä jäljelle jääneessä yhdessä prosentissa.
1433 Mutta suklaata hän ei ollut koskaan aikaisemmin epäillyt. Nyt häneltä oli viety sekin elämän nautinto. Se oli raivostuttavaa, se oli pirullista, mutta hän ei voinut pakottaa itseään syömään enää suklaata, vaikka hänen suunsa vettyi, kun hän näki myyntitelineessä sinipaperisen suklaalevyn.
1434 Ja tämän vaatimattoman, viattoman ilon oli riistänyt tuiki tuntematon, 21-kasvoinen mies tai - mikä vielä pahempi - Håkan, se sietämätön pahanilman korppi.
1435 \f
1437 Ravintola on kiinni
1440 Pohjoisimpaan kaupunginosaan, vaatimattomalle ja vanhalle pientaloalueelle, oli perustettu uusi ravintola. Oikeastaan se oli ensimmäinen oikea ravintola koko kylässä. Håkanille ja hänen naapureilleen uusi ravintola oli tervetullut nousukauden merkki.
1441 - Eihän täällä ole aikaisemmin voinut syödä ulkona muualla kuin Grilli-Baarissa, Håkan sanoi vaimolleen.
1442 Mutta kaikki tiesivät, että Grilli-Baarissa ruoka oli rasvaista ja huonoa ja että paikkakunnan juopot ja puolirikolliset pitivät sitä kantapaikkanaan. Håkanin kaltaiset henkilöt, joilla oli säännöllinen työ ja eläkevakuutus kunnossa, eivät istuneet siellä. He eivät koskaan vieneet sinne vaimoaan ja lapsiaan sunnuntailounaalle.
1443 Uusi ravintola oli ilmaantunut Håkanin kesäloman jälkeen liikehuoneistoon, jossa aikaisemmin oli toiminut pankki. Mutta pankki oli kaatunut ja kiinteistö oli ollut jo pari vuotta tyhjillään.
1444 Ravintolan ulkoiset puitteet eivät olleet houkuttelevat. Itse rakennus oli matala ja ruma, sen julkisivu oli harmaata elementtilaattaa. Vain vanha vaahtera, joka levitti oksiaan talon nurkalla, kaunisti katunäkymän tylyyttä. Ulko-oven pielessä, siinä mihin paremmat ravintolat sijoittavat keraamikon muotoilemia ruukkuja ja istuttavat niihin sinisiä petunioita ja valkoisia sarviorvokkeja, versoi reheviä nokkoskimppuja.
1445 Eikä tällä ruokapaikalla ollut edes nimeä. Suuret ikkunat oli maalattu läpinäkymättömällä valkoisella ylös saakka. Erääseen ikkunaan oli kirjoitettu vain: Ravintola. Itämaista ruokaa. Se ilahdutti Håkania, koska hän piti itämaisesta ruoasta; se oli hänen käsityksensä mukaan kevyttä mutta silti vahvasti maustettua.
1446 Hän päätti viedä vaimonsa uuteen paikkaan aivan lähitulevaisuudessa. Mutta päivä päivän jälkeen ravintolan ovi pysyi suljettuna eikä Håkan koskaan ohikulkiessaan tuntenut mitään ruoan tuoksuja.
1447 Kun ravintolan ulko-ovi kerran oli raollaan, Håkan kurkisti sisään ja näki rottinkituolit ja valkoisella liinalla katetut pyöreät pöydät. Näkymän esteettisyys yllätti Håkanin. Klassisuudessaan ja pelkistyneisyydessään ravintolasali miellytti Håkanin vaateliasta makua. Hän halusi yhä päättäväisemmin tutustua paikan ruokalistaan.
1448 Mutta sen kerran jälkeen, ainakin kahden viikon ajan, ovi pysyi taas tiukasti kiinni eikä missään näkynyt ruokalistaa tai edes paikan aukioloaikoja. Mutta vihdoin lauantaina, kun vaimo oli lähettänyt Håkanin valintamyymälään hakemaan unohtunutta kuivahiivaa, hän huomasi että pari kolme autoa, joissa oli vierasmaalaiset tunnukset, oli pysäköity vaahteran alle puolittain jalkakäytävälle. Siististi pukeutuneita ihmisiä tuli ravintolan ovesta ja hävisi autoihin.
1449 Håkan päätti kaupasta tultuaan käydä vihdoinkin silmäilemässä paikkaa lähemmin. Hän toivoi, että hän ja hänen vaimonsa ja ehkäpä kälynsäkin, joka oli juuri tulossa vierailulle, vihdoinkin pääsisivät kokeilemaan uuden keittiön antimia. Mutta kun Håkan tuli ulos kaupasta muovikasseineen, ravintolan ovi oli taas tiukasti suljettu. Hän koputteli kauan, mutta ketään ei tullut avaamaan, vaikka hän oli kuulevinaan sisältä puheen sorinaa.
1450 Håkan lähti tiehensä tyhjin toimin ja kummissaan. Eksoottinen lounas sai yhä odottaa.
1451 Paikkakunnan lehdissä ei mainostettu uutta ravintolaa. Harvinainen liikeyritys, ajatteli Håkan, jos se pystyi tulemaan toimeen ilman mainoksia ja ilman asiakkaita. Ravintolassa ei ilmeisestikään tarjoiltu aterioita, ei ainakaan tavallisille asiakkaille eikä missään tapauksessa kyläläisille.
1452 Mutta paikan liepeillä tapahtui kuitenkin yhtä ja toista. Silloin tällöin ohikulkiessaan Håkan näki, kuinka vieraita, hyvin pukeutuneita ihmisiä tuli ja meni ovesta kiireisin askelin. Silloin ravintolan ikkunoista lankesi kadulle häikäisevän kirkas valon. Joku mies, jonka takki ja ryhti olivat Håkanille tuttuja, koputti ruutuun ja hänet päästettiin sisään. Håkan oli tuntevinaan hänet hyvänpäiväntutuksi, erääksi naapuriksi, joka oli muuttanut paikkakunnalle vasta joitakin kuukausia aikaisemmin.
1453 "Ehkä sieltä tänään saa ruokaa", Håkan ajatteli, ja uteliaisuus ja terve ruokahalu saivat hänet kiiruhtamaan ravintolan ovelle. Mutta kun hän ehti kynnykselle saakka, ovi oli taas suljettu.
1454 Tällä kertaa Håkan kiukustui ja ryskytti ovea pitkään, saamatta kuitenkaan minkäänlaista huomiota.
1455 Myöhemmin sillä viikolla Håkan istuutui bussissa sen naapurin viereen, jonka hän oli nähnyt katoavan ravintolaan.
1456 - Sinähän kävit siinä itämaisessa ravintolassa tässä eräänä päivänä, Håkan sanoi. - Millaista ruokaa siellä oli?
1457 - Minäkö? mies sanoi ja säpsähti silmin nähden. - En minä ole käynyt siellä. Sinä näit jonkun muun, jonkun joka vain muistutti minua. En koskaan syö ulkona. Vaimon mielestä hän laittaa parempaa ruokaa kuin mikään ravintolakokki. Ja paljon halvemmalla.
1458 Hän naurahti ja käänsi puheen kurjaan säähän. Kun Håkan sitten nousi kaupungilla pois bussista ennen miestä, hän sattui bussin ovella vielä katsomaan taakseen. Mies tuijotti häntä kulmat kurtussa, epäystävällisellä tavalla, jota Håkan ei voinut ymmärtää. Sillä ei ollut mitään tekemistä heidän tuttavuutensa laadun eikä arkipäiväisen keskustelun kanssa.
1459 Mutta Håkan oli nyt varma siitä, että hän oli nähnyt juuri tämän miehen.
1460 Vihdoin eräänä päivänä, juuri lounasaikaan, Håkan näki, että ravintolan ulko-ovi oli selällään. Silloin hän yksinkertaisesti käveli sisään. Eteisessä oli tyhjä naulakko; hän ripusti siihen popliinitakkinsa. Ravintolasali kylpi tuossa erityisen häikäisevässä valossa. Se oli siisti ja autio.
1461 Pöydille oli levitetty mankeloidut valkoiset liinat, aterimet hohtivat kiiltävinä ja ruokaliinat oli taivuteltu korkeiksi kartioiksi. Mitään ruoan hajua Håkan ei kuitenkaan tuntenut.
1462 Hän valitsi ikkunan viereisen pöydän, vaikka häntä harmittikin, että ulos ei juuri nähnyt, koska valkea maali oli vedetty ylös saakka. Hänen vieressään seisoi äkkiä outo mies. Miehen oli täytynyt liikkua hyvin kevyin askelin, sillä Håkan ei ollut kuullut hänen lähestymistään.
1463 - Saanko ruokalistan, Håkan sanoi. Hän arveli, että mies oli tarjoilija.
1464 - Anteeksi, mutta tämä paikka on kiinni, mies sanoi selkeästi mutta Håkanin äidinkieltä murtaen.
1465 - Ovi oli kyllä auki, Håka sanoi. - En kai minä muutoin olisi kävellyt sisään.
1466 - Me vain tuuletimme, mies sanoi.
1467 - Miksi te olette aina kiinni? Håkan kysyi harmissaan. - Tämä ravintola on ollut olemassa jo puoli vuotta, mutta kukaan ei ole päässyt tänne syömään. Tai ainakaan en minä. Ettekö te tarvitse asiakkaita?
1468 - Me avaamme lähitulevaisuudessa, mies sanoi.
1469 - Minulla on nälkä nyt, Håkan sanoi melkein röyhkeästi.
1470 - En voi auttaa asiaa, mies sanoi. - Voitteko poistua.
1471 - Heitättekö te minut ulos? Håkan sanoi korottaen ääntään. - Ei se käy noin vain.
1472 - Teidän on nyt lähdettävä, mies toisti.
1473 - En! Minä haluan syödä! Håkan ilmoitti. - Onko se liikaa vaadittu? Tuossa ikkunassa lukee, että tämä on ravintola. Ravintolassa tarjotaan aterioita maksua vastaan. Minulla on rahaa - katsokaa! Aion maksaa ateriasta.
1474 Hän asetti lompakkonsa pöydälle ja aukaisi sen niin että kaksi isoa seteliä oli näkyvissä. Takahuoneesta kuului mutinaa kuin siellä olisi ollut paljonkin ihmisiä.
1475 - Nyt on lounasaika, Håkan sanoi. - Tuokaa minulle ruokalista.
1476 - Ei ole ruokalistaa, mies sanoi synkästi.
1477 - Kuinka! Ei ruokalistaa! No tuokaa mitä tahansa teillä on. Silakoita, siansorkkia, hapankaalia, silpoherneitä, mitä tahansa. Täytyyhän teillä jotain olla. Minä haluan syödä!
1478 Ja äkillisessä, Håkanille varsin epätavallisessa paatoksen puuskassa, hän otti veitsen ja haarukan ja iski niiden päät pöytään.
1479 - Te ette voi syödä täällä, mies sanoi. - Meillä ei ole mitään. Ei vielä.
1480 - Tehän vasta merkillinen ravintola olette, Håkan sanoi. - Vaikka minä olen ihmetellyt jo kauan. Ehkä teistä pitäisi tehdä ilmoitus. Ei tämä taida ollakaan mikään ravintola. Ehkä te teette täällä jotain aivan muuta, sellaista mikä ei välttämättä kestä päivänvaloa. Sellaista minkä ei pitäisi kuulua ravintoloihin ollenkaan.
1481 - Se on aivan totta, mies sanoi nyt tyynesti ja kohteliaasti. Hän katsoi Håkania tutkivammin kuin ennen.
1482 Håkan hämmästyi. Oliko hän oikeassa ja myönsikö mies sen noin vain? Mutta jokin miehen ilmeessä sai Håkanin varuilleen.
1483 - Hyvä on, hän sanoi. - Minä lähden muualle, sellaiseen paikkaan, missä jotain tarjoillaankin.
1484 - Te ette lähde minnekään, sanoi mies.
1485 - Kuinka? Håkan kysyi ja hätkähti voimakkaasti.
1486 Mies käveli ulko-ovelle nopein ja joustavin askelin. Hän väänsi avainta ja kuului lukonkielekkeen kilahdus. Håkankin oli noussut seisomaan. Hän meni miehen perässä ovelle. Kävellessään hän huomasi, että hänen jalkansa tärisivät. Mies oli asettunut selkä ovea vasten kädet selän takana.
1487 - Siirtykää syrjään, Håkan sanoi kovalla äänellä.
1488 - Rauhoittukaa ja menkää takaisin pöytäänne, mies sanoi.
1489 - Tämähän on omalaatuista, Håkan sanoi. - Aivan eriskummallista. Te käyttäydytte sopimattomasti. Minä aion nyt mennä ulos.
1490 Mies ei sanonut mitään, mutta ei myöskään liikahtanut paikaltaan. Tilanne oli muuttunut typerästä epämiellyttäväksi. Håkanista tuntui, että tämän jälkeen kaikki oli mahdollista. Hän oli joutunut laittomasti ja aiheetta vangituksi omalla asuinalueellaan, vain siksi että oli halunnut syödä lounaan. Kaikki normaalin käyttäytymisen aakkoset oli ilmeisesti hylätty tässä ravintolaksi mainitussa paikassa.
1491 - Siirtykää syrjään tai minä kutsun poliisin, Håkan sanoi.
1492 Mies ei reagoinut tähän mitenkään. Håkan tarkasteli edessään seisovan vieraan miehen kasvoja. Ne olivat epätavalliset kasvot, kuin koottu monesta yhteenkuulumattomasta osasta. Kun niitä katsoi uudesta kulmasta, ne nopeasti rakentuivat uudelleen. Håkan ei mitenkään osannut arvata miehen kotimaata. Hänen ulkomuodossaan tuntui yhtyvän monta etnistä ryhmää. Iho oli tumma, ja kun mies käänsi profiilinsa, hän näytti Håkanista intiaanilta. Sana "atsteekki" tuli etsimättä hänen mieleensä.
1493 Kun sen sijaan miestä katsoi suoraan edestä, kapeat silmät ja korkeat poskipäät saivat Håkanin muistamaan Kaukaasian ja hevoset. Mutta erikoisinta kasvoissa olivat huulet, jotka olivat epäluonnollisen punaiset ja niin selvärajaiset että leveydestään huolimatta ne näyttivät hyvin naisellisilta.
1494 Håkan näki huulten avautuvan ja mies huusi katsoen sisempiin huoneisiin vievää ovea yhden sanan. Ehkä se oli nimi, mutta Håkan ei ollut koskaan kuullut sellaista nimeä, aivan kuin hän olisi sanonut "tokorikato" tai "koropikaro" tai "rokokitato".
1495 Oviaukkoon ilmestyi toinen henkilö. Atsteekki nyökkäsi hänelle, heilautti sitten päätään Håkania kohden ja nosti yhden sormen pystyyn. Huulillaan hän muodosti äänettömästi toisen sanan, jota Håkan ei osannut tulkita. Uusi mies siirsi hitaasti katseensa Håkaniin, nyökkäsi ja katosi takaisin sisähuoneisiin sulkien oven tiukasti perässään. Håkan ehti kuitenkin entistä selvemmin kuulla sieltä useiden ihmisten äänien sorinaa.
1496 - Olette oikeassa, mies sanoi matalasti. - Tämä ei ole ravintola. Pikemminkin eräänlainen - kuinka sanoisin - laboratorio. Olemme valinneet tämän rauhallisen syrjäkulman koepaikaksemme. Mikään täällä ei jää ennalleen, voitte olla vakuuttunut siitä. Tämän paikkakunnan nimi on kohta jokaisen huulilla.
1497 - Mistä te oikein puhutte, mies? Håkan kysyi.
1498 - Eräs seura kokoontuu täällä. Meidän kaltaisiamme soluja on ympäri maailmaa satoja, tuhansia!
1499 - Mihin te tähtäätte? Mistä oikeastaan on kysymys? Håkan intti. Hän tunsi karvaan hien kihoavan kainaloihinsa ja otsalleen. Hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt nauraa, vaikka häntä ei lainkaan nauranut.
1500 - Mihin te meitä tarvitsette?
1501 Håkan käytti sanaa "meidän" ikään kuin hän olisi alkanut tuntea tiettyä ryhmän tai kohtalon yhteisyyttä kaikkien muiden tämän kaupunginosan asukkaiden kanssa. Ja juuri niin oli oikeastaan tapahtunutkin.
1502 - Maailmanlaajuisen suunnitelman toteuttamiseen, mies sanoi ja nyökkäsi jostain syystä hänelle tyytyväisenä ja itsevarmana. - Voisitte olla ylpeitä.
1503 - Yrittäkää olla hiukan eksaktimpi, teidän puheessannehan ei ole mitään tolkkua, Håkan valitti. - Mihin suunnitelmaan te oikein viittaatte?
1504 - Media tulee kutsumaan sitä attentaatiksi. Meille se on viimeinen ja ratkaiseva koe.
1505 - Koe! Minkälainen koe?
1506 Håkanista irtosi uusia hätäisiä ja käheitä kysymyksiä, vaikka sisäinen ääni kehotti häntä vaikenemaan. - Kuinka te aiotte sen järjestää? Miten te kuvittelette, että sellainen on mahdollista?
1507 - Me emme kuvittele. Kaikki on jo valmiina.
1508 - Mutta mihin? Miksi?
1509 Mies ei enää vastannut, mutta hänen punaiset huulensa vääntyivät rumasti. Samalla Håkanista tuntui kuin hänessä itsessään olisi tapahtunut tahdosta riippumaton ja väkivaltainen siirros, kuin hänen tajunnantilansa olisi jotenkin vaihtunut. Ikkunan valkoiseen maaliin oli jäänyt tai kulunut pieni aukko, kolikon kokoinen, josta Håkan saattoi nähdä tien toisella puolella kasvavan vaahteran. Se valmistui juuri vaihtamaan värejään.
1510 Vain muutama hetki aikaisemmin hän oli kävellyt puun ohi sisään tähän huoneeseen. Mutta se mitä mies oli sanonut ja mitä tässä paikassa nyt tapahtui, oli jakanut ajan kahtia: ennen ravintolaan tuloa vallinneeseen vanhaan aikaan ja maailmanjärjestykseen ja sen jälkeen alkaneeseen uuteen aikakauteen, joka oli ristiriidassa edellisen kanssa.
1511 Hänestä tuntui, että kaikki oli vaihdettu. Vaikka vaahtera oli samannäköinen kuin ennen, se ei ollut enää sama, ikään kuin joku olisi salavihkaa käynyt vaihtamassa senkin.
1512 Se mitä oli tapahtunut hänelle, yhdessä huoneessa, oli tapahtunut koko maailmalle.
1513 - Kyllä teistä vielä selvä tehdään, Håkan huusi syvältä kumpuavan raivon voimalla. - Hulluhan te olette. Kriminaali!
1514 Håkan ajatteli kotiaan, joka oli ravintolasta tuskin puolen kilometrin päässä. He kumpikin, vaimo ja hän, olivat saaneet tehdä sen eteen paljon työtä. Talo oli vanha ja huonokuntoinen silloin kun he olivat ostaneet sen, mutta puutarha oli suuri ja rehevä. Ja vieläkin siitä oli paljon lainaa ja korjattavaa riitti yhä, mutta he viihtyivät siellä, se oli heille oikea koti.
1515 Håkan ajatteli laulun säkeitä, joita joku Tsehovin näytelmän henkilö oli hyräillyt: "On portaat puhdasta vaahteraa ja ristikkokaitehet." Ne tuntuivat kuvaavan juuri heidän kotiaan: siellä oli vasta keväällä jouduttu uusimaan mädänneet ulkoportaat kaiteineen. Siellä oli heidän vuosien varrella kerätty itämainen karttakokoelmansa, johon sisältyi todellisia harvinaisuuksia. Juuri edellisenä päivänä he olivat pystyttäneet uuden kirjahyllyn. Siinä Håkan säilytti meteorologisia ja sienitieteellisiä teoksiaan.
1516 Puutarhan syvänpurppuraiset varjoliljat alkoivat jo kuihtua jasmiinipensaan alla. Heidän kiiltävänmusta laiska kissansa peseytyi hartaasti elokuun auringossa hänen nikkaroimallaan puusohvalla. Hänen vaimonsa kasvot lähenivät häntä kuin unessa täynnä huolekkaita kysymyksiä, kärsivällisyyttä ja hellyyttä.
1517 Kaiken sen puolesta Håkan nyt pelkäsi. Hänen oli päästävä ulos ja tehtävä ilmoitus siitä, mitä tässä paikassa tapahtui.
1518 - Minähän tahdoin vain syödä, Håkan sanoi nöyrästi melkein kuin itsekseen. Hän yritti ymmärtää, turhaan, miten ja miksi oli päädytty tähän tilanteeseen. - Olkaahan nyt järkevä ja päästäkää minut ulos, niin teille ei koidu tästä pahempia seurauksia.
1519 - Te jäätte tänne, mies sanoi. - Te saatte pian syödä. Teille ollaan jo tekemässä ruokaa.
1520 Håkan katsoi häntä hämmästyneenä. Mistä johtui miehen äkillinen mielenmuutos?
1521 - Minä en halua enää syödä, Håkan sanoi jyrkästi. - Minä tahdon vain kotiin.
1522 - Kyllä te syötte, mies sanoi. - Minä tulen pitämään siitä huolen.
1523 "Mitä kummaa hän tarkoittaa?" Håkan ihmetteli hitaasti ja sameasti. Hänestä tuntui, että hänen järjessään täytyi olla jotain vialla.
1524 Ovi oli nyt taas ääneti aukaistu sisempään huoneeseen, sinne missä Håkan päätteli olevan keittiön - mikäli tässä ravintolassa ollenkaan oli keittiötä. Pieni tiivis joukko ihmisiä oli ilmestynyt ovensuuhun ja he tuijottivat häntä tarkkaavaisin katsein, kuin odottaen jotakin tavatonta hänen taholtaan. Heidän joukossaan Håkan tunnisti naapurinsa, sen miehen, joka oli kieltänyt koskaan käyneensä tässä paikassa. Håkan katsoi häntä suoraan silmiin ja huomasi vihaavansa miestä. Sama tunne välähti kuin peilissä miehen katseesta.
1525 - Ateria on nyt valmis, herraseni, sanoi häijynimelä ääni. Äänen omistaja, erityisen pitkä ja laiha mies, tunkeutui oven suussa seisoskelevien uteliaiden lomitse ja lähestyi lattian poikki kantaen tarjotinta, josta lähti kerrassaan inhottava katku.
1526 - Minä en syö, Håkan huusi korkealla äänellä, melkein kiljaisten.
1527 - Niinköhän? sanoi uusi ääni, jonka haltijaa Håkan ei nähnyt. - Tehän vaaditte ruokaa, mitä hyvänsä. Saamanne pitää, siinä on mitä hyvänsä.
1528 Ihmiset katsoivat Håkania yhä liikkumattomina ja tarkkaavaisesti sisemmän huoneen ovensuusta. Eräissä vieraissa silmissä Håkan oli näkevinään rahtusen myötätuntoa. Juuri niiden silmien omistajalle hän osoitti viimeisen, mutta melkein kuulumattomasti lausutun sanansa: - Auttakaa!
1529 Hänen äänensä heikkous todisti, että tuskin hän enää itsekään uskoi kenenkään voivan auttaa häntä. Eikä hänen vetoomuksensa aiheuttanutkaan mitään näkyvää reaktiota katsojien joukossa.
1530 Hänen molempiin käsivarsiinsa tartuttiin, hänet talutettiin pöydän ääreen ja painettiin istumaan tuoliin. Pöydällä odotti lautanen, oikeastaan kulho, jonka sisältö näytti epämääräiseltä, jopa pelottavalta. Missään tapauksessa annos ei etäisestikään muistuttanut oikeaa ateriaa, eipä oikeastaan mitään syötävää, vaikka se olikin asetettu ruoka-astiaan.
1531 Håkan näki röykkiön tummia, melkein mustia kasveja tai kasvien jäänteitä, osin kuivuneita, osin lahonneita. Ne toivat mieleen rannalle ajautuneen menneen kesän rakkolevän. Ehkäpä se johtui myös jodinomaisesta tuoksusta, joka levisi lautaselta.
1532 Puoliksi kasvien peitossa oli kalpea ja pehmeän näköinen suonikas lihanpala, jossa oli sormimaisia ulokkeita tai mahdollisesti jopa oikeita sormia. Palanen näytti liikahtelevan omia aikojaan, rytmisesti.
1533 Mutta ehkä se johtuikin hänestä, hänen silmissään oli varmaan jotain vikaa. Oli niin kuin lautasen sisällys olisi vaihtunut lakkaamatta, aivan kuin hän olisi katsonut hologrammikuvaa.
1534 Nyt kun hän silmäili annosta tarkemmin, ehkäpä se hyvinkin oli vain jäähtynyttä, kylmää puuroa.
1535 Ei hän silti halunnut syödä sitä, ei millään muotoa. Joku tarttui hänen nenäänsä ja lusikalla kipeästi painaen pakotti hänen suunsa auki. Juuri silloin hän oli erottavinaan valituksen, ikään kuin annos olisi parkaissut ääneen, ja sen huudon kaiku kirposi käheänä hänen omasta kurkustaan.\0
1537 \f
1538 Hullukaalin kaupungista
1540 Rajukasvuisia, pystyoksaisia poppeleita myrskypilvissä huojuvine kartiomaisine latvuksineen, raitojen soikeita, silkinkarvaisia lehtiä ja likusterin kukintojen verhiöitä, jotka niin nopeasti kuihtuvat ja varisevat kesänurmelle - niitä Håkan, puutarhuri, rakasti. Eikä yhtään vähempää lehtikuusen käpyjen siirrottavia suomuja, rennon kierteisinä nousevia kuusaman versoja tai koivujen pähkylöitä, lenninsiivillä varustettuja, jotka niin muistuttavat matkaan lähteneitä muuttolintuja.
1541 Kukista puhumattakaan, villikukista ja puutarhakukista, kukkien huiskiloista, tähkistä ja viuhkoista, niiden mykeröistä, niiden huulimaisista teriöistä, jotka kurottautuivat kohti taivasta kuin suudelmat, syvistä tuoksuvista nieluista, joiden mesiviitat opastivat hyönteisiä kohti kaikkien yhteistä nautintoa.
1542 Håkan, puutarhuri, oli ehtinyt kokea monia vaiheita. Mutta kaikilla niillä oli alkunsa ja loppunsa kuten vuodenajoilla. Puutarhanhoito oli jatkuvaa taistelua, joka hävittiin useilla rintamilla. Oli ollut tarpeeksi kovaa nähdä, kuinka vaahteranhärmä levisi puusta puuhun, lehdestä lehteen, miten kivitauti vioitti päärynät ja muumiotauti runteli omenat. Koreanpunainen liljakukko ahmi nuput hänen keisarinkruunuistaan ja harvinaisimmista liljoistaan.
1543 Mutta kaupungin taannoinen puoluejohtaja oli ollut puutarhan pahin vitsaus. Mieluummin Håkan olisi toivottanut tervetulleeksi satatuhatta Egyptin heinäsirkkaa.
1544 Voi syreenien raskaita nuokkuterttuja ja pionien monikerroksisia, tiukkoja nuppuja, voi ketolemmikkien sinenpuhtoisia verhiöitä ja leijonankitojen pulleita mesisäiliöitä - voi niitä!
1545 Niiden kohtalo oli sinetöity puoluejohtajan päähänpinttymien tähden.
1546 Johtaja sanoi, että tarvittiin lisää kaalia ja perunaa. Sen Håkan toki ymmärsi, edellinen vuodentulo oli ollut huono. Hän itsekin söi kaalia ja perunaa, jotakinhan oli syötävä. Mutta pitikö ne istuttaa juuri perennapenkkeihin ja kukkaniityille?
1547 Niin oli asia, niin määräsi puoluejohtaja. Siihen aikaan hänen sanansa oli kaupungissa laki. Kukat ja koristekasvit veivät turhaan maata oikeilta hyötykasveilta. Mutta vielä olennaisempaa oli se, että ne ilmensivät vääränlaista, pikkuporvarillista ideologiaa. Ennen kaikkea siksi, pedagogisista syistä, ne oli nyhdettävä pois. Niiden tilalle oli istutettava kaalia ja perunaa, rangaistuksen uhalla. Tosin myös lanttu ja porkkana olivat sallittuja.
1548 Aluksi puutarhojen omistajat kieltäytyivät, mutta kun uhkasakkoja korotettiin kolmasti, monet alkoivat taipua. Håkan ei vielä sittenkään. Viikkoa sen jälkeen, kun kolmas ultimatum oli annettu, hänen pihalleen ilmestyi nelihenkinen partio mukanaan moottorisahat, viikatteet, kuokat ja kanget.
1549 - Olkaa niin ystävälliset, älkää koskeko minun pioneihini, Håkan pyysi. - Näettekö nuppuja, miten isot ne jo ovat, melkein valmiit. Ne puhkeavat jo ensi viikolla. Jos teidän on pakko niittää ne, tulkaa takaisin sitten kun ne ovat kukkineet, kun ne alkavat putoilla.
1550 - Pois tieltä, partion johtaja sanoi. - Me teemme vain työtämme.
1551 He täyttivät päiväkäskynsä nopeasti ja tehokkaasti. Pian perennapenkeissä lojui sikin sokin nuppuja kuin katkaistuja päitä. Kukkien varsista vuoti maahan niiden kultainen mahla.
1552 Sinä iltana Håkan istui verhojen takana ja itki. Hän sairastui ja pysyi neljän seinän sisällä monta viikkoa.
1553 Mutta taloonsakaan hän ei voinut välttyä kuulemasta partioiden tekoreippaita lastenlauluja. Uuden vallankumouksen hysteria levisi koko kaupunkiin. Uusia lippuja nostettiin salkoihin. Partiot marssivat pihalta pihalle, puistosta puistoon joka aamu tarkistamaan, josko kukat olivat uskaltautuneet puhjeta. He lauloivat lakkaamatta marssiessaan, joikuivat ja jodlasivat.
1554 Kun epidemia oli pahimmillaan, naapurikorttelien asukkaat kalistelivat kattilankansia karkottaakseen myös linnut. Håkan ei ollut koskaan ajatellut, että taivaan linnutkin saattoivat edustaa väärää ideologista hapatusta. Innokkaimmat repivät maasta jopa vastaversoneet ruohotupot, niin että kun kesä eteni ja kallistui syksyyn, pihoilla ja puistoissa pölysi vain kuiva, köyhtynyt tanner.
1555 Kukat katosivat, mutta myös ihmiset katosivat, kukaan ei tarkkaan tiennyt minne. Jonnekin kaupungin ulkopuolelle oli perustettu koulutuskeskuksia, joissa opetettiin miten ihmisten tuli ajatella oikein, miten puhua oikein ja kuinka toimia oikein. Toiset palasivat ennen pitkää takaisin, toisista ei enää koskaan kuultu.
1556 Missä ei ole kauneutta, siellä ei ole oikeutta, ei vaurautta, ei työtä eikä toivoa, Håkan ajatteli.
1557 Mutta silläkin ajalla oli loppunsa. Ne jotka palasivat, tulivat kuin toiseen kaupunkiin. Heille opetetusta oikeasta oli tullut väärää. Håkanin puutarha oli jälleen vihreä, siellä liehuivat kukkien viirit, kukoistivat pionit, leijonankidat ja syreenit. Kukat ovat kestävämpiä kuin ihmiset, Håkan ajatteli.
1558 Partiot olivat hajonneet aikaa sitten. Puoluejohtaja oli poissa, hänen nimeään pilkattiin, ei ollut ketään, joka olisi myöntänyt aikoinaan kunnioittaneensa häntä.
1559 Yksi hulluus oli ohi, toisen aika oli koittanut. Nyt elettiin kaupungissa toista aikaa, nyt ei enää kasvatettu tavallista kaalia vaan hullukaalia, Hyoscyamus nigristä. Kasvia, jota ennen oli ylenkatsottu ja joka oli versonut vain kaupungin syrjäkulmilla, satamissa, hautuumailla, teollisuusalueilla ja tienvierillä, viljeltiin nyt pihoilla ja jopa yleisissä puistoissa. Jopa parvekkeilla ja ikkunalaudoilla sitä kasvoi, toiset olivat pyhittäneet hullukaalille kokonaisen huoneen ja polttivat kasvilamppuja pitkiä iltoja saadakseen sen kukoistamaan nopeammin.
1560 Hullukaali on kummallinen kasvi. Keväällä, ensimmäisten sirkkalehtien jälkeen esiin työntyy lajille tyypillisiä terävän hammaslaitaisia, karkeita ja karvaisia lehtiä. Sitten alkaa näkyä nuppuja ja pian puhkeavat ensimmäiset kukat. Niiden teriöt ovat kalpean- tai likaisenkeltaisia, niissä risteilee violetteja punaisia raitoja, kuin verisuonia. Silloin puutarhassa alkaa aistia myös hullukaalin tunnusomaisen lemun.
1561 Hullukaalin kukkakruunu on suppilomainen, heteen ponnet harottavat erillisinä. Hedelmä on monisiemeninen, ja laji voi ilmaantua mitä odottamattomimpiin paikkoihin, koska siemenet säilyvät maassa pitkiäkin aikoja.
1562 Hullukaali on myrkyllinen kasvi, niin myrkyllinen, että pienikin yliannostus saattoi johtaa koomaan ja kuolemaan. Senpä takia juuri kaupunkilaiset olivatkin niin ihastuneita hullukaaliin: he saivat hallusinaatioita syömällä sen siemeniä tai pureskelemalla kukkien terälehtiä. Hullukaalin lehdet, siemenet, kukat ja juuret ovat kaikki myrkyllisiä. Aikoinaan sitä on käytetty lääkkeenä astmaan, vanhuuden vapinaan, hammassärkyyn ja levottomuuteen. Sen skopolamiini ja atropini vaikuttavat suoraan keskushermostoon.
1563 Hullukaali antoi käyttäjiensä vilkaista kummalliseen maailmaan. Se auttoi heitä näkemään värikkäitä uusia unia ja unet olivat parempia kuin kaupungin köyhä todellisuus. Mutta monet joutuivat sekavuustilaan, pulssi tiheni, näkö hämärtyi. He pyörtyilivät, heidän ruumiinlämpönsä nousi vaarallisiin lukemiin, puhe puuroutui, kouristukset alkoivat.
1564 Mutta jos he toipuivat, he hankkivat taas tavalla tai toisella hullukaalinsa.
1565 Toisenlaisia partioita kuin entisen puoluejohtajan aikoina vaelsi nyt ympäri kaupunkia. He eivät marssineet, he pikemminkin hoippuivat. Kukaan ei enää korjannut katuja, ei leikannut nurmikoita, ei viljellyt oikeaa kaalia. Heille riitti hullukaali. Ennen he olivat puolueen, nyt hullukaalin orjia.
1566 Vain Håkan, puutarhuri, ahersi yhä tarhassaan. Hullukaalia kasvoi myös Håkanin puutarhassa, vaikka hän itse ei ollut sitä kylvänyt eikä koskaan käyttänyt sitä. Mutta kaupungissa kasvatettu muunnos oli nopea leviämään ja osoittautui tavattoman kestäväksi. Kun kuivuus, märkyys tai kylmyys tappoi muun ruohon, sen lehti säilyi muuttumattoman vehmaana yli kuivien kausien ja kovimman pakkastalven. Sen kasvupaikkavaatimukset olivat minimaaliset. Se kesti mitä tahansa. Se levisi kaikkialle. Sen notkeat versot köynnöstyivät ja nousivat jopa bulevardin lehmuksien runkoja pitkin.
1567 Sen lehti oli terävä kuin leipäveitsi. Koskepa siihen, niin sormeesi viiltyy pitkä haava.
1568 Öisin kun Håkan kävi heittämässä pihallaan vettä, hän näki, kuinka hullukaali hohti takapihalla syreenipensaan alla. Se oli ikään kuin itsevalaiseva, hieman kiiltomatojen tavoin. Hän ohjasi virtsasuihkunsa suoraan sen lehtien päälle, mutta se ei niitä haitannut, toimi vain lisälannoitteena, ja hullukaali kukoisti yhä uljaammin.
1569 Niin sanottu luonto, mitä se oikeastaan oli? Mitä kauemmin ja lähempää Håkan sitä katseli, sitä enemmän hän ihmetteli, sitä vähemmän ymmärsi. Tämäkin vitsaus, joka nyt oli vallannut kaupungin, oli osa sen salaisuutta.
1570 Mutta kevät kertautui vuosi vuodelta pysymättä silti koskaan samana. Miten jokainen kasvukausi oli erilainen, jokainen aukeava teriö aina uusi. Miten puiden lehdet suoniverkkoineen muistuttivat itse puita, puut omia lehtiään.
1571 Vähän Håkan ymmärsi, mutta sitä enemmän rakasti: rajukasvuisia, pystyoksaisia poppeleita myrskypilvissä huojuvine kartiomaisine latvuksineen, raitojen soikeita, silkinkarvaisia lehtiä ja likusterin kukintojen verhiöitä, jotka niin nopeasti varisevat kesänurmelle...
1572 \f
1573 Keinolemmen burnout
1576 Ikään kuin varkain, salassa itseltäänkin Keinolempi alkoi pohtia yhä enemmän samoja aiheita kuin Håkan, Tupakoitsija ja Universumin inflaatio. Hänen silmiinsä sattui yhä useammin pikku uutisia, jotka sivusivat aihetta, erilaisten lahkojen tiedotteita, laskelmia ja ennustuksia.
1577 Eräänä päivänä uutisissa kerrottiin, että kaupungin vanhimman katedraalin korkein torni oli syttynyt palamaan. Savupilvi ympäröi sitä ja palokunta hälytettiin. Korkeimmatkin tikkaat ulottuivat vain tornin alaosaan. Ne pystytettiin kuitenkin, ja palomiehet kiipesivät niin korkealle kuin pääsivät. Silloin huomattiinkin, että “savu” oli suunnaton hyönteispilvi. Pilvessä tanssi miljoonia yksilöitä, tummia, noin puolen senttimetrin mittaisia otuksia.
1578 Niiden lajia palomiehet eivät pystyneet määrittämään. Ja nyt ilmaantui uusi profeetta, joka väitti televisiossa, että tapaus oli yksi ilmeisistä lopun enteistä.
1579 Ei suinkaan tuo ole Håkan, Keinolempi ajatteli seuratessaan showta, jossa profeetta esiintyi. Hän myönsi, että se oli hieman paranoidi ajatus.
1580 Sattui yhä useammin niin, että Keinolempi heräsi keskellä yötä ja alkoi tuskitella edellisen päivän kirjeenvaihtoa tai pohdiskella kaikkein vaikeimpia tapauksiaan, etenkin 21-kasvoista miestä. Tämä ei ollut kirjoittanut kuin yhden ainoan viestin, mutta se ei antanut Keinolemmelle rauhaa. Miehen vaiteliaisuus oli hänestä pahaenteistä.
1581 Hänellä olikin aihetta tuskitteluun. Praktiikka alkoi mennä taloudellisesti kehnommin kuin ennen. Hän alkoi tulla yhä epäluuloisemmaksi. Aina kun uusi asiakas ilmaantui, Keinolempi valpastui: ei suinkaan tämäkin ollut Håkan?
1582 Usein hän pienen kiertelyn jälkeen (“Onko teillä maailmanloppuun liittyviä pakkoajatuksia?” “Mitä ajattelette millennialismista?” “Oletteko mahdollisesti tutustunut eskatologisiin liikkeisiin?” jne.) saattoi kysäistä suoraan: - Ette suinkaan te ole jo aikaisemmin ollut hoidossani? Eiköhän vain ole niin, että käytitte silloin nimimerkkiä Håkan?
1583 Se oli tietysti hämmentävää. Jotkut asiakkaat loukkaantuivat, toiset pelästyivät tällaisesta viestistä niin, että vetäytyivät heti kirjeenvaihdosta. Se alkoi tuntua Keinolemmen lompakossa.
1584 Mutta Håkanin itsepintaiset, naurettavat todistelut palasivat Keinolemmen mieleen ja jäivät kiertämään hänen päässään. Ne alkoivat tuntua yhä vakuuttavammilta. Kuinka ollakaan hänen käteensä osui Velikovskyn teorioita käsittelevä kirja ja pian sen jälkeen eräiden tiedemiesten argumentaatio pikaisesti lähestyvästä jääkaudesta.
1585 Voi Håkan, Håkan, Keinolempi ajatteli. Meidät on jo keitetty ja paistettu, meidät on jäädytetty ja jauhettu jyviksi kuin Max ja Moritz, meidät on hukutettu tulviin ja mutavyöryihin, meidät on säteilytetty kuoliaiksi, olemme menehtyneet mesothelioomaan ja mustaan surmaan, meidät on räjäytetty fuusiopommeilla, kaasutettu hermokaasulla ja myrkytetty syanidilla. Mitä vielä keksitte meidän päämme menoksi?
1586 Eskatofobia alkoi pikku hiljaa saada Keinolemmessäkin valtaa, vaikkei hän olisi mistään hinnasta maininnut uusista ajatuksistaan kenellekään.
1587 Valvoskeltuaan pitkin öitä Keinolempi oli päivisin ärtyisä ja väsynyt. Hän alkoi vastata potilailleen sävyyn, jota ei aina voinut kutsua ammatilliseksi eikä missään mielessä empaattiseksi.
1588 Mutta oliko se kumma, kun ihminen joutui lukemaan tällaista roskaa: “Olkaa ystävällinen ja vastatkaa seuraaviin kysymyksiin: 1. Mikä on elämän määritelmä? 2. Mitä on elämä? 3. Mikä on ihmiskunnan tulevaisuus?
1589 Vastatkaa kahden päivän sisällä. Tarvitsen mielipiteitänne sosiologian lopputyötäni varten.”
1590 Keinolempi vastasi jo samana aamuna: - Minä sen sijaan en tarvitse kysymyksiänne eikä minulla ole aikaa tuhlattavaksi moiseen “sosiologiaan” . En ole profeetta vaan ammattia harjoittava terapeutti. Kuinka edes kuvittelette, että ammatti-ihminen syventyisi moisiin kvasiongelmiin?
1591 Mutta seuraavaksi hän sai lukea: - moi kaikki mä haluisin vaan tietää oisko siellä ketään joka vois selittää millaista on elämä kuoleman jälkeen mä oikeesti uskon me palataan takasin ja six me joskus tiedetään asioita ennen kun ne on tapahtunu ja saadaan joskus tunne että me ollaan oltu jossain paikassa ennenkin mutta ei tässä elämässä mä en oo ihan varma oonko mä oikeessa ryhmässä enkä mä haluu häiritä ketään mutta kiitti vaan kauheesti kaikista vastauxista etukäteen HAVE A GREAT DAY OR NIGHT!
1592 Keinolempi hävitti viestin säestäen näpäytystään vain yhdellä huokaisulla. Hän ei jaksanut ilkeillä kakaroille.
1593 Sitä seuraava viesti oli mieheltä, joka oli ollut naimisissa 30 vuotta, mutta ei ollut koskaan kertonut vaimolleen halustaan olla Nelli. Nyt hän tahtoi rinnat ja hormooneita ja sukupuolenvaihdosleikkauksen. Hän edellytti, että Keinolempi järjestäisi ne hänelle kahden viikon sisällä.
1594 Nimimerkki Elämä kuriin huomautti: “Elätte todellisuudessa, jonka olette itse luonut. Te voitte saada kaiken, mitä te todella haluatte. Minulla on metodi, joka todistettavasti antaa teille kaiken, mitä haluatte, ja neuvoo teille keinot, joiden avulla voitte säilyttää maailmanne sellaisena kuin itse haluatte. Haluatteko elää omassa todellisuudessanne vai jonkun toisen? Hallitkaa täydellisesti elämänne! Muuttakaa se totaalisesti! KOKEILKAA MINUN METODIANI! “
1595 Näihin viesteihin Keinolempi vastasi nopeasti ja murskaavasti. Pahin tapaus oli kuitenkin Keinolemmen reaktio Eläinrakkaan kysymykseen. Tämä asiakas kirjoitti: - Haluaisin tietää, mistä johtuu, että minua miellyttää enemmän seksi eläinten kuin ihmisten kanssa. Aina inhimillisen seksin jälkeen tunnen itseni likaiseksi, mutta en koskaan sen jälkeen, kun olen harrastanut seksiä eläimen kanssa.
1596 Keinolempi vastasi: -Hyvä Eläinrakas, vielä kysytte, teidän olisi pitänyt jo aika päiviä sitten oivaltaa totuus. Se johtuu siitä, että itsekin olette elukka. Teidän ei pitäisi asua kalustetuissa huoneissa. Heittäkää pois vaatteenne, henkilöllisyystodistuksenne ja viimeisetkin estonne. Muuttakaa talliin, navettaan tai lättiin. Ii-ha-haa!
1597 Hän lähetti viestin, ja katui heti sen lähetettyään. Keinolempi arvasi, että tällainen menettely ei voisi kauaa jatkua. Ennen pitkää joku potilaista tulisi valittamaan lääkintöhallitukseen ja hän saisi vähintäänkin varoituksen. Ammatti-ihmisenä Keinolempi ymmärsi, että hän poti ilmeisiä burnoutin oireita. Håkan, Ketjupolttaja, Universumin inflaatio ja 21-kasvoinen mies olivat saaneet hänen kestokykynsä pettämään, kenties lopullisesti. Jokin ennen itsestäänselvä jännite, joka oli vuosikausia uskollisesti kannatellut hänen rutiinejaan, työtään ja hoitomotivaatiotaan, oli nyt napsahtanut poikki.
1598 Vähintäänkin hänen pitäisi ottaa pitkä loma, mutta Keinolempi alkoi jo laskeskella, olisiko hänellä varaa vetäytyä varhaiseläkkeelle. Kiinteistölainan lyhennykset olivat kuitenkin vielä niin suuret, ettei hän selviytyisi taloa myymättä.
1599 Samalla kun Keinolempi muuttui yhä julmemmaksi potilaitaan kohtaan, epäjohdonmukaiseksi ja ailahtelevaiseksi, hänen hellyytensä Ellaa kohtaan kuumeni ja kärvensi hänen sydäntään. Ella oli pitkämielinen, sieti hänen oikkunsa, yritti olla mieliksi, ei halunnut haavoittaa häntä. Mutta hän oli muuttunut yhä hiljaisemmaksi. Palatessaan kotiin Keinolempi tunsi hänen poissaolonsa kerta kerralta viiltävämpänä. Hän ei enää ollut siinä, missä Keinolempi hänet näki, eikä hän uskaltanut kysyä, millä seudulla, kenen kanssa hän ajatuksissaan liikuskeli.
1600 Öisin hän valvoi Ellan nukkuessa. Vaahteran lehtien varjokuvat kävelivät seiniä pitkin kuin irtokädet. Asuessaan talossaan yksin, avioeron jälkeen, Keinolempi oli monta kertaa luullut, että joku vilkutti hänelle keittiön ovelta. Mutta se oli vain lähellä seinää kasvava vaahtera, se sama, jonka varjo istuskeli öisin puutarhakeinussa.
1601 Keinolempi selaili maailmanloppua käsitteleviä kirjoja, joilla oli sellaisia nimiä kuin Lähtölaskenta ikuisuuteen, 666, Kuinka tunnistan Antikristuksen, Onko Antikristus elossa ja voiko hän hyvin? Sivilisaation viimeiset päivät, Verikuu, Neljäs valtakunta, Viimeinen taisto, Totuus Euroopan viimeisistä päivistä, Kaikki toisesta tulemisesta, Elämmekö lopun aikoja? ja Sielujen korjuupäivä.
1602 Jos Ella heräsi, hän työnsi kirjan tyynynsä alle; hän ei halunnut Ellan tietävän niistä mitään.
1603 Kun Keinolempi vihdoin nukahti, hän oli ajavinaan raitiovaunussa hyvin pimeänä päivänä. Koko kaupunki tiesi, että laskettu aika, loppu, oli lähellä. Mutta ihmiset elivät kuten he olivat aina eläneet. Raitiovaunun reitti vei suuren katedraalin alle ja sen murskaava paino laskeutui hänen harteilleen kuin tuomiopäivä.
1604 Kun Keinolempi oli jo puolittain hereillä, hän ajatteli, että uni oli totta: maailma oli loppunut, mutta kukaan ei vain ollut vielä huomannut sitä. He elivät jo tuonpuoleisessa, mutta kuvittelivat vielä elävänsä maanpäällistä elämää.
1605 \f
1606 Dendrobates terribilis
1609 Otus oli sähkönsininen, sellaista epäuskottavan räikeää sävyä joka hohtaa kuin mainosvalo. Sen lasuuri-iho oli täplitetty kiiltävänmustin hieroglyfein, joilla pisaroi lammen vesi. Pisaroiden heijastuksissa läikehti sekä olennon oma väri että taivaan kajastus. Sen pulskat reidet värisivät, sen takaraajojen neljän varpaan välissä pingottui sitkeänä läpikuultava kalvo. Pyöreät mustat silmät paksun yläluomen alla olivat suon kirkasta pimeää täynnä, mutta aina silloin tällöin kalvomainen alaluomi peitti katseen. Se hengitti ilmaa tiheästi ja tehokkaasti. Mutta se ei päässyt pakoon. Håkan oli saanut sen häkkiinsä.
1610 Alvejuurien joukossa kahahti jotain, ja Håkan nosti toiveikkaana päätään. Ehkäpä hän löytäisi vielä toisenkin sammakon. Mutta ääni oli syntynyt vain kuusenkävyn putoamisesta.
1611 Aina kun Håkan katseli alvejuuria ja imarteita, liekojen siroja kapeita sormia, saniaisten ryöppyjä ja kortteiden sädeviuhkoja, hän muisti ajan, jolloin ihmisiä ei vielä ollut. Siltä hänestä tosiaan tuntui: että hän muisti sen kuin oman menneisyytensä. Hän muisti, kuinka sanikkaiskasvit huojuivat ainavihantana kymmenien metrien korkuisena aarniometsänä. Håkan koki syvää rauhaa ajatellessaan sellaisia puita ja hän olisi mielellään käyskennellyt niiden alla.
1612 Ja hän katseli usein liekoja ja kortteita ja saniaisia, sillä kaikki loma-aikansa hän vietti varjoisissa ja kosteissa korvissa, ojien pientareilla tai rahkasammalen punertaviksi värjäämillä nevoilla ja aapasoilla. Hän oli nähnyt kalpean mäntykukan ja erotti toisistaan kurjenkanervan ja sielikön. Kesä kesän jälkeen hän oli tuijotellut tummavetisiä lampia, saapastellut jokien mutaisilla suistoilla ja rämpinyt notkuvilla letoilla rämehyttysten saaliina. Eikä ainoastaan pohjoisella kotiseudullaan vaan myös monissa trooppisissa maissa.
1613 Ne olivat sammakoiden kotiseutua, ja sammakoita Håkan rakasti. Hän oli harrastanut herpetologiaa jo toistakymmentä vuotta, lukiosta saakka, ja jo varhain hän oli erikoistunut sammakoihin.
1614 Håkan katseli suurta mielihyvää tuntien sinisen sammakon leveänlitteää ruumista ja sen löysää, limaista nahkaa. Kuvioinnista ja räikeistä väreistä hän oitis tiesi, että se kuului laajaan Dendrobatidae-lahkoon, sammakoihin, joita joskus kutsutaan myös myrkkynuolisammakoiksi. Ne puolustavat itseään erittämällä myrkyllisiä aineita ihossaan olevista rauhasista.
1615 Kolme lahkon jäsentä oli myös ihmisille myrkyllisiä. Mutta niitä ei Håkan ollut koskaan onnistunut edes näkemään. Hän tiesi, että monet näillä seuduin liikkuvat tutkijat käyttivät varmuuden vuoksi aina kumihansikkaita käsissään, mutta Håkanin mielestä se oli tarpeetonta varovaisuutta.
1616 Tämä yksilö oli pienehkö kuten Dendrobatidae-sammakot yleensäkin. Sinisestä väristä Håkan päätteli, että sen täytyi olla Dendrobates lazure.
1617 Ihailustaan huolimatta Håkan oli tietoinen syvästä ja hellittämättömästä masennuksestaan. Se levisi hänen mielessään kuin vaikea myrkytystila.
1618 Hänen edellisestä käynnistään suoalueella oli kulunut tuskin kolmea vuotta, mutta silloin saalis oli ollut paljon rikkaampi. Kunpa hän voisikin kuvitella, että tämä oli vain satunnaista katoa, normaalia vaihtelua. Mutta Håkan oli perehtynyt tilanteeseen liian hyvin voidakseen pettää itseään. Hän tiesi varmuudella, että kaikkialla maailmassa sammakoiden suku oli nopeasti häviämässä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana jo kymmeniä lajeja oli ehtinyt kuolla sukupuuttoon.
1619 Hänen elämässään oli toki muitakin suruja, mutta sammakoiden uhkaava sukupuutto kuului epäilemättä niistä suurimpiin.
1620 Tappiot eivät olleet vain paikallisia eikä niiden syy ollut selvästi tiedossa. Viitattiin kuivuuteen ja hyönteismyrkkyihin, otsoonikatoon, happosateisiin ja kosteikkojen katoamiseen. Mutta laaja sammakkokato oli ilmeinen jopa luonnonsuojelualueilla, joissa olosuhteet olivat lajille ihanteelliset.
1621 Håkan tiesi, että punajalkaista sammakkoa, ennen niin yleistä, tavattiin enää vain yhdessä Riversiden kaukaisessa kolkassa. Costa Rican sademetsien loistava kultainen sammakko ei tiettävästi enää saanut jälkeläisiä, sillä sitä oli viime vuosina tavattu vain pari ikivanhaa yksilöä. Monenkirjava harlekiinisammakko oli sekin poissa.
1622 Nyt hän oli viettänyt jo viisi päivää kaakkoisilla suoalueilla näkemättä vilaustakaan sammakkojen heimosta. Håkanin olisi pitänyt löytää näillä tienoilla satoja tai tuhansia sammakoita hehtaaria kohden, mutta hänen tarkka ja kouliintunut korvansa ei erottanut heikointakaan kurnutusta. Dendrobates lazure oli koko pitkällä retkellä hänen ainoa saaliinsa, tosin valioyksilö.
1623 - Ensin lähdette te, Håkan ajatteli ääneen. - Me unohdamme teidät ja puuhailemme täällä omia tärkeitä asioitamme. Mutta odottakaahan, tulee muita teidän jäljissänne, kulkijoita riittää sukupuuton tiellä. Ja vihdoin mekin tulemme, me liitymme samaan suureen unohduksen seuraan.
1624 Håkan nosti häkkiä viedäkseen sen telttaansa. Silloin hän huomasi, että häkin alla kasvoi pieniä sieniä, jonkinlaisia madonlakkeja. Håkan aikoi poimia yhden sellaisen vasemmalla kädellään, sillä sen kupu oli poikkeuksellisen terävä, ja hän oli oppinut retkillään paljon myös sienistä.
1625 Mutta ehtimättä tarttua sieneen hän vetäisi kätensä pois. Jokin on polttanut hänen sormiaan kuin nokkonen. Siinä samassa sananjalan alta, jota hänen kädenselkänsä oli hipaissut, lähti liikkeelle isokokoinen punatäpläinen sammakko. Se katosi suovehkojen varjoon.
1626 Håkan palasi sinisen sammakon luo kiihdyksissään. Ei ollut niin tärkeää, ettei hän ehtinyt saada toista sammakkoa kiinni. Hän oli nähnyt sen, hän tiesi, että populaatiota oli siis vieläkin tällä alueella. Toivo ei ollut mennyt.
1627 Miten ihmeellistä, että juuri nyt, kun hän oli jo luopunut uskosta, sammakko kosketti hänen kättään kuin tervehdykseksi. Hän oli riemuissaan, vaikka sen tervehdys olikin kihelmöivä ja tuskallinen kuin ampiaisen pisto.
1628 Teltalle tultuaan Håkan vilkaisi kättään ja säpsähti. Vasemman kädenselän iho oli kauttaaltaan punertunut ja muuttunut epätasaiseksi. Käsi oli myös selvästi turvoksissa rannetta myöten. Polttava tunne ei ollut laimentunut, päinvastoin se tuntui leviävän laajemmalle ja muuttui hetki hetkeltä syvemmäksi säryksi.
1629 Hänessä heräsi epäilys. Sammakko, jota hän oli koskettanut, oli punatäpläinen. Ei ollut mahdotonta, että se oli Phyllobates terribilis, yksi niistä lajeista, jotka saattoivat olla ihmisellekin vaarallisia. Håkan oli lukenut, että Phyllobates terribilis oli niin myrkyllinen, että sen kosketukseen saattoi kuolla.
1630 Håkan ryömi telttaansa. Hän ymmärsi, että oli pidettävä kiirettä. Hän oli aikonut yöpyä metsässä, mutta nyt hänen oli päästävä tielle ennen pimeää. Håkan alkoi haalia kokoon tavaroitaan, mutta hän voi käyttää vain oikeaa kättään, vasen oli arka ja jäykkä. Sakea hämärä alkoi laskeutua nopeasti rämeen sarkamättäille.
1631 Håkan katsoi uudestaan vasenta kättään. Siinä oli jälleen tapahtunut muutoksia. Sormet olivat paisuneet ja käden iho näytti nyt tummalta ja kuivalta kuin havupuun kaarna. Hän tunsi sen sykkivän kuin siinä olisi toinen sydän.
1632 Alkoi sataa. Sekin vielä! Sateen voimistuvan suhinan läpi Håkan alkoi kuulla pientä sirisevää ääntä, jonka suuntaa oli vaikea paikallistaa. Kuulosti siltä kuin pieni paristoradio ei olisi löytänyt oikeaa kanavaa. Mutta häiriöön yhtyi toinen häiriö - kuin toiselta taajuudelta - ja jälleen uusi. Kun ne välillä vaikenivat ja jälleen voimistuivat, hänestä alkoi vaikuttaa kuin käynnissä olisi jonkinlainen keskustelu, jonka osanottajat olivat toisistaan hyvinkin pitkien etäisyyksien päässä.
1633 Håkan oli huolestunut. Hän epäili, että hänellä oli kuuloharhoja, jotka kuume oli aiheuttanut. Käden sykintä tiheni yhä ja hän tunsi lämmön nousevan. Mutta silloin yksi keskustelijoista siirtyi aivan lähelle, melkein hänen korvansa juureen ohuen telttakankaan taakse. Nyt hän tunnisti äänen. Kuinka hän ei heti ollut sitä tuntenut?
1634 Uusi kuumeen puuska värisytti häntä, mutta kuumeen mukana kohosi myös ilo. Ensin epäuskoisena, sitten yhä varmempana aistimuksestaan hän ymmärsi kuuntelevansa suon ja metsän ikivanhoja, alkuperäisiä ääniä. Keskustelijat kurnuttivat, siitä ei enää ollut epäilystäkään.
1635 Aina välillä joukosta kohosi erityisen kuuluva, ihmeen sointuva ja syvä ääni. Se sai Håkanin sydämen hypähtämään ilosta, sillä hän tiesi, että sellaisen äänen omistaja oli myös harvinaisen lisääntymiskelpoinen. Kun Håkan vilkaisi ulos teltan oviaukosta, hän ei erottanut enää puiden oksia taivasta vasten. Hän ymmärsi olevansa auttamatta myöhässä. Hänen oli yövyttävä kosteassa teltassa.
1636 Mutta nyt ajatus ei enää huolestuttanut Håkania. Hän ei halunnutkaan lähteä metsästä, hän halusi kuunnella konserttia. Ehkä aamulla turvotus olisi jo kadonnut.
1637 Eräs ajatus valtasi hänet kokonaan, aivan odottamatta. Se oli niin voimakas, että hänen oli mahdoton vastustaa sitä. Håkan haki sinisen sammakon terraarion, nosti kannen pois ja kallisti sitä hieman. Menköön kaltaistensa pariin!
1638 Dendrobates lazure tuijotti suon uutta iltaa silmin, jotka olivat yötäkin mustemmat. Se näytti empivän hetken, sen kaulakupu laski ja nousi, kunnes se ripeällä loikalla katosi pehmeästi kahahtavien korteiden joukkoon.
1639 Ja kuinka monta kurnuttajaa olikaan nyt äänessä! Joka puolelta yhtyi uusia musisoijia kiihkeän intohimoiseen konserttiin. Vilunväristykset puistattivat Håkania ja hän ryömi makuupussiinsa kaikki vaatteet yllään. Hän kuunteli ummessa silmin, unohti särkevän kätensä ja miellyttävä raukeus valtasi hänen ruumiinsa. Mutta samanaikaisesti hänen kuulonsa pysyi tarkkana ja valppaana.
1640 Håkan oli erottavinaan kymmeniä erilaisia nuotteja ja rytmejä. Toiset lauloivat korkealta ja tiheästi, toisten syvänraskas basso resonoi kuin maan alta. Håkan ymmärsi: sammakoiden suku ei ollut suinkaan tuhoutunut, se oli vain jonkin aikaa pysytellyt piilossa, syrjäisessä onkalossa, salaisessa rotkossa, maan alla valtakunnassa, mistä kukaan ei ollut osannut sitä etsiä. Miten hän olikaan onnellinen siitä, että oli erehtynyt, että kaikki asiantuntijat olivat väärässä.
1641 Mutta nyt ne olivat palanneet! Miksi, sitä Håkan ei tiennyt. Eivät ne suinkaan palanneet Håkanin rakkauden tähden. Ehkä vain armollisen sattuman ansiosta Håkan oli saanut ilon ainoana - ei silminnäkijänä vaan korvinkuulijana - todistaa niiden paluuta tänä tihkusateisena iltana.
1642 Horroksessa, käsi jo tunnottomaksi puutuneena, Håkan kulkeutui läpi maailmankausien lähemmäksi sitä ihmeellistä aikaa, jolloin häntä ei vielä ollut.
1643 \f
1645 Tohtori Keinolemmelle
1647 Hyvä tohtori,
1649 käännyitte puoleeni kysyäksenne, voisinko antaa jotain valaisusta Phineas Gagen tapaukseen. Olen yllättynyt, että joku - vieläpä vieraassa maassa - muistaa yhä hänen sairaskertomuksensa ja lisäksi yhdistää siihen aivan oikein isoisäni nimen. Olen perehtynyt tähän tapaukseen ja lukenut isoisäni seikkaperäiset muistiinpanot siitä. Se mies oli todella hänen potilaansa liki neljäkymmentä vuotta sitten, ja sikäli kuin olen ymmärtänyt, Phineas Gage oli itse asiassa eräs hänen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä.
1650 Tiedätte ehkä myös, että Gagen tapauksesta kirjoitettiin aikoinaan paitsi Vermont Mercuryssa, myös Bostonin lääketieteellisessä ja kirurgisessa aikakauskirjassa.
1651 Silloin oli loppukesä 1848, kuuma kesä se kuulemma olikin. Onnettomuus tapahtui eräänä sen kesän helteisimpänä päivänä täällä Vermontissa, Cavendishin kaupungissa. Täällä minäkin olen syntynyt, kasvanut, opiskellut ja tehnyt samaa työtä kuin isoisäni aikoinaan. Nyt olen jo paljon vanhempi kuin hän oli kuollessaan.
1652 Työviikko oli alkanut ja Rutford & Burlingtonin ratatyömaalla oli kiireitä. Sinä kesänä kiskot olivat valmistuneet jo Black Riverin rannalle saakka.
1653 Rautatie on nykyajan ihmisille itsestäänselvä ja arkipäiväinen asia, emmekä me enää muista, mitä se merkitsi viime vuosisadan ihmisille. Meidänkin kaupungissamme rautatien tulo oli järisyttävä, vertaansa vailla oleva uudistus.
1654 Kun kuulen junan vihellyksen tai kiskojen kaukaisen kolkkeen puutarhaani jalavan alle, missä istun iltapäivisin siiderini ääressä, muistan joskus isoisäni entistä potilasta. Ajattelen silloin, että Phineas Gage oli omalla erityisellä tavallaan yksi niin kutsutun edistyksen miljoonista uhreista.
1655 Phineas Gage oli ollut Rutfordilla töissä jo pitkään, mutta hän oli vielä nuori mies, vasta kahdenkymmenenviiden vanha. Gage oli nopea ja täsmällinen työntekijä, niin minulle on kerrottu. Ja paras oli ollakin tarkka niissä hommissa, sillä Gagen vastuulla olivat räjäytystyöt.
1656 Sinä päivänä jotain meni kuitenkin vikaan. Kallioon oli porattu reikä ja Gage oli työntänyt jo räjähdysaineen ja sytyttimen reikään. En voi väittää ymmärtäväni niitä asioita, mutta räjähdysaine pitää kuulemma peittää hiekalla, ja se oli apumiehen tehtävä. Gage käski tätä tuomaan hiekkaa, mutta ennen kuin mies oli ehtinyt täyttää kolon, Gage otti ja iski ruutia rautatangolla. Miksi hän teki sen? Väitettiin, että joku huusi hänen nimensä, ja hänen tarkkaavaisuutensa herposi ratkaisevalla hetkellä.
1657 Räjähdys oli korviahuumaava, mutta itse kallio jäi koskemattomaksi. Kerrottiin, että sen jälkeen kuului outo viheltävä ääni. Koko työmaa hiljeni. Kaikki jättivät sen hetkiset toimensa. Phineas Gage makasi selällään maan pölyssä. Rautatanko oli lävistänyt miehen vasemman posken ja syöksähtänyt ulos hänen päälaestaan. Räjähdys oli niin raju, että tanko lensi vielä sata jalkaa ja iskeytyi maahan verisenä, aivojen riekaleiden peittämänä.
1658 Phineas Gage makasi selällään, mutta hän ei ollut kuollut. Hän ei ollut edes tiedoton. Hänen kuultiin sanovan jotain, kukaan ei kuullut tarkkaan mitä. Miehet kantoivat hänet härkävankkureihin, mutta hän ei halunnut panna maata vankkureiden pohjalle. Hän halusi istua ja hän sai tahtonsa läpi. Gage istui koko matkan aina Mr. Adamsin majataloon saakka.
1659 Mr. Adams ja hänen emäntänsä yrittivät myös saada Phineas Gagen makuulle. Mutta hän ei suostunut. Hänet vietiin kuistille ja siellä hän istui penkillä tikkusuorana, se hirvittävä aukko päässään. Sanottiin, että hän halusi juotavaa, ja kun tuotiin kylmää limonaadia, hän joi sitä halukkaasti.
1660 Majatalosta lähetettiin hakemaan isoisääni, mutta hänellä oli lapsenpäästö, kanttorin emännän viides, joten paikalle pääsi ensin tohtori Edward Williams, isoisäni nuorempi kolleega. Silloin oli kulunut tunti onnettomuudesta, aurinko oli jo laskemassa, helle alkoi hiukan helpottaa.
1661 "Tässäpä teille työmaata", Mr. Adams kuulemma sanoi Williamsille. Niin tosiaan oli. Sellaista käytävää ei kukaan ollut vielä nähnyt elävän miehen päässä. Ja Mr. Gage eli yhä, hän vastasi auliisti ja täysin järkevästi Williamsin kysymyksiin. Kun isoisäni ehti paikalle, näytti vielä siltä kuin hänellä ei olisi ollut juuri ollenkaan kipuja, miehellä, jolta kolmannes päälakea oli lentänyt juuri taivaan tuuliin. Rautatanko, joka oli tuhon aikaansaanut, punnittiin aikanaan ja se painoi yli kolmetoista paunaa. Sen pituus oli kolme jalkaa seitsemän tuumaa ja halkaisija tuuman ja neljänneksen. Se pää, joka ensin lävisti Gagen posken, oli kuitenkin teroitettu; joidenkin mielestä tämä seikka oli ratkaiseva hänen henkiinjäämiselleen.
1662 Gage muuten kehitti toivuttuaan erityisen riippuvuuden tähän pahan onnen tuojaan; hän kuljetti sitä kaikkialle mukanaan ikään kuin olisi syvästi kiintynyt siihen.
1663 Heti kun isoisäni oli tullut paikalle, hän puhdisti posken ja päälaen mustareunaiset käytävät spriillä niin perusteellisesti kuin kykeni ja yritin kuivattaa jo selvästi tulehtuvia haavoja kaikin mahdollisin keinoin. Mutta haavakuume oli tietysti odotettavissa. Mikään ei voinut estää sellaisten kraatereiden infektoitumista. Gagen kuume kohosi heti seuraavana yönä, hän alkoi hourailla aamulla ja oli hyvin levoton. Seuraavat kaksi viikkoa isoisäni määräsi hänelle morfiinia kolmasti päivässä. Hänen äitinsä, sisarensa ja isoisäni vuorottelivat Gagen vuoteen äärellä. Kuume pysyi korkealla seuraavat kuusi vuorokautta ja päähän muodostui kipeä paise, jonka isoisäni puhkaisi.
1664 Viikon kuluttua kaikkien ällistykseksi, ei vähiten isoisäni, tapahtui odottamaton käänne. Phineas Gage toipui, ja isoisänikin sain osansa ihmeparantamisen sädekehästä. Mutta tarkkaan ottaen hänen toipumisensa oli hyvin kyseenalainen. Tuli aika, jolloin isoisäni ajatteli, että olisi parempi, mikäli hän olisi kuollut viimeistään haavakuumeeseen. Luulenpa melkein, että hänen äitiraukkansa ja sisarensa ajattelivat salassa samoin.
1665 Fyysisistä seurauksista ainoa merkittävä oli näön menetys vasemmasta silmästä. Oikean silmän näkö oli sen sijaan virheetön. Päälakeen jäi oudon näköinen painuma, mutta tukka peitti sen pian. Poskessa oli tähden muotoinen arpi, joka iän mukana vaaleni eikä se raavasta miestä pahemmin rumentanut. Gage puhui selkeästi, näki ja kuuli, haistoi ja maistoi. Hän ei halvaantunut edes väliaikaisesti, hän käveli varmasti ja käytteli käsiään kuin kuka tahansa nuori mies.
1666 Mutta isoisäni kertoi monien kaupunkilaisten sanoneen: "Gage ei ole enää Gage." He olivat oikeassa. Voisin lainata myös hänen omia silloisia sanojaan: "Balanssi hänen intellektuaalisten kykyjensä ja eläimellisten vaistojensa kesken oli järkkynyt."
1667 Itse asiassa oikea ja alkuperäinen Phineas Gage todella kuoli kesällä 1848 Rutford & Burlingtonin ratatyömaalla. Hänen fyysinen ruumiinsa jäi jäljelle, mutta sielu, joka sitä elähdytti, oli huonolaatuinen jälkikuva varsinaisesta Gagesta. Ennen onnettomuutta Gage oli ollut säädyllinen, tasapainoinen ja vaatimaton nuori mies. Hänellä oli erinomainen keskittymiskyky, hänen hankkeensa olivat realistisia ja hän pystyi toteuttamaan suunnitelmansa.
1668 Onnettomuuden jälkeen hän osoitti piittaamattomuutta, jopa häikäilemättömyyttä kanssaihmisiään kohtaan. Hän oli kärsimätön kuin pikkulapsi, oikullinen ja ahne. Naisille Gage oli suoranainen uhka; tiedän parikin vastenmielistä tapausta, joita en viitsi teille tarkemmin kuvailla. Oli ihme, että hän säästyi oikeusjutuilta. Parhaimmatkin neuvot sekä isoisäni että hänen äitiraukkansa taholta kaikuivat kuuroille korville.
1669 Gage palasi entiseen työpaikkaansa Rutfordille, mutta hän hoiti tehtäviään leväperäisesti ja epäluotettavasti. Työtoverit suhtautuivat häneen alkuun suopeasti ja ymmärtäen, mutta hänen käytöksensä heitä kohtaan oli ala-arvoista, niin epäystävällistä ja suorastaan brutaalia, että pian hänen ympärilleen muodostui tyhjä piiri. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan jäädä Rutfordille.
1670 Erottuaan Gage etsiytyi työpaikkoihin, jotka eivät lainkaan sopineet hänelle. Oli kuin hänellä ei olisi ollut mitään käsitystä omista edellytyksistään. Hevosfarmi oli vain yksi esimerkki; siellä hän ei kauaa viihtynyt. Edes hevoset eivät pitäneet siitä miehestä, hän ei osannut kohdella kunniallisesti enempää eläimiä kuin ihmisiäkään. Hän oli lakannut ymmärtämästä inhimillisen puheen vivahteita samoin kuin eläinten sanattomia viestejä. Siten hänen oma kohtalonsa kääntyi yhä kolkommaksi.
1671 Joitakin vuosia myöhemmin Gage pestautui sirkukseen. Hän esiintyi New Yorkissa Barnumin museossa samassa seurueessa kuin maailman suurileukaisin mies, maailman lihavin rouva ja elefantinnahkainen nuorukainen. Hän ajatti tukkansa vamman kohdalta niin että kallon epämuotoisuus oli selvästi nähtävissä, ja joka esityksessä hän teki juurta jaksaen selkoa onnettomuuden kulusta. Rautatankoaan, josta Gage ei koskaan eronnut, hän esitteli yleisölle silminnähtävällä ylpeydellä.
1672 Phineas Gagen terveys alkoi 60-luvulla nopeasti heiketä, paitsi onnettomuuden myöhäisinä seurauksina ilmenneiden kaatumataudin kohtausten vuoksi myös viheliäisten elämäntapojen johdosta. Gage muutti 60-luvulla San Franciscoon sisarensa ja tämän miehen, menestyneen kauppiaan luo. Hänen kerrotaan pääasiassa juopotelleen siellä ahkerasti. Kerran niin suuria toiveita herättäneestä nuoresta miehestä oli tullut yhteiskunnan hylkiö, joka tuotti suvulleen häpeää.
1673 Ennen kuin täytti neljäkymmentä Gage menehtyi kaatumataudin kohtaukseen. Kohtalokas rautatanko asetettiin hänen arkkuunsa. Isoisäni sai kuulla hänen kuolemastaan vasta viiden vuoden kuluttua, sillä kuten tiedätte, meitä koeteltiin tuolloin levottomilla ajoilla.
1674 Hän kääntyi silloin kirjeitse Gagen sisaren ja tämän aviomiehen puoleen. Isoisäni pyysi, että Phineas Gagen arkku avattaisiin ja että hän saisi haltuunsa kovia kokeneen kallon. Jonkin aikaa harkittuaan he suostuivat hyväntahtoisen ymmärtävästi epätavalliseen pyyntöön. Kallo ja tanko ovat nyt kenen tahansa nähtävissä Bostonissa, Harvardin lääketieteellisen instituutin museossa.
1675 Jos olette tilaisuudessa joskus vierailemaan Bostonin kaupungissa, kehotan teitä tutkimaan huolella noita todistuskappaleita. Mitä ne sitten todistavat? Yritän kertoa teille muutamin sanoin oman käsitykseni.
1676 Phineas Gagen tapaus järkytti perin juurin isoisäni näkemystä ihmisestä, hänen mielestään, hänen tahdostaan, ja sen myötä myös itse vapauden käsitteestä. Gagen rautatangon kumahdus sai isoisäni henkilökohtaisen maailmankuvan hajoamaan.
1677 Hän oli nuorena kiinnostunut frenologiasta, mutta tutkijaa hänestä ei koskaan tullut. Hän oli vain tavallinen perhelääkäri, joka hoiti tosin kunnialla mutta ilman mainittavia kykyjä pikkukaupunkipraktiikkaansa ja jonka kohdalle kerran osui yksi huomiota herättävä potilas.
1678 Pitkään, vielä vuosia onnettomuuden jälkeen, hän odotti Phineas Gagen täydellistä toipumista. Odotti, että hänen käyttäytymisensä, luonteensa ja mielenlaatunsa palautuisivat ennalleen, että hänestä jälleen tulisi, kuten sanotaan, "oma itsensä" ja että hän tietäisi mitä tahtoa. Mutta hän odotti turhaan. Gage eli elämänsä loppuun eräänlaisena vaihdokkaana.
1679 Hän jakeli aikansa isällisiä nuhteita Phineas Gagelle, mutta myöhemmin vaikeni. Vähä vähältä hän ymmärsi jotakin aivan uutta. Oli kuin Gagen tahtokin olisi onnettomuudessa räjähtänyt pirstoiksi ja koko hänen olemuksensa eheys sen myötä tuhoutunut.
1680 Myös minulle, joka olen aivan toisen aikakauden ihminen, Phineas Gagen tapaus on ollut merkitsevä. Hänen pysyvät käyttäytymismuutoksensa osoittavat, että myös ihmisen omatunto, hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä, hänen suhteellisuudentajunsa, säädyllisyytensä ja moraalinsa - jopa itse tahto - ovat riippuvaisia aivan tietyistä aivoalueista.
1681 Isoisäni esitti aikoinaan samankaltaisia käsityksiä parissakin lääketieteellisessä julkaisussa, mutta ne eivät saavuttaneet juurikaan huomiota eivätkä ymmärtämystä. Myöhemmin, aivan toisenlaisten tapausten pohjalta eräät nuoremmat tutkijat tekivät samantapaisia päätelmiä. Kieltämättä se tuotti isoisälleni myöhäistä, joskin hieman kitkerää tyydytystä.
1682 Kuinka kukaan olisi oikeudenmukaisesti voinut syyttää Phineas Gagea? Hänen elämänsä pilasi vain hetken onneton tarkkaamattomuus, vain sokea sattuma, joka kutsui häntä nimeltä, ja hän vastasi.
1683 Uskon, että hänen kohdallaan ei enää voitu puhua vapaasta tahdosta. Mutta ymmärrätte varmasti tämän: jos ei Phineas Gagella ollut enää valtaa valita oikein ja säädellä omaa elämäänsä, kuinka oikeastaan on laita niiden tuhansien muiden, jotka eivät selviydy yhteiskunnan alkeellisimmistakaan säännöistä? Jos näkisimme sinne, minne emme vielä näe, joutuisimmeko tunnustamaan, että pahin ja paatuneinkin rikollinen on loppujen lopuksi olosuhteiden yhtä viaton uhri kuin oli nuori Phineas?
1684 Vaikka emme löydä samanlaista kraateria hänen päästään kuin isoisäni näki Gagen kallossa, saatamme aavistella, että siellä vallitsee synnynnäinen kaaos ja epäjärjestys. Jos on niin, emme suinkaan voi kohtuudella väittää, että hän itse on syyllinen aiheuttamaansa pahaan. Ymmärrämme tietysti, kuten isoisänikin aikoinaan, että silti heidän on saatava rangaistuksensa - sen kirouksen lisäksi, jonka itse luonto on heidän niskaansa sälyttänyt. Näin me korjaamme vääryyttä vääryydellä, kun emme muutakaan voi, emme armahtaa, emme parantaa.
1685 Entä sitten me niin kutsutut normaalit ihmiset? Se, että me osaamme valita oikein, että me toimimme enimmäkseen järkevästi ja edes pyrimme ymmärtämään toisiamme ja ennakoimaan tekojemme seurauksia, ei kenties lainkaan ole omaa ansiotamme vaan ohjelman, jonka itse luonto on meihin istuttanut. Kenties tahdonvapautemme, ihmisyytemme korkein ylpeys, pyhä kyky, joka erottaa meidät muusta luomakunnasta, on vain illuusio, johon meidän kaikesta huolimatta on uskottava.
1686 Kirjoitin, kuten huomasitte: "jonka luonto on meihin istuttanut". En maininnut sanaa "Jumala", kuten moni minua hurskaampi henkilö olisi tehnyt.
1687 Phineas Gage olisi voinut aiheesta syyttää kohtaloa. Säälimättömän sattuman valepuvussa se riisti häneltä sielun hänen kukkeimpina miehuusvuosinaan.
1688 Ehkä te, joka olette vielä nuori mies, tulette näkemään ajan, jolloin lääketiede ymmärtää kokonaan ja seikkaperäisesti sielumme ja minuutemme fyysisen perustan. Ja meidän jälkeemme, ensi vuosituhannella se, mikä meille vielä on hämärää, on uuden ajan ihmisille seesteistä kuin päivä.
1690 Tämän luvun pohjana on Antonio R. Damasion teokseen Descartes' Error (Avon Books, New York, 1995) sisältyvä selonteko Phineas Gagen onnettomuudesta.\0
1691 \f
1692 Ajasta tehty aine
1694 Håkan odotti sairashuoneessa numero yhdeksän isoäitinsä vuoteen ääressä. Hänen isoäitinsä nukkui levottomasti, kuorsaten ja huokaillen. Håkan odotti, että hän heräisi.
1695 Viereisen vuoteen potilas lauleskeli lakkaamatta ja sormeili kulunutta mollamaijaa. Kun Håkan nousi ja veti hiukan verhoa syrjään, vanha nainen katsoi Håkania ja sanoi ilahtuneena: - Mamma!
1696 - Te erehdytte, Håkan sanoi ystävällisesti, minä en ole teidän äitinne.
1697 Mutta vanha nainen sanoi uudestaan: -Mamma, katso!
1698 Håkan katsoi hänen nukkeaan ja sanoi, että se oli hieno. Kun hän uudelleen vilkaisi isoäitiään, hän hämmästyi. Hänen äsken vielä ikivanhoissa piirteissään oli tapahtunut muutos, ne olivat äkkiä pehmeät kuin pienen tytön.
1699 Silloin Håkan muisti jotain.
1700 Lapsella hänellä oli ominaisuus, kyky tai eräänlainen aisti, jonka hän myöhemmin kadotti. Hän harjoitti sitä koulumatkoillaan, raitiovaunu numero yhdeksässä, joka kiersi kaupungin keskustan silmukkamaista reittiä. Jos hän katsoi tietyllä tavalla sisääntulijoita ja niitä jotka poistuivat vaunusta, hän usein näki. Silmänräpäyksessä hän oppi, millaisia nuo vieraat ihmiset olivat olleet lapsina tai millaisia he tulisivat olemaan vanhoina. Heidän kasvonsa ikäänkuin muuttuivat tuokioksi, juuri niin pitkäksi aikaa, että hän ehti nähdä.
1701 Kaikkien kohdalla näkeminen ei onnistunut, mutta toiset vaihtoivat kasvoja vilkkaasti ja vaivattomasti, ensin lapsiksi, sitten vanhuksiksi tai päinvastoin. Kun hän räpäytti silmäänsä - tai aina ei tarvittu edes räpäytystä - he palautuivat jälleen takaisin siihen ikään, missä he sattuivat elämään.
1702 Håkan ei tiennyt, miten nämä välähdykset tapahtuivat, mikä tarkkaan ottaen oli se tietty tapa jolla hänen oli katsottava saadakseen ne aikaan. Ehkä hän siristi silmiään hiukkasen, kenties hän ikään kuin siirsi fokusta niin että sen ihmisen piirteet, jonka hän oli ottanut kohteekseen, sumentuivat ja muuttuivat epätarkoiksi. Siten ne päästivät hänen katseensa, hänen tahtonsa lävitseen. Ne sallivat hänen nähdä sen hetkisten kasvojen takana piilevät toiset kasvot. Aika kätki ne, ja paljasti jälleen.
1703 Tärkeämpää kuin tietty katsomistapa oli kuitenkin se, että hän tahtoi, että hän valitsi. Hänen oma tahtonsa pakotti muutoksen näkyväksi. Ajalle tapahtui jotakin, siitä tuli läpinäkyvä tai ehkäpä kerrassaan sen nuoli vaihtoi hetkeksi suuntaa.
1704 Niin, silloin hän oli osannut murtaa ajan epäsymmetrian. Menneisyyden ja tulevaisuuden välillä ei ollut perustavaa eroa. Myöhemmin hän ymmärsi, että niin oikeastaan oli kaikkien perustavien prosessien laita: ne olivat symmetrisiä, niillä ei ollut mitään suuntaa ajassa; mikroskooppiset prosessit olivat täysin käännettävissä. Vain ihmisen maailmassa aika oli niin määräävä, niin peruuttamaton.
1705 Miksi niin oli, se oli mysteerio.
1706 Tämä leikki oli ikävystyttävien koulumatkojen salainen viihdyke, hänen yksityinen hupinsa, josta hänelle ei olisi tullut mieleenkään mainita kenellekään.
1707 Samassa iässä, hänen vielä ollessaan niin lyhyt, että aikuisten täytyi kumartua puhuakseen hänelle, he ottivat usein tietyn ilmeen, ystävällisen, melkein makean ja alentuvan. Hän ajatteli silloin: “Te luulette, että minä olen lapsi.”
1708 Hän itse tiesi, että se oli harhaluuloa, että hän ei ollut. Mikä hän sitten oli? Ei aikuinenkaan. Ihminen oli tuhatkasvoinen, mutta kaikki kasvot hävisivät vuorollaan. Kaikilla oli lainakasvot, kenelläkään ei ollut omia kasvoja. Kukaan ei ollut lapsi, kukaan ei ollut vanha, kaikki olivat jokaisessa iässä - eivätkä missään.
1709 Missä sitten ovat minun kasvoni, mitkä ovat minun omani, ne jotka ovat aina minun eivätkä kenenkään muun? Ah, sellaisia ei ollut.
1710 Ja nyt, istuessaan yhdeksänkymmentävuotiaan isoäitinsä vuoteen vieressä kroonikko-osastolla, jossa hoidettiin vain kuolevia potilaita, sairashuoneessa numero yhdeksän (jolla oli siis sama numero kuin hänen lapsuutensa raitiovaunulla), hän äkkiä näki isoäidillään pienen tytön kasvot - ilman että hän oli edes tahtonut.
1711 Isoäiti nukkui yhä. Hänen hopeanvalkoiset ohuet hiuksensa olivat muuttuneet oudon vihertäviksi. “Kuin merenneidolla”, Håkan ajatteli. Ehkä se johtui jostain lääkkeestä, jota hänelle annettiin. Ja sitten pieluksella kääntyili pienen tytön kuultava poski, kunnes siinä lepäsi taas hänen isoäitinsä.
1712 Hän tuli ajatelleeksi, että lapsena hän oli nähnyt monia kasvoja aina vain vierailla ihmisillä, mutta tutuilla, oman perheen jäsenillä ei koskaan. Hänen päähänsä ei ollut edes pälkähtänyt kokeilla, olisiko se mahdollista. Nyt se suretti häntä. Jos hän olisi nähnyt isoäitinsä tuollaisena silloin kun hän itse oli pieni, ehkä heistä olisi voinut tulla leikkitovereita?
1713 Isoäiti heräsi, käänsi päätään ja huomasi hänet.
1714 - Håkan, hän sanoi heikosti ja kuitenkin äänessä oli jäljellä jotain entisestä terävyydestä ja tyytymättömyydestä, arvostelunhalusta, joka oli toistuvasti kohdistunut myös Håkaniin. - Näytätpä sinä kurjalta tänään.
1715 Nyt Håkan tavallaan iloitsi siitä, että tuttu sävy oli tallella, hänen isoäidissään puhui inhimillisen arjen lannistumaton tarmo. Minne se pian joutuisi? Menisikö se hukkaan?
1716 - Haluatko sinä, että luen sinulle tänään? Håkan kysyi.
1717 Isoäiti ei vastannut. Håkan ei ollut varma, ymmärsikö hän kysymystä. Mutta hän avasi kirjan ja luki: “Aika on aine josta minut on tehty. Aika on joki joka kuljettaa minua eteenpäin, mutta minä olen joki; se on tiikeri joka ahmii minut, mutta minä olen tiikeri; se on tuli joka kuluttaa minut, mutta minä olen tuli.”
1718 Hänen isoäitinsä nukahti jälleen. Mutta naapurivuoteen vanha nainen lauloi: “Yli kasteisten vuorten me kuljemme...”
1719 Vanhemmat ihmiset sanoivat aina: - Aika kuluu nyt paljon nopeammin kuin silloin kun me olimme lapsia.
1720 Muut jotka sanoivat, että aika kului nopeammin kuin ennen, eivät oikeastaan tarkoittaneet sitä. He ajattelivat, että se oli vain tuntemus, subjektiivinen kuvitelma. Että objektiivisesti ja “todellisuudessa”, mikä se siten lieneekin, kaikki tapahtui juuri samassa tempossa kuin ennenkin.
1721 Mutta ajan suhteen ei ollut mitään objektiivista todellisuutta. Ei ollut olemassa samaa aikaa eri paikoissa.
1722 Håkan oli nyt itsekin vanhempi ihminen ja huomannut ajankulun kiihtymisen. Se kävi vuosi vuodelta ilmeisemmäksi. Toisinaan hän pohdiskeli, oliko tuo kulunut huomautus muuttunut kirjaimellisesti ja absoluuttisesti todeksi.
1723 Aika ehkä todella kului paljon nopeammin kuin ennen. Håkan ei voinut todistaa sitä millään keinoin; sillä jos ajan kiihtyvyys oli kaikkialla hänen ympärillään yhtäläinen, ei ollut mitään mihin verrata sen nopeutta. Hänen aineenvaihduntansa oli vilkastunut samalla tavoin kuin kaikkien muidenkin. Maapallo pyöri vinhemmin akselinsa ympäri kuin ennen ja kiersi auringon nopeammin. Koko galaksin pyörimisvauhti oli kiihtynyt. Maailmankaikkeus laajeni nopeammin.
1724 Ajan epätasaisuus, ajan riippuvaisuus paikasta ja henkilöistä. Eräissä paikoissa aika oli alkanut rientää paljon nopeammin kuin toisissa. Ja eräät ihmiset vanhenivat paljon nopeammin kuin toiset. Toisinaan Håkan ihmetteli, kuinka ihmiset saattoivat ollenkaan kohdata toisiaan, niin epäsynkronisesti ja eri ajoissa kuin he elivät.
1725 Hänen isoäitinsä heräsi uudelleen ja sanoi: - Håkan, mitä sinä teet täällä kesken koulupäivän? Mene nyt kiltisti kotiin.
1726 Tädilleen Håkan oli taas lapsi. Hän kulki kadulla ja hän oli lapsi ja hän oli mies. Hän näki kaupungin muistojensa kautta. Ei ollut yhtäkään katua, ei yhtäkään korttelia, johon ei olisi siirtynyt jotain hänen elämästään.
1727 Tuossa kadunkulmassa hänelle oli ostettu sininen ilmapallo sinä vappuna, kun hän oli seitsemänvuotias. Mutta se oli jo valmiiksi hieman ryppyinen, ja kun hän pääsi kotiin, se ei enää pysynyt ilmassa. Silloin se oli suuri suru.
1728 Tuon tilitoimiston paikalla oli ennen sijainnut siirtomaatavaraliike, mistä hän oli ostanut keltaisia rusinoita. Sen ikkunassa oli ollut pajukoreja, joissa oli eksoottisia hedelmiä, maustepusseja ja kahvipaketteja. Nyt ei missään enää ollut sellaisia siirtomaatavaraliikkeitä, ja ruokakauppojen ikkunat oli teipattu umpeen keltaisilla hintalapuilla.
1729 Kaksi kadunkulmaa eteenpäin, toisessa kerroksessa oli asunut nainen, jonka kanssa hän oli maannut ensimmäisen kerran. Hän oli jo kuollut, mutta joskus, juuri sillä kadulla, Håkan tunsi uudelleen hänen tuoksunsa leyhähdyksen.
1730 Vanhuuden salaisuus oli sama kuin lapsuuden salaisuus. Se mikä kasvatti heidät, myös vanhensi heidät. Se mikä ruokki heidät, myös tappoi heidät.
1732 \f
1733 Fiat ars, pereat mundus
1736 Mikä löyhkä! Odotin serkkuani taidemuseossa, ja siellä haisi. En ollut ikinä kuvitellut, että museossa voisi löyhkätä. Kenellekään läsnäolijalle ei ollut epäselvää, miksi. Salissa oli lasivitriini, yksiön kokoinen, jossa sikisi vimmaista elämää; se kiehui raatokärpäsiä ja niiden nälkäisiä toukkia. Ravinnosta niillä ei ollut pulaa, kaltaistensa tavoin nekin elivät kuolemasta: lasikkoon, karthagolaisen katkaistun pylvään päälle oli asetettu kimpale lihaa, jo pitkälle mädännyt.
1737 Ei olisi pälkähtänyt päähänikään käydä taidemuseossa; en juuri harrastanut kuvataiteita enkä varsinkaan nykytaidetta. Mutta kun kaupunkiin tultuani soitin Håkanille, serkulleni, hän ehdotti, että tapaisimme juuri tässä näyttelyssä.
1738 Håkan oli itsekin eräänlainen taiteilija, vaikka ei ollut saavuttanutkaan mainittavaa kuuluisuutta. Hän kehitteli performansseja ja videoinstallaatioita, oli tehnyt niitä jo parinkymmenen vuoden ajan. En ollut koskaan nähnyt mitään hänen teoksiaan, jos niitä nyt teoksiksi voi kutsua. Tiesin, että Håkan pyrki sensaatioihin, mutta se mitä olin kuullut hänen taiteestaan, kuulosti enemmänkin haukotuttavalta. Eräänkin videon nimi oli La Primavera: siinä oli mies, joka aivasteli. En tiedä, johtuiko kohtaus nuuskasta, allergiasta vai flunssasta, mutta se kesti kuulemma kolmisen tuntia.
1739 Vanha enoni oli pyytänyt, että ottaisin yhteyttä Håkaniin, ja vain hänen vuokseen sen tein. Eno oli kroonisesti huolissaan pojastaan, vaikka tämä oli jo pitkälti yli neljänkymmenen ja tuli kyllä välttävästi toimeen. Hän kuvitteli - aivan suotta tietenkin - että minulla voisi olla suotuisaa vaikutusta serkkuuni. Tosiasia oli, että Håkan suhtautui minuun yhtä alentuvasti kuin lapsuudessammekin. Kyllä ymmärsin, että hän piti minua värittömänä tylsimyksenä, jonka virkanimikekin - kamreeri - oli hänestä surkuteltava. Håkan oli sitä mieltä, ettei henkilö, jolla oli laskupäätä ja toimipaikka verovirastossa, voinut ymmärtää korkeamman hengenviljelyn päälle. Ehkä hän oli oikeassa, mutta en ollut koskaan väittänytkään käyväni taiteentuntijasta.
1740 Suvussa ei ollut muita taiteilijoita. Äitini sanoi Håkanista kylmästi: - Voi ollakin taiteilija, mutta toivoton renttu.
1741 Håkan sanoi, ettei hän kuulunut mihinkään ryhmittymään, hän ei ollut modernisti eikä postmodernisti, ei minimalisti eikä maksimalisti. Hän kulki aina valtavirran vastavirrassa. Maan taiteilijoiden sankassa joukossa hän oli yksinäinen susi.
1742 Minä en tosin ollut koskaan tavannut taiteilijaa, joka olisi väittänyt itsestään jotain muuta. Kaikki he olivat väärinymmärrettyjä, niin minä olin huomaavinani. Kukaan ei koskaan tullut kertomaan, että hänet olisi ymmärretty oikein ja täydellisesti ja että hänen työnsä ja tuotantonsa olisi saanut riittävästi huomiota. Ihan merkillistä, että vaikka aina puhuttiin kulttuurin sisäänlämpiävyydestä, klikeistä ja kuppikunnista, ei kukaan ollut koskaan nähnytkään taiteilijasta, joka olisi kuulunut niihin. Ja jos kaikki kulkivat vastavirtaan, niin missä ihmeessä oli se myötävirta?
1743 Håkan puhui paljon taiteen lopusta. Hän sanoi, että sitten kun kaikki on taidetta, mikään ei enää ole taidetta. Se aika oli jo sarastamassa. Taiteen jaloin pyrkimys oli hävittää itsensä vapaaehtoisesti. Minä en rohjennut väittää vastaan, mitäpä se minulle kuului ja kaipa hän sen tiesi, kun kerran oli ammatinharjoittaja.
1744 Håkan oli valinnut juuri tämän salin kohtaamispaikaksemme. Hän sanoi, että hänellä olisi siellä iltapäivällä uusi performanssi. En uskaltanut lähteä salista pois, vaikka kärsin hajusta. Museossa oli niin paljon väkeä, että pelkäsin kadottavani Håkanin, jos lähtisin vaeltelemaan muihin saleihin.
1745 Odotin ovensuussa, niin kaukana vitriinistä kuin pääsin. Olisi pitänyt ottaa pyykkipoika mukaan, sillä taideteos haisi ovelle saakka. Jotkut salissa pitelivät kaulaliinaa, nenäliinaa tai hattua kasvojensa edessä. Mutta itse asiassa vain kaasunaamari olisi ollut kyllin tehokas.
1746 Näyttely oli avattu vasta muutamaa päivää aikaisemmin ja tulisi kestämään vielä kolme viikkoa. Sääli henkilökuntaa, mutta ehkäpä hajuun voisi tottuakin. Epäilemättä kolmen viikon kuluttua se olisi vielä kuvottavampi.
1747 Asemapaikastani näin toisen huoneen takaseinällä valtaisan kuvan, jonka objektista en ollut aivan varma. Kuva oli öljymaalaus, mutta samalla eräänlainen suurennos. Siinä kasvoi karvoja, kuvassa ne olivat melkein kahden metrin mittaisia, paksuja ja mustia kuin marraskuisen puun oksat. Mahdollisesti taideteoksen kohde oli vagina, sillä karvojen välissä ammotti syvä ja pimeä reikä. Tosin en voinut olla ajattelematta, että jos kuvan todella oli tarkoitus esittää vaginaa, taiteilija oli tutkinut kohdettaan peräti huolimattomasti.
1748 Katsoin luettelosta teoksista nimen. Se oli Nimetön. Minulle on ajan myötä muodostunut käsitys, että vähintäänkin kolmasosa kaikkien modernien taidemuseoiden teoksista on saman nimisiä elleivät ne sitten ole muotoja tilassa.
1749 Menin vahdin luo ja kysyin, tiesikö hän, mitä kuva esittää. Olin täysin tietoinen siitä, että se oli siinä ympäristössä sopimaton kysymys. Ei katsojien ollut tarkoitus tietää, mitä teokset esittivät eivätkä niiden tekijät välttämättä voineet tai tahtoneetkaan tehdä siitä tarkempaa selkoa. Kysymys paljastaisi vahdille sofistikoimattomuuteni, mutta päätin olla välittämättä siitä. Tuskin tämän jälkeen koskaan näkisin vartijaa, eikä hän sitäpaitsi tiennyt nimeäni.
1750 Mutta yllättäen vahti osasi vastata kysymykseeni. Kuva todella esitti jotakin. Hän sanoi, että se oli luodinreikä päässä, vieläpä aivan tietyn henkilön päässä. Karvat olivatkin hiuksia. Murhaaja oli seja se, uhri oli sejase, kaikki oli hyvin täsmällistä, mutta nimet olen nyt jo unohtanut. Rikos oli tapahtunut samassa kaupungissa joitakin vuosia aikaisemmin. Tappaja oli ampunut luodin lähietäisyydeltä toisen miehen päähän.
1751 - Miksi? minä kysyin. Sitä vahti ei muistanut, tuskin kukaan muukaan.
1752 Vilkaisin ovensuusta seuraavaan saliin. Sen keskelle oli pystytetty kuivunut puun runko. Puun oksilta riippui ihmisiä. Joiltakin oli silvottu kädet, joiltakin jalat, joiltakin sukupuolielimet. Eräs oli päätön. Kaikki oli hyvin luonnonmukaista ja uskottavaa.
1753 Sivummalla oli pieni työ, joka vihdoin todella miellytti minua. Korkealla ja kapealla kivijalustalla oli sormi, yksi ainut vaalea sormi. Kun tutkiskelin sitä tarkemmin, tulin melko vakuuttuneeksi siitä, että kysymyksessä oli etusormi. Se oli pystyssä, nuhdellaakseen, opastaakseen vai viitatakseen johonkin, kuka tietää. Muistin sormen, joka osoitti kuuta. Muistin Jumalan sormen, josta sinkosi Aatamiin elämän henki.
1754 Katsoin kauan yksinäistä ohutta sormea. Se oli minusta oikein kaunis ja mieleenpainuva sormi.
1755 Sormea ihaillessani Håkan astui sisään viulukoteloa kantaen. En tosin aivan heti tunnistanut häntä, sillä hän oli sitten viime näkemän ajanut hiuksensa pois. Viulukotelo oli myös yllätys; en ollut tiennyt, että Håkan osasi soittaa myös viulua.
1756 Håkanin mukana tuli eleganttiin hopeanharmaaseen kokopukuun sonnustautunut nuori mies, jolla oli mukanaan videokamera. Håkanilla itsellään oli jonkinlainen dervishin asu, niin kuvittelin, valkoinen kaapu ja sen alla kirjavat housut. En tosin voinut ymmärtää, miksi hän oli pukeutunut juuri dervishiksi. Håkan tuli luokseni ja me kättelimme juhlavan muodollisesti; emme olleetkaan tavanneet pariin vuoteen.
1757 - Mitä pidät näyttelystä? Håkan kysyi.
1758 Koska tahdoi osoittaa positiivista mielenlaatua, kerroin, että eniten olin ihastunut pieneen etusormeen.
1759 - Ai se, Håkan sanoi. - Se on taiteilijan oma sormi. Vasemman käden sormi.
1760 - Mitä sinä puhut? kysyin. - Et voi olla tosissasi.
1761 Tunsin masentuvani. Teki mieleni lähteä heti pois.
1762 - Varmasti olen, Håkan sanoi. - Minä tunnen hyvin tekijän.
1763 Minua melkein itketti. Nyt työ ei enää hiukkaakaan miellyttänyt minua. Håkan kertoi, että taiteilija oli itse leikannut poikki vasemman käden etusormensa. Sen jälkeen hän oli antanut balsamoida sen.
1764 - Järkyttääkö se sinua? hän kysyi ja nauroi.
1765 - Järkyttää kovasti. Minusta se on inhottavaa, sanoin vakavasti. - Kerta kaikkiaan.
1766 - Minä arvaan sen, hän sanoi. - Sinä et ymmärrä, että todellinen taiteilija voisi luopua vaikka oikeasta kädestään. Niinpä niin.
1767 Niinpä niin! Tuon ilmaisun omahyväisyys suututti minua erityisen paljon. Keskustelumme tyrehtyi, ja Håkan alkoi puhua toverinsa kanssa kamerakulmista ja etsiskellä pistorasioiden paikkoja. Aloin miettiä, olivatko puusta riippuvat raadot myös todellisia vainajia. Ehkäpä taiteilija oli hakenut ruumiit sairaalasta tai ruumishuoneelta. Ehkäpä ne olivat auto-onnettomuuksissa tai terrori-iskuissa tai itsemurhien kautta menehtyneitä ihmisiä, niin luonnollisilta ne näyttivät. En uskaltanut kysyä niistä mitään Håkanilta enkä myöskään tahtonut tarkastella niitä lähempää siinä pelossa, että ajatukseni osoittautuisi oikeaksi.
1768 Vahti, jonka kanssa olin keskustellut, meni miesten luo ja ilmoitti, että oli kiellettyä tuoda kameroita saliin. Siirryin hienotunteisesti, vaikka hiukan ihmeissäni, kauemmaksi. Eikö esitykseen oltu pyydettykään etukäteen lupaa museosta? Aloin pelätä, että Håkan saattaisi itsensä vaikeuksiin, eikä minua huvittanut todistaa mitään välikohtausta.
1769 Huojennuksekseni olin kuitenkin kuulevinani Håkanin sanovan, että kaikesta oli sovittu johtajan kanssa. Heillä olisi salissa vain pieni performanssi. Se ei kestäisi kuin muutaman minuutin. Vahti näytti olevan hänkin ymmällään, mutta kohautti hartioitaan ja sanoi: “No siinä tapauksessa...”
1770 Håkan asettui kärpäsvitriinin eteen jonkinlaiseen lootusasentoon mikki kädessään.
1771 - Taiteen ystävät! Håkan sanoi. - Kunnioitettava yleisö! Se aika on ohi, jolloin taiteilijat maalasivat ateljeissaan suorakaiteen muotoisia kankaita. Museo ei myöskään ole enää privileegioiden paikka kuten se ennen oli. Emme voi enää erottaa toisistaan elämää ja taidetta. Taiteilija on murtanut niiden väliset rajat. Jokainen taiteilija on poikkeus, kuten itse taidekin. Jokainen taiteilija riippuu maan ja taivaan välillä jumalallisessa levitaatiossa. Ja kaikki mitä taiteilija tekee on taidetta. Hän tekee sitä banaalista, epäpyhästä, kaikkein arkisimmasta, mistä tahansa, ei mistään. Se on luomisen työtä!
1772 Oivoi, en voinut olla ajattelematta. Miksi hän puhuu noin paljon? Se ei ole hyvä. Ja vielä ties mitä... jonninjoutavaa, siltä se ainakin minusta kuulosti.
1773 Hän puhui ja puhui. Ihmiset, jotka olivat alkuun kerääntyneet kärpässaliin, alkoivat väsyä. Jotkut jo poistuivat, toiset puhelivat puoliääneen. En ihmetellyt sitä, omatkin ajatukseni alkoivat harhailla. Istahdin vahdin tuolille ovenpieleen, vaikka en tiedä, olisiko se ollut sallittua. Mutta vahtia en nyt nähnyt missään. Alkoi raukaista. Hajua en enää tuntenut, olin ollut huoneessa niin kauan. Välillä en enää kuullut lainkaan Håkanin ääntä, kuulin vain kärpästen surinan. Liu’uin hetkeksi johonkin toiseen päivään, heinäkuun päivään kotona maalla, niitylle, jossa laidunsi naapurin karja.
1774 Oli kulunut paljon kauemman aikaa kuin Håkan oli luvannut, ainakin kolmeneljännestuntia tai ehkä enemmänkin. Ja yhä Håkan puhui.
1775 - Taiteilijan tehtävä on laajentaa taiteen käsitettä, hän sanoi, tehdä taiteeksi sellaisetkin elämän puolet, joita ei ole ennen taiteeksi ymmärretty. Kaikki, mitä taiteilija tekee, on viime kädessä taidetta.
1776 Eikö hän sanonut sitä jo kerran? Näin, että vahti palasi saliin jakkupukuisen, kauniisti harmaantuneen rouvan seurassa. Oletan, että hän oli museon johtaja. Nousin jaloittelemaan.
1777 Silloin Håkan lopetti lootusasentonsa eräänlaisella puolivoltilla, jonka äkkinäisyys ja taiturimaisuus valpastutti katsojat. Hän ryhtyi aukaisemaan viulukoteloaan, ja varustauduin jo musiikkihetkeen. Mutta esine, jonka Håkan otti kotelosta, ei näyttänyt viululta.
1778 - Tämä, sanoi Håkan, ei ole mikään soittopeli.
1779 Menin lähemmäksi ja näin, että hän puhui totta. Siinähän oli kirves, jonka terä säihkyi uutuuttaan. Vahti ja vanhempi rouva kurkottelivat olkani yli. Kuulin toisen vetävän syvään henkeä.
1780 - Taide vaatii aina uhrimieltä, Håkan sanoi. - Todellinen taiteilija on valmis uhraamaan jopa elämänsä taiteen alttarille. Eikä ainoastaan omaansa vaan tarpeen vaatiessa myös muidenkin.
1781 Tässä vaiheessa eturivissä seisseet siirtyivät vaivihkaa taaemmaksi. Nielaisin tyhjää. Ei suinkaan Håkan aikonut tehdä mitään, jota saisi myöhemmin hävetä. Ja ehkä myös minä; olihan mies sentään verisukulaiseni.
1782 - Jokainen taiteilija on alkemisti, taikuri ja tiedemies, Håkan sanoi. - Hänen uhrihenkensä ja ekstaasinsa on vastapaino jähmettyneelle materialismille ja dogmaattiselle yhteiskuntalogiikalle. On välttämätöntä, Håkan sanoi, että taiteilija aukaisee umpiot, että hän repii tien auki taiteen ja tosielämän välille, vaikka se merkitsisikin näennäistä vahinkoa.
1783 -Taiteilija tietää, ettei ole taidetta ilman uhria, Håkan sanoi kääntyen puolittain vitriiniä kohden.
1784 - Fiat ars, pereat mundus!
1785 Hyvä jumala, hän kohotti kirveensä. En voinut estää itseäni huutamasta hänen nimeään, jopa kahdesti. Myös vahtimestari kiljahti ja jakkupukuinen rouva yritti tarttua Håkanin käteen.
1786 Liian myöhäistä. Kirves putosi raskaana ja lasi sälähti heliseväksi sirpalesateeksi. Samalla hetkellä kun yleisö kavahti kauemmaksi, kärpäspilvi kohosi sirpaleista surahtaen kuin käynnistyvä moottorisaha. Toinen surina oli lähtöisin kuvaajan videokamerasta. Löyhkä paisui käsinkosketeltavaksi. Kuului pieniä epämiellyttäviä kopsahteluja, kun kärpäset poukkoilivat seiniin ja kattoon.
1787 Håkan seisoi tämän käsittämättömän näkymän keskustassa rauhallisena, suorastaan ylevöityneenä, riiputtaen kirvestä rennosti vasemmasta kädestään.
1788 Joku tyttö nyyhkytti, minusta näytti kuin hän olisi saanut lasinsiruista haavoja kasvoihinsa. Epäjärjestys oli tavattoman ikävä, ja minä siirryin seinänviereen, sen pylvään taakse, jonka päällä vielä hetki aikaisemmin oli sojottanut balsamoitu sormi. Nyt se oli poissa, ehkä se oli pudonnut syntyneessä sekasorrossa ja tallautunut ihmisten korkojen alle.
1789 Ääntä riitti ja molemmista ovista juoksi lisää vahteja saliin samalla kun vastavirta kuljetti lihakärpästen vainoamaa yleisöä. Se rynnisti ulos yhtä jalkaa, pidellen vaatteita kasvojensa suojana, suorastaan nelistäen. Kuului kopinaa kuin sadoista sorkista ja kavioista. Kuvaaja seurasi heidän kannoillaan jatkaen koko ajan videoimista.
1790 Minä jäin etsimään sormea, minun tuli yhtäkkiä sitä niin kovin sääli, syytöntä pikku sormea, yksinäistä sormea, joka ei enää koskaan löytäisi omaa kättään. Mutta en nähnyt siitä kynttäkään, joko se oli varastettu tai sitten se oli ehtinyt jauhautua tomuksi yleisön korkojen alle. Siinäoli ainakin eräs taiteen uhreista.
1791 Håkan sen sijaan asetteli tyynenä kirvestään takaisin viulukoteloon. Kun poliisit vihdoin saapuivat, seurasi vain vähäistä suukopua. Sali oli siinä vaiheessa jo melkein tyhjä, vartijaa, minua ja museon johtajaa lukuunottamatta.
1792 - Eiköhän taiteilija ole nyt mennyt hieman liian pitkälle, toinen konstaapeli sanoi. - Eihän taiteenkaan nimissä sentään mitä tahansa sovi tehdä. Ja vielä museossa!
1793 - Siitäkös te mitään ymmärtäisitte, Håkan sanoi lähestulkoon lempeästi.
1794 Mutta hän seurasi heitä vastaanpanematta ja hillitysti hymyillen. Epäilemättä hän piti performanssiaan onnistuneena. Eivät he sentään käsirautoja hänelle panneet, siitä olin onnellinen vanhan enoraukkani takia.
1795 Minun kohdallani Håkan pysähtyi, kuin kiitosta odottaen. Sanoin hänelle vain päätäni pudistellen: - Håkan, Håkan!
1796 Mitäpä muutakaan olisin osannut.
1797 \fJäätelökauppias
1800 - Mistä tuo ääni kuuluu, Elsa kysyi hämmästyneenä.
1801 - Mikä ääni?
1802 - Ihan kuin joku kirjoittaisi koneella.
1803 - Ei kai kukaan kirjoita koneella uimarannalla, äiti sanoi. - Se on varmaan ruohonleikkuri. Tai perämoottori.
1804 - Mutta se kuuluu jäätelökioskista! Elsa sanoi. - Mennään katsomaan!
1805 Tyhjällä rannalla seisoi valkoinen pieni talo. Miksi uimaranta oli tyhjä, vaikka oli sellainen hellepäivä, sitä äiti ja Elsa ihmettelivät. Yleensä rannalta oli poutapäivinä vaikea löytää kylpypyyhkeelleen sopivaa paikkaa ja jäätelökioskille oli pitkä jono. Tänään he eivät nähneet ristinsielua. Se oli kuin noiduttua. Mutta saivathan he rannan näin kokonaan itselleen.
1806 Kun he lähestyivät kioskia, ahkera naputus erottui yhä selvemmin. Elsa vilkaisi äitiä ja sanoi: - Ei se ole mikään moottori.
1807 - Ei, sinä olit oikeassa, äiti sanoi.
1808 Jäätelökioskissa istui Håkan ja kirjoitti pienellä matkakirjoituskoneella. Håkanilla oli päällään kokomusta puku, valkoinen paita ja tummansininen silkkisolmio. Hän kirjoitti hyvin keskittyneenä ja suoraselkäisenä ja juhlallisena. Välillä hänen katseensa pyyhkäisi hajamielisesti horisonttia ja autiota rantaa.
1809 - Uusi jäätelökauppias! Elsa sanoi.
1810 - Niin näyttää olevan, äiti sanoi. - On siinäkin asu jäätelönmyyjälle.
1811 - Vähän hassua! Elsa sanoi. - Hän istuu kioskissa ja kirjoittaa. Minkähän vuoksi?
1812 - Mene sinä ostamaan jäätelöä, äiti sanoi väsyneesti sulkien uudelleen silmänsä. - Minä odotan täällä varjossa. Ehkä hän ehtii myydä tötterön kirjoittamisen lomassa. Ei siellä ainakaan tarvitse jonottaa niin kuin tavallisesti.
1813 - Etkö sinä ota?
1814 - Otan minäkin, tuo vaikka mangoa, jos siellä on, äiti sanoi.
1815 Elsa katsoi jäätelökioskia. Auer väreili hiekan yllä. Kioski oli kuin pilven sisällä, mutta se oli myös sanojen pilvi.
1816 Kun Elsa lähestyi kioskia, Håkan nosti sormensa kirjoituskoneen näppäimiltä.
1817 - Mitähän saa olla? hän kysyi.
1818 - Miksi sinä kirjoitat?Elsa kysyi.
1819 - Koska täytyy.
1820 - Ahaa. Mitä sinä kirjoitat?
1821 - Testamenttia, Håkan sanoi. - Eräänlaista.
1822 - Sellaistako, missä kerrotaan, kuka saa sinun tavarasi sitten kun sinä olet kuollut?
1823 - Toisenlaista, Håkan sanoi. - Ja mitähän sinä haluat?
1824 - Mangojäätelöä. Kaksi. Aiotko sinä kuolla pian?
1825 Håkan painoi kahteen vohvelitötteröön kumpaiseenkin kaksi vaaleankeltaista mangojäätelöpalloa.
1826 - En minä ollenkaan aio, mutta niin saattaa silti käydä. Eikä ainoastaan minulle. Se tekee kahdeksantoista markkaa.
1827 Elsa kaivoi Håkanille kukkarostaan tasarahan.
1828 - Ai muillekinko?
1829 - Oletko huomannut, Håkan sanoi, että tälle helleaallolle ei näy tulevan loppua ollenkaan?
1830 - Niin, Elsa sanoi. - Se on hienoa. Voi tulla joka päivä uimarannalle.
1831 - Hienoa ja hienoa, kuinka sen ottaa, Håkan sanoi. - Kaikkeen on varauduttava.
1832 - Mihin kaikkeen?
1833 - Helleaallot eivät ole aina harmittomia, Håkan sanoi.
1834 - Tarkoitatko, että joku voi kuolla helteeseen? Elsa sanoi epäillen.
1835 - Mikä ettei, Håkan sanoi. Hän alkoi jälleen naputtaa eikä kiinnittänyt enää Elsaan mitään huomiota.
1836 Ennenkuin Elsa ehtii varjoon jäätelötötteröineen, ne olivat jo puoliksi sulaneet.
1837 - Se jäätelökioskin mies puhuu kummallisia, Elsa sanoi äidille. - Minua alkoi pelottaa.
1838 - Pelotteliko hän sinua?
1839 - Hän sanoi että joku voi kuolla. Ja hän kirjoitti testamenttia.
1840 -Hän narrasi sinua, äiti sanoi. Äiti meni takaisin jäätelökioskille. Håkan kirjoitti niin keskittyneesti, ettei hän ensin lainkaan huomannut asiakasta. Äiti napautti kynnellään tiskiä ja Håkan nosti päänsä ja lakkasi naputtamasta.
1841 - Ette kai te täällä pelottele pieniä lapsia, äiti sanoi.
1842 - Kuinka? Håkan kysyi.
1843 - Sanoitteko te äsken tyttärelleni, että joku voi kuolla?
1844 - Onhan se mahdollista.
1845 - Että te sanoitte niin?
1846 - Tarkoitan, että joku voi.
1847 - Miksei voisikin. Mutta jäätelökioskin myyjän ei tarvitse välttämättä keskustella sellaisesta aiheesta lapsen kanssa.
1848 - Yleensä ei. Mutta tällaiset ajat ovat poikkeus. Paljosta on syytä keskustella. Paljoon on syytä varautua. Etenkin perheellisen ihmisen.
1849 - Mistä te nyt oikein puhutte? Millaisina aikoina?
1850 - Kiinnittäkää huomiota säähän, sanon vain. Ja lintuihin.
1851 - Lintuihin?
1852 Äiti silmäili ympäri rantaa ja merelle. Hän ei nähnyt yhtään lintua.
1853 - Eihän täällä ole lintuja.
1854 - Ei, sanoi Håkan. - Eikä ihmisiä. Kumma juttu, eikö olekin?
1855 Äiti meni takaisin ja sanoi Elsalle: - Paras olla kiinnittämättä mitään huomiota hänen puheisiinsa. Minä luulen, että hän on hieman, hieman -.
1856 - Hessanen, Elsa ehdotti.
1857 - Sitä juuri, äiti sanoi. - Outo ainakin.
1858 - Hyi, Elsa sanoi. Hän oli löytänyt aurinkoöljypullon.
1859 - Mikä on? äiti kysyi.
1860 - Aurinkoöljy! Se on valunut kassiin. Aurinkolasit ja hiusharja ja sinun kirjasi - kaikki on öljyssä.
1861 - Etkö korkki ole kunnolla kiinni?
1862 - On se, Elsa sanoi.
1863 - Siinä täytyy olla reikä jossain, äiti sanoi.
1864 Elsa pyyhki pullon ja korkin ja tarkisti kummatkin huolellisesti.
1865 - Eikä ole, Elsa sanoi. - Se on ihan ehjä.
1866 - Näytä.
1867 Äiti kääntyi ottamaan kassin ja onki sieltä aurinkoöljypullon. Sen korkki oli tosiaan tiukasti kiinni. Hänen sormensa lipsuivat kun hän yritti turhaan kiertää sitä auki, ja silti kaikki tavarat olivat keltaisen öljyn tahrimia.
1868 - Se on mysteerio, Elsa sanoi melkein tyytyväisenä. - Ehkä se ei koskaan selviä.
1869 - Ehkä. Etkö sinä mene jo uimaan? äiti kysyi.
1870 - Joo, mutta ensin minä tahdon toisen jäätelön, Elsa sanoi.
1871 Oikeastaan hän ei halunnut jäätelöä. Enemmän hän halusi jatkaa keskustelua Håkanin kanssa.
1872 - Se on sitten viimeinen tänään, äiti sanoi. - Äläkä turhaan jää juttelemaan sen tyypin kanssa.
1873 - Vieläkö mangoa? Håkan kysyi Elsalta.
1874 - Ei kun jotain muuta.
1875 - Meillä on myös pistaasia, sanoi Håkan Elsalle. - Sitä ei joka paikasta saa. Pelästyitkö sinä äsken? Ei ollut tarkoitus pelotella. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita.
1876 - En oikeastaan. Minä otan sitten pistaasin, Elsa sanoi. - Ison.
1877 Hänen ohimoitaan oli alkanut särkeä. Ilmassa tuntui ikään kuin heikko rikin katku.
1878 - Oletko sinä oikea jäätelökauppias? Elsa ei voinut olla kysymättä.
1879 - En ole. Minä vain tuuraan.
1880 - Onko tuuraajilla aina tuollainen puku?
1881 - Ei yleensä. Eikä vakinaisillakaan.
1882 - Miksi sinulla sitten on?
1883 - Merkkipäivän vuoksi.
1884 - Onko sinulla syntymäpäivä?
1885 - Oikeastaan päinvastoin, Håkan sanoi.
1886 - Aha. Elsan oli ruvettava syömään jäätelöä, sillä se valui jo vohvelin reiästä.
1887 - Tiedätkö sinä, kuinka monta lämpöastetta nyt on?
1888 - Tiedän. Minulla on täällä mittari, Håkan sanoi avuliaasti. - Se näyttää nyt kolmekymmentä ja yhdeksän.
1889 - Oho! Elsa sanoi. - Kuoleeko siihen?
1890 - Ei vielä siihen, Håkan sanoi. - Jos on terve ihminen.
1891 - Se on hyvä, Elsa sanoi. - Minä olen ihan terve.
1892 - Sitä kestää aikansa, Håkan sanoi.
1893 - Mitä?
1894 - Terveyttä. Mutta ehkä on nyt aika lähteä.
1895 - Lähteä minne?
1896 - Takaisin kotiin, Håkan sanoi. - Minäkin kohta lähden.
1897 - Suljetaanko ranta? Elsa kysyi.
1898 - Se pitäisi sulkea, Håkan sanoi.
1899 Elsa meni takaisin äidin luo, joka oli kastellut pyyhkeen ja peittänyt sillä kasvonsa.
1900 - Äiti?
1901 -Niin?
1902 - Siellä on kolmekymmentäyhdeksän astetta. Mutta hän sanoi, ettei tähän vielä kuole.
1903 Äiti tuhahti. - Sehän on lohdullista kuulla. Miksi sinä kuitenkin menit puhumaan sen miehen kanssa.
1904 - Hän sanoi, että meidän pitäisi lähteä.
1905 - Sanoiko hän niin? Hävytön mies! Ei jäätelökauppias määrää, kuinka kauan me saamme olla rannalla.
1906 - Mutta hän sanoi, että koko ranta pitäisi sulkea.
1907 - Miksi ihmeessä? Älä mene enää sinne kioskille. Tuollaisista tyypeistä ei ollenkaan tiedä. Ties mitä ne keksivät.
1908 - Tiedätkö, miltä minusta tuntuu? Elsa kysyi. - Aivan kuin olisi lentokoneessa. Korvat menee lukkoon.
1909 - Nielaise. Ehkä se johtuu ilmanpaineesta. Ilmanpaine on varmaankin laskenut.
1910 Elsa mietti hetken nieleskellen ja nuoleskellen jäätelöä.
1911 - Jos se aurinkoöljyjuttu johtuikin siitä. Ehkä nyt on tulossa ukkonen tai jotain sellaista, Elsa sanoi hiukan huolissaan.
1912 - Voi olla, äiti sanoi. - Sää on muuttumassa, se on varmaa. Ei se voi tällaisena pitkään jatkua. Minusta tuntuu, että on kehittymässä varsinainen rajuilma. Ehkä tosiaan täytyisi mennä kotiin. Mutta ei jäätelökauppiaan vuoksi.
1913 - Minä tahdon uida ensin. Sitä vartenhan tänne tultiin.
1914 - Saathan sinä mennä. Ehkä pitäisi minunkin, äiti myönsi. - Vaikka vesikin on varmaan kuin keitettyä. Ei se paljoa virkistä.
1915 He kävelivät laiskasti vesirajaan, Elsa hieman edellä. Mutta juuri ennen kuin hänen varpaansa koskettivat vettä, hän pysähtyi.
1916 - Mitä nyt? äiti kysyi.
1917 - Ei mennäkään, hän sanoi. - Vesi on jotenkin outo. Siellä on jotain.
1918 - Kaloja! äiti sanoi.
1919 - Katso, ne uivat kaikki väärinpäin, Elsa sanoi.
1920 - Eivät ne ui, äiti sanoi.
1921 Rantavedessä kellui monen kokoisia ja -lajisia kaloja. Niiden valkoiset vatsat paistoivat. Ne haisivat.
1922 - Ovatko ne kuolleet? Elsa kysyi.
1923 - Siltä näyttää. Kummallista, etteivät linnut ole vielä huomanneet niitä, äiti sanoi, ja Elsa katsoi tyhjää kuumaa taivasta.
1924 - Linnut ovat lähteneet, joku sanoi. Jäätelökauppias seisoi rantahiekalla hienossa asussaan. Hänen mustat kenkänsä kiilsivät. Oli niin juhlallisen hiljaista.
1925 - Ne näyttävät aivan keitetyiltä, Elsa sanoi kaloja katsellen.
1926 - Kultaseni, ne ovat keitettyjä, Håkan sanoi lempeästi. - Katsokaapa.
1927 Oli rasvatyyntä. Ruo’ot sojottivat kuin keihäät. Mutta kaislikon seasta ja kauempaa, missä autere peitti näkyvyyden, alkoi kuulua kuplimista. Vesi poreili ja äänteli.
1928 - Minkä tähden vesi rupesi liikkumaan noin? Elsa kysyi.
1929 He tarkastelivat vuoroin poreilevaa merenpintaa, vuoroin auerta, joka oli alkanut tiivistyä. Se kohoili ja pyörteili yhä sankempana. Uusia kaloja ajautui rantaan kerrostuen toistensa päälle. Kuuma löyhkäävä sumu kiertyi heidän ympärilleen ja kasteli heidän hiuksensa.
1930 - Se on vesihöyryä, Håkan sanoi. - Meri kiehuu.
1931 - Mitä te oikein keksitte? äiti sanoi tyrmistyneenä. - Lasten kuullen!
1932 - Juokse! Håkan sanoi Elsalle. - Kuka eka autolla?
1933 Hän kääntyi äitiin päin ja sanoi terävästi: - Te myös, rouva.
1934 Äiti tarttui Elsaa kädestä ja he juoksivat kuin ei koskaan ennen. Mutta kerran Elsa oli vähällä kompastua ja silloin hän katsoi taakseen. Höyryn seasta erottui jäätelökauppiaan ryhdikäs, mustiin puettu hahmo. Hän ei juossut.
1935 Jäätelökauppias kohotti kätensä tervehdykseen ja hänen takanaan, ulapan kaukaisuudessa, nousi siintävä valkoinen kupla, pyöreä kuin rinta. Se paisui ja levisi kuin uni vieraan, valkohehkuisen auringon alla.
1936 \f
1937 Totalpro
1939 Sinäkin keväänä Håkan etsi töitä. Hän oli jättänyt hakemuksensa kolmeen paikkaan, mutta oikeastaan hän toivoi vähän. Jo etukäteen Håkan oli valmistautunut siihen, että vetäisi kaikkialta vesiperän. Epäilykset eivät johtuneet ainoastaan siitä, että toimet, joihin hän oli hakenut, olivat haluttuja, vaativia ja hyvin palkattuja. Håkan tiesi, että hänen koulutuksensa kyllä riittäisi, ja enemmänkin kuin riittäisi. Hänellä oli erinomainen kielitaito ja hänen ikänsäkin oli ihanteellinen, mutta nämä ominaisuudet eivät taanneet työtä, eivät ainakaan hänen edellytyksiään vastaavia virkoja.
1940 Ratkaisevaa oli oikea luonteenlaatu. Håkanilla oli jo kokemusta lukuisista psykologisista testeistä, jotka olivat paljastaneet työnantajille hänen luonteenlaatunsa. Se oli luonne, joka ei miellyttänyt testien tulkitsijoita. Testit toisensa jälkeen ilmoittivat, että Håkan ei ollut tarpeeksi ekstrovertti eikä aktiivinen, että hänellä ei ollut johtamiskykyä ja että hän lannistui herkästi
1941 Håkan pyrki mainosyhtiön designeriksi. Ilmoituksessa sanottiin, että designerilla piti olla huumorintajua ja olio-osaamista. Hänen oli osattava käsitellä myös relaatiotietokantoja, tapahtumamonitoreja ja sulautettuja ympäristöjä. Håkan tiesi osaavansa kaikkea tätä. Mutta saattoi olla, että kaikki eivät arvostaneet hänen huumorintajuaan, sillä Håkan oli kuullut useammin kuin kerran ihmisten kutsuvan häntä tosikoksi, niuhottajaksi ja tiukkapipoksi.
1942 Toinen nuorekas tiimi, jonne Håkan oli myös jättänyt hakemuksensa, etsi avainasiakaspäällikköä. Hakijalta edellytettiin tarmoa, intoa ja innovaatiokykyä.
1943 Kansainvälisessä konserniyhtiössä, joka valmisti myynninedistämistuotteita, oli vapaana totalpro-asiakaspalvelupäällikön pitkäaikainen viransijaisuus. Håkan ei tiennyt, mitä oli totalpro, mutta pelkäsi, että se oli jotain, mitä hän ei koskaan tulisi olemaan.
1944 Kaikki nämä työnantajat kertoivat tarjoavansa "kykyjen mukaisia haasteita".
1945 Håkan odotti yhteydenottoja melkein kaksi kuukautta. Hänellä oli ruoansulatusvaivoja. Happamat röyhtäykset kouristivat häntä öisinkin. Hän valvoi paljon ja nukkui katkonaisesti.
1946 Huhtikuun lopulla Håkanille soitettiin siitä konsernista, jonne haettiin totalprota. Häntä pyydettiin työhönottohaastatteluun. Avainasiakaspäällikön ja designerin paikat oli jo varmaankin täytetty, koska niistä ei enää kuulunut mitään. Ehkä viroista oli sovittu jo paljon aikaisemmin, ja lehti-ilmoitukset olivat pelkkää lumetta, niin Håkan epäili.
1947 Håkanin oli matkustettava totalpro-haastatteluun uudelle esikaupunkialueelle. Hän joutui etsimään kauan oikeaa bussipysäkkiä. Se oli päätepysäkki, joka sijaitsi läheisen puiston kulmassa.
1948 Pysäkillä seisoi eriskummallinen nainen. Hän piti ruudullista villakaulahuivia, joka oli vedetty suun eteen, vaikka päivä oli lämmin ja aurinkoinen. Nainen oli hyvin laiha ja huomiotaherättävä muultakin pukeutumiseltaan kuin kaulahuivin osalta. Hänet pani jo kaukaa merkille jopa Eudora Streetin vilinässä. Hänellä oli epämuodikas, tweedkankainen päällystakki, jossa oli tyköistuva vyötärö, kellohelma ja kireälle vedetty vyö. Sellaisia takkeja Håkan ei ollut nähnyt kenenkään käyttävän 60-luvun jälkeen.
1949 Nainen käveli edestakaisin pysäkillä, ja hänen kävelynsäkin oli erikoista, jonkinlaista kevyttä hypähtelyä. Jostain syystä Håkanille tuli se vaikutelma, ettei hän lainkaan odottanut bussia. Kun nainen kääntyi ja Håkan sattui näkemään tämän profiilista, hän säpsähti voimakkaasti. Hän uskoi tajuavansa, miksi tuo ihminen piti kaulahuivia niin korkealla. Nainen oli todella pahasti invalidisoitunut: eihän hänellä ollut lainkaan suuta eikä alaleukaa.
1950 Samalla hetkellä nainen kohdisti huomionsa Håkaniin, vaikka Håkan oli jo kääntänyt katseensa pois. Katseen, joka oli viipynyt naisessa tuskin silmänräpäystä ja silti kyllin kauan nähdäkseen sen, mikä oli tahdottu salata. Håkan ymmärsi, että nainen ymmärsi, että hän oli ymmärtänyt. Hän ei voinut olla miettimättä, minkälaisessa hirvittävässä onnettomuudessa toinen oli menettänyt puolet kasvoistaan.
1951 Puolikasvoinen kulki Håkanin ohi ja sanoi sävyttömällä, ohuella äänellä, joka kuului pikemminkin vatsasta kuin huulilta: - Olen pahoillani. Niin kovin pahoillani. Kovin, kovin pahoillani!
1952 Se oli yllätys. Hän voi siis kuitenkin puhua! Ääni kantautui Håkanin korviin kaukaisesta, pimeästä paikasta. Miksi hän sanoi niin? Kenen puolesta hän oikeastaan pahoitteli? Itsensäkö vai Håkanin takia?
1953 Håkan ei reagoinut millään lailla naisen repliikkiin. Nainen ehkä uskoi, että hän ei kuullut mitään - ja niin olikin parempi. Håkan ei tahtonut olla minkäänlaisessa suhteessa tuohon ihmiseen. Hän ei halunnut nähdä eikä kuulla naista. Hän ei olisi halunnut edes tietää, että sellainen ihminen oli olemassa. Itse asiassa Håkan huomasi pelkäävänsä naista. Pelkäävänsä mutta ei hiukkaakaan säälivänsä.
1954 Ehkä se oli naurettavaa, ehkä se oli järjetöntä, mutta hän ei pystynyt millään päätöksellä hälventämään pelkoaan. Juuri pelko oli hänen ainoa suhteensa tuohon ihmiseen. Mutta se olikin tavattoman intiimi suhde.
1955 Håkan tuijotti kiinteästi kadun itäpäähän, siihen suuntaan, mistä bussin olisi pitänyt saapua ja mistä se luojalle kiitos pian saapuikin. Hän ei katsonut taakseen noustessaan bussiin. Silti hän oli kuulevinaan naisen kevyet askeleet, jotka poistuivat nopeasti, melkein juosten. Håkan tunsi suurta huojennusta.
1956 Istuutuessaan ikkunapaikalle Håkan tiesi että nainen oli odottanut juuri häntä bussipysäkillä, vain sanoakseen tuon pienen lauseen. Ehkä hän oli sittenkin ymmärtänyt, että Håkan oli kuullut sen. Muuten hän varmaankin olisi seurannut Håkania bussiin ja toistanut lauseensa, toistanut sitä kerran toisensa jälkeen kunnes Håkanin olisi lopulta ollut pakko reagoida.
1957 Nainen oli poissa, mutta koko matkan kansainväliseen konserniyhtiöön pelko seurasi Håkania. Vasta bussissa hän alkoi ymmärtää, mistä hänen reaktionsa viime kädessä johtui. Ei niinkään siitä, että nainen oli niin pahasti invalidisoitunut eikä myöskään hänen epätavallisesta yhteydenottoyrityksestään.
1958 Bussipysäkin muukalainen ei ollut mikään tavallinen ihminen. Oikeastaan Håkan ajatteli, että nainen oli jo kuollut. Hänen täytyi olla kuollut. Sillä kukaan ei olisi voinut selvitä hengissä sellaisesta onnettomuudesta, joka naista oli mitä ilmeisimmin kohdannut. Hänen vaatteensakin olivat Håkanin mielestä todistus siitä. Sellaisia vaatekappaleita ei pitänyt kukaan elävä ihminen, ei ainakaan siinä maassa eikä siinä kaupungissa.
1959 Mutta Håkanin pelkoon alkoi liittyä jotain muutakin. Ei ollut totta, että pelko oli hänen ainoa suhteensa tuohon naiseen. Siihen sekoittui nyt jotain sulaa ja lämmintä, jotain mikä muistutti äkillistä rakastumista. Sillä nyt kun Håkan kuulosteli uudestaan korvissaan naisen sanoja, hän oli kuulevinaan niissä - äänen ohuudesta huolimatta - epätavallista voimaa, elävää, todellista myötätuntoa, jonka kaltaiseen Håkan ei ollut vuosiin törmännyt, ei oikeastaan sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut.
1960 Nainen ei missään mielessä muistuttanut hänen äitiään. Mutta hän oli palannut vainajista juuri häntä varten vain lausuakseen pahoittelunsa. Nainen oli palannut Haadeksen valtakunnasta tuodakseen hänelle viestin.
1961 Håkan ei voinut lakata miettimästä, mitä nainen oikeastaan tarkoitti. Viittasiko hän itseensä vai Håkaniin? Vai oliko hänellä mielessä enemmänkin, he kaikki, koko ihmiskunnan kohtalo?
1962 Håkanista oudon muukalaisen lause tuntui huonolta enteeltä. Hän oli nyt vakuuttunut siitä, että vatsastapuhujanainen oli tietäjä ja ennustaja. Tämä näki Sibyllan tavoin hänen onnettomuuksiinsa, sekä menneisiin että tuleviin.
1963 Jo astuessaan sisään konsernin uudisrakennukseen, kulkiessaan sen puhtaista ja korkeista lasiovista silkkisten limoviikunoiden ja murattien kaunistamaan avaraan aulaan, Håkan tiesi, että hän ei toista kertaa astuisi samasta ovesta. Ei, hänestä ei tulisi totalprota. Hänen kyvykkyytensä, huolellisuutensa ja kärsivällisyytensä, hänen pitkät opiskeluvuotensa, syvällinen perehtyneisyytensä tietotekniikkaan, hänen ideansa ja innovaationsa jäisivät ainiaaksi käyttämättä.
1964 Nainen oli tiennyt sen jo ennen häntä. Siksi hän oli odottanut Håkania bussipysäkillä ja senkin vuoksi hän oli ollut niin tavattoman pahoillaan.
1965 Mutta kunpa edes se riittäisi. Kunpa hän ei olisi tarkoittanut jotain muutakin, jotain vielä lopullisempaa, perikatoa, joka odotti Håkania kenties vain pysäkinvälin päässä tai vielä lähempänä, hissin metalliovien takana, seuraavassa kerroksessa. Joka odotti paitsi Håkania myös muitakin kaupunkilaisia kypsänä, ylikypsänä, viimeisillään, niin täysin valmiina irtoamaan kuin hedelmä sadonkorjuun aikaan.
1966 Ja kun Håkan kulki sihteerin opastamana pitkin valoisia käytäviä kohti toimitusjohtajan huonetta, missä haastattelu oli tarkoitus pitää, hän kuuli yhä onton äänen, joka toistamistaan toisti: - Olen pahoillani. Niin kovin pahoillani. Kovin, kovin pahoillani!
1969 \f
1970 Maailmanlopun bileet
1972 Iisa sovitti kasvoilleen kaasunaamaria.
1973 Keinolempi oli viettänyt perjantaipäivän Neuro-messuilla, missä oli esitelty uusia terapiamuotoja, psykotrooppisia lääkeaineita ja yrttivalmisteita. Messuilta palattuaan Keinolempi näki eteisen ison trymoopeilin edessä tyttärensä. Iisa oli tullut käymään isänsä luona ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Hänen pitkä vaalea poninhäntänsä loisti kultaisena kynttilälamppujen valossa. Peilistä Keinolempi näki irvokkaan sammakonnaaman. Kaasunaamari oli toisen maailmansodan aikaista mallia.
1974 - Hei! Pitkästä aikaa! Keinolempi sanoi ja yritti halata tytärtään. Kaasunaamari teki sen hieman hankalaksi.
1975 - Mistä tuo on peräisin? Keinolempi kysyi.
1976 - Pilailuvälinepuodista, Iisa sanoi kumeasti kärsänsä läpi.
1977 - Ostitko sinä sen? Minkä ihmeen vuoksi? Keinolempi kysyi.
1978 - Tarkoitat kai millä rahoilla. Oli minulla omia, tyttö sanoi.
1979 - Mitä maksoi?
1980 - En sano. Vähän paljon.
1981 - Ei voi sanoa, että se pukisi sinua, Keinolempi sanoi.
1982 - Ei ole tarkoituskaan, Iisa sanoi.
1983 - Minä tosiaan toivon, ettei sinulla ole sille mitään käyttöä.
1984 - Varmalla on, Iisa sanoi. - En kai minä sitä muuten olisi ostanut. Minä menen tänä iltana bileisiin.
1985 - Minkälaisiin bileisiin?
1986 - Maailmanlopun bileisiin, Iisa sanoi. - Etkö sinä muka tiedä niistä? Minä luulin, että sinäkin aiot tulla.
1987 - Minä? Kuinka minä tietäisin teidän bileistänne.
1988 - Ajattelin vain, Iisa sanoi epämääräisesti.
1989 - Voi armahda, Keinolempi sanoi. - Maailmanlopun bileet! Uusinta uutta. O tempora, o mores.
1990 Itsekseen hän ajatteli: Hyvä jumala, eikö enää kotonaankaan saa olla rauhassa maailmanlopulta?
1991 - Mitä?
1992 - Se oli latinaa, Keinolempi sanoi.
1993 - Kaikilla on siellä tämmöiset.
1994 - No jo on, Keinolempi sanoi ja puhisi. - Tosi coolia.
1995 - Onkin. Iisa työnsi groteskin kärsänsä melkein peiliin kiinni ja pöyhi otsatukkaansa niin että se laskeutui kuminaamarin matalalle otsalle.
1996 - Näyttää itse asiassa kaamealta. Sammakkomaiselta.
1997 - Minä pidän sammakoista, Iisa sanoi.
1998 - Niillä on omat bileensä, hänen isänsä sanoi. - Miten te luulette, että noiden kanssa voi syödä snackseja ja juoda siideriä ja pussailla.
1999 - Pussailla! Kuka siellä pussailisi. Ja kai siellä muutakin on kuin siideriä, Iisa sanoi.
2000 - Minä arvaan. Et kyllä ota mitään aineita.
2001 - En tietenkään, älä ole idiootti. Eikä muuten kukaan enää sano “coolia”.
2002 - Minä sanon. Missä ne muuten pidetään?
2003 - Vanhalla teurastamolla.
2004 - Vai niin, kuulostaa kodikkaalta, Keinolempi sanoi. - Kenen idea se on?
2005 - Ai mikä?
2006 - Maailmanlopun bileet.
2007 - Miten niin kenen, kai sellaisia on aina pidetty.
2008 - Niinkö luulet? Ettäkö maailmanlopun bileitä on juhlittu kautta vuosisatojen? En minä vaan ole sattunut kuulemaan, Keinolempi sanoi. - Enkä osallistumaan. Luulisi nyt, että on parempiakin syitä järjestää bileitä.
2009 - Ja huonompia, Iisa sanoi.
2010 Tyttären tapaaminen ei oikein vastannut Keinolemmen odotuksia. Iisa lähti ennen kuin he olivat ehtineet jutella juuri mistään. Oven sulkeuduttua Keinolempi istuutui hieman masentuneena koneen ääreen. Ella ei ollut kotona, siitäkin hän tunsi epämääräistä pahaa oloa. Aina kun Ella oli poissa, Keinolempi ajatteli, että ehkä hän ei enää palaisikaan.
2011 Ajankuluksi Keinolempi avasi postinsa.
2012 Siellä oli viesti Håkanilta, kaikkien näiden viikkojen jälkeen. Se tuli postituslistalle, jonka kaikki Keinolemmen potilaat voivat lukea.
2013 Håkan kirjoitti: - Huomio kaikki Tohtori Keinolemmen potilaat! Tänä iltana Vanhassa teurastamossajärjestetään suuret Maailmanlopun bileet. Tervetuloa kaikki halukkaat! Suositeltava asu: kaasunaamari.
2014 Mitä ihmettä tämä on olevinaan, Keinolempi ajatteli. Mitä hän NYT on keksinyt? Tämä on siis se paikka, jonne Iisakin on menossa. Tätä Iisa oli tarkoittanut, kun hän kysyi, eikö Keinolempi ollut kuullut bileistä. Mutta miten ihmeessä Iisa oli niistä tietoinen? Miksi hän menee sinne? Oliko vanha teurastamo sopiva paikka kuusitoistavuotiaille koulutytölle?
2015 Keinolempeä alkoi huolestuttaa niin, että hän rupesi hankkiutumaan tilaisuuteen. Mutta totisesti, kaasunaamaria hän ei suostuisi pukemaan päälleen.
2016 Hän ajoi teollisuusalueelle ja pysäköi autonsa tyhjän kontin viereen. Siinä se oli, vanha teurastamo, joka sittemmin oli pyhitetty vapaille kaunotaiteille. Sen laiminlyöty, synkkä hahmo kohosi tämän syrjäkulman maamerkkinä. Kuinka moisessa paikassa voi juhlia? Kuinka tehdä taidetta, jonka Keinolempi ymmärsi kauneuden ja ilon luomiseksi? Rakennus vaikutti Keinolempeen melkein käsittämättömän voimakkaasti. Sen kellanruskeat tiilet näyttivät hometäplien pilkuttamilta. Sen rautaovissa oli ruostetahroja, jotka muistuttivat verta. Koko rakennuksen suhteissa oli ikään kuin jotain väärää ja vinoa. Keinolempi tunsi kerrassaan lamaantuvansa.
2017 Hän laahusti pitkin lastaussiltaa kaksoisovelle, josta aikoinaan oli kulkenut kuolemankauhussaan tuomittu karja. Jo tällä sillalla hän alkoi kuulla jotain aivan outoa ääntä. Kuulosti siltä kuin talossa olisi tapahtumassa jotain aivan hirvittävää, syvästi epäinhimillistä.
2018 Keinolempi järkyttyi. Siellä selvästikin rikottiin jotakin, sekä metallia että lasia, mutta mahdollisesti myös jotain orgaanista. Meteli oli kuitenkin ajoittain säännöllistä, siinä oli tavallaan rytmiä. Keinolempi arveli, että sen ehkä kuitenkin täytyi olla ihmisen tahallaan tuottamaa, ehkäpä suorastaan musiikkia.
2019 Rautainen ovi oli niin raskas, että hän töin tuskin sai sen työnnetyksi auki.
2020 Heti paikalla Keinolempeä alettiin moukaroida. Mekkala raateli hänen korviaan, ja nyt hän alkoi epäillä, että ehkäpä tämä oli sitä tyyppiä musiikkia mitä kutsuttiin teknoksi. Se oli pahempaa kuin hän olisi ikinä voinut kuvitella, industriaalista ääntä, tehtaan jyskettä. Bassot nousivat kuin maan alta ja niiden kumea kolke ravisutti hänen sisuskalujaan.
2021 Turmeltunutta musiikkia, Keinolempi ajatteli.
2022 Silmiään siristellen, pääsemättä eroon inhon tunteesta, joka oli heti teurastamon edessä vallannut hänet, Keinolempi yritti päästä jonkinlaiseen käsitykseen tilasta, johon oli joutunut. Se ei ollut helppoa, sillä strobovalot - sillä nimellä niitä kaiketi kutsuttiin - sykkivät lakkaamatta. Niiden kipinöivät suihkut pyyhkivät levottomasti rosoisia betoniseiniä ja väenpaljoutta.
2023 Näin paljon väkeä, Keinolempi ihmetteli. Eivät suinkaan nämä kaikki voi olla minun potilaitani?
2024 Iisa oli puhunut totta: juhlijoilla oli lähes kaikilla kaasunaamarit, mutta monet olivat pukeutuneet muuten viimeisen päälle, useimmat herrat frakkeihin ja monet naisista pitkiin iltapukuihin. Yhdistelmä oli shokeeraava.
2025 Useimmat, jopa naisetkin, olivat pukeutuneet mustiin. Vaatetuksen puolesta tilaisuus muistutti oikeita peijaisia, kuten ilmeisesti oli tarkoituskin, mutta kärsäkkäät osanottajat muistuttivat vain etäisesti ihmisiä. Eräät miehet olivat tosiaan pukeutuneet vain kaasunaamareihin.
2026 Keinolempi muisti Edgar Allan Poen runon: They are neither man nor woman - they are neither brute or human - they are ghouls. (He eivät ole miehiä eivätkä naisia, eivät eläimiä eivätkä ihmisiä, he ovat haamuja.)
2027 Keinolempi alkoi kierrellä salia suunnittelemattomasti. Tulenko näkemään täällä kaikki hulluni? hän mietti epäammatillisesti katsellessaan ympärilleen kolkossa salissa. Ovatko täällä narsistini ja transvestiittini? Sekin tyyppi, joka ei pystynyt edes avaamaan suutaan valehtelematta? Hyperaktiivinen neitonen, joka sai kenet tahansa hulluksi hyörimällä ja hälisemällä kuin kokonainen tyttökoululuokka? Selektiivinen mutisti, joka suostuu puhumaan vain hammaslääkärilleen? Narkoleptikko, joka nukahti yrittäessään kertoa minulle vaivastaan? Nainen joka söi ja oksensi, söi ja oksensi herkeämättä? Juhlivatko täällä paranoidit ja gamofobikot, pedofiilit ja parafiilit? Mies, jonka taannoin diagnostisoin partialistiksi, koska tämä palvoi naisten kyynärpäitä?
2028 Mutta ei voida sentään sanoa, että kohtaisin heidät kasvoista kasvoihin, hän mietti.
2029 Musiikin rytmi oli vetänyt keskelle lattiaa paljon pareja ja yksitellen tanssijoita. Betonilattian seinustoilla Keinolempi näki syviä ja pitkiä lattiaviemäriin johtavia kouruja.
2030 Keinolemmelle valkeni äkkiä kourujen tarkoitus: niissä oli kerran juossut eläinten veri. Sen ymmärtäessään hän oli tuntevinaan inhottavaa löyhkää, pinttynyttä kuolemankauhun, veren ja ulosteiden hajua.
2031 Kuinka he voivat juhlia ja iloita täällä? Keinolempi ajatteli jälleen, mutta juuri silloin joku naputti häntä olkapäähän.
2032 - Kas, siinähän on tohtori itse, yksi kaasunaamareista tervehti kohteliaasti. - Miten hauskaa, että tekin pääsitte tulemaan.
2033 - Kenen kanssa minulla on kunnia -? Keinolempi kysyi.
2034 - Minä olen Ylipainoisten ystävä, mies kertoi.
2035 Toinenkin kärsäkäs tunkeutui lähemmäksi.
2036 -Keinolempikö se siinä? hän kysyi. - Tässä Epätietoinen morsian, muistatteko vielä?
2037 Voi luoja, Keinolempi ajatteli, minun olisi sittenkin pitänyt hankkia kaasunaamari. Nyt ne kaikki käyvät minun kimppuuni.
2038 - Onko se Keinolempi, päivää? sanoi kolmas ääni. - Te ette vastannut minulle kovin kiltisti, ettehän?
2039 - En nyt satu muistamaan, Keinolempi mutisi.
2040 Kaikkiko he tänne ovat tuppautuneet? Keinolempi ihmetteli. Kaikki minun hulluni ja onnettomani?
2041 - Minä olen 21-kasvoinen mies , kolmas kaasunaamari sanoi. - Tai tietenkin vain osa hänestä. Muistattehat: suklaa...
2042 -Anteeksi, Keinolempi sanoi. Hän todella ihmetteli itseään. Mikä oli saanut hänet tulemaan moiseen tilaisuuteen? Niin tietysti, Iisa. Missä hän oli?
2043 - Nyt en millään ehdi. Minun täytyy...
2044 Keinolempi unohti aivan, että hän oli vielä joitakin päiviä sitten halunnut niin kiihkeästi tavata 21-kasvoisen miehen. Hän unohti, että hänen velvollisuutensa kansalaisena ja lääkärinä olisi ollut paljastaa sen miehen henkilöllisyys. Hän ei halunnut nyt muuta kuin vain löytää Iisan.
2045 Keinolempi kiirehti kohti kaksoisovea, mutta joutui vielä tiheämpään väentungokseen. Siinä jonotettiin seisovaan pöytään. Pöydän antimia vilkaistessaan Keinolempi hätkähti. Miten omituinen valikoima! Mustalle kankaalle oli katettu mustanpuhuvia ruokalajeja: mustaa makkaraa, verilettuja, mustaa leipää, tummanpuhuvia avokadoja, tummansinisiä luumuja, jopa mustaa tai mustaksi värjättyä kaviaaria.
2046 Joku työnsi hänen eteensä tarjottimen, jossa oli pahvimukeja. Niissäkin läikehti tumma neste. Keinolempi otti mukin ja automaattisesti nosti sen huulilleen. Omituinen makea haju, hänn ajatteli, mutta hänelle oli tullut jano, ja hän kulautti puolet mukin sisällöstä kurkkuunsa.
2047 - Bisarri mielikuvitus näiden kekkereiden kokilla, todellakin, Keinolempi sanoi vieressään seisovalle kaasunaamarille.
2048 - Ei, mutta ettekö te ole tohtori Keinolempi? sanoi naamari.
2049 Keinolempi mutisi jotain, ja tunkeutui eteenpäin. Sivupöydän ääressä Keinolempi vihdoin näki tutunomaisen kapeaharteisen hahmon, vaalea letti kimalsi diskovaloissa. Voiko se olla -?
2050 Keinolempi tunkeutui lähemmäksi: - Iisa hei, minäkin tulin vilkaisemaan maailmanlopun bileitä.
2051 - Hei, pappa, sanoi hänen tyttärensä, jonka kaasunaamarin valtavat lasilinssit välähtelivät vuoroin keltaista vuoroin vihreää diskovalojen rytmissä. - Missä sinun naamarisi on? Minä näin kutsun sinun keskustelusivuillasi ja päätin tulla katsomaan.
2052 - En minä tiennyt, että sinä seuraat minun keskustelusivujani. Olisit sanonut.
2053 - Et sinä kaikkea tiedä, pappa.
2054 - Minusta tämä ei ole sinulle sopiva paikka.
2055 - Niin sinä luulet, hänen tyttärensä sanoi.
2056 Kauhea ajatus iski Keinolemmen päähän. Hänen suunsa alkoi kuivua. Hän tunsi, kuinka huulet maiskahtivat erotessaan toisistaan, kun hän yritti puhua. Hän tunsi kielellään sekä happamen ja kitkerän että metallisen maun. Mikä harmi, ettei hänellä sattunut olemaan mukanaan Keinokaste-pastilleja.
2057 - Iisa, et kai sinä tarkoita, ei suinkaan - sano suoraan, oletko sinä ollut minun asiakkaani?
2058 - Mitäs luulet?
2059 - Iisa! Säästä minua! Miten se pälkähti sinun päähäsi? Mitä nimimerkkiä sinä olet käyttänyt?
2060 - Elämäni virhe.
2061 - Elämäni... Mon Dieu! Keksitkö sen omasta päästäsi vai ei suinkaan se ollut totta? Se mies - Iisa! Sehän oli kaikki keksaistua? Sano että se oli!
2062 Keinolemmen teki mieli pyytää: “Valehtelisit nyt edes tämän kerran!”
2063 Iisa käänsi päänsä pois, ja Keinolempi nielaisi tyhjää.
2064 - Ja mitä minä vastasin sinulle?
2065 - Etkö muista? Haluatko kuulla sanatarkasti?
2066 - Kiitos, mieluummin en.
2067 - Minä muistan kyllä sinun vastauksestasi joka sanan. Sinä kirjoitit: “Eiköhän olisi parempi, että ---
2068 - Voi kultaseni, armahda! Anna olla!
2069 - Eiköhän olisi parempi, että otat ja lähdet sen ääliösi kanssa. Sittenpähän opit yhtä ja toista, mitä isä ja äiti eivät koskaan kertoneet, Iisa jatkoi armottomasti.
2070 Keinolempi lannistui tykkänään. Hänen piti istuutua. Hän painoi hiostuneet kasvot käsiinsä ja voihki. - Ja mitä sinä teet? Et kai sinä aio seurata minun ohjettani?
2071 - Sitä minä en aio sinulle kertoa. Hei hei, pappa! Minulla on tapaaminen.
2072 - Odota, Iisa, älä pidä niin kiirettä. Ei kai SEN miehen kanssa? Onko hänkin täällä? Hän saa nyt vähän odottaa. Sitä paitsi minäkin tutustuisin häneen kovin mielelläni. Sano, Iisa, ihan totta, yhäkö sinä suunnittelet karkaamista?
2073 - Hei!
2074 Hänen teki mieli pyytää anteeksi joltakulta, keneltä tahansa, jokaiselta. Hänen mieleensä palautuivat säkeet, jotka hän oli nuorena lukenut: “Nämä silmät itkevät verta vuoks’ syntien pusertuvaa, vuoks’ kaiken mi haavoitti kerta sydänparkaa - ja haavoittaa.”
2075 -Päivää, tohtori, joku kujersi hänen korvaansa. - Mikä olen Irene, muistatteko? Aivan oikein, Keinolempi tunnisti tuon matalan, viehkeän, melkein viettelevän äänen.
2076 - Aivan, Irene, minä muistan. Te olette Håkanin vaimo. Meidän keskustelumme jäi kesken. Onko miehennekin täällä?
2077 - Håkanko? Varmasti, Irene sanoi.- Tuolla hän on.
2078 Nainen osoitti mustin pukeutunutta pitkää hahmoa ikkunan edessä, joka oli syventynyt keskustelemaan jonkun naisen kanssa.
2079 - Minun täytynee vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, Keinolempi sanoi, ja otti jo askeleen ikkunaa kohti.
2080 - Ja tuollakin hän on, sanoi silloin Håkanin vaimo.
2081 - Kuinka?
2082 -Tuo tuolla, joka tanssii.
2083 - Hänkö myös! Sehän ei ole mahdollista.
2084 - Kyllä vain, hän myös. Kerroinhan minä teille, että niitä on enemmän kuin yksi, ettekö muista? Tuollakin yksi Håkan juuri hakee keittoa, näettekö, tuo lyhyt, lihava mies.
2085 -Älkäähän nyt, Keinolempi sanoi, ja yritti naurahtaa.
2086 - Minähän sanoin teille, että hänet on monistettu. Te ette tahtonut uskoa, mutta nythän te näette itse. Minäpä kerron teille salaisuuden: jokainen täällä on Håkan, jokaikinen. Mutta kukaan heistä ei ole se oikea Håkan.
2087 - Kuulkaa, ottakaahan yhteyttä heti viikon alussa, kirjoittakaa minulle, Keinolempi pyysi. - Meillä on vielä paljon keskusteltavaa.
2088 Mutta äkkiä häntä alkoi huimata. Hän etsiytyi ikkunapenkille istumaan. Ehkä teurastamon seiniin piintynyt inhottava löyhkä aiheutti sen. Tai ehkä se johtui boolista, voihan olla että siihen oli sekoitettu muutakin kuin alkoholia. Hänelle palautui mieleen juoman erikoinen maku, ja äkkiä häntä alkoi kovasti pelottaa. Tällaisissa bileissähän oli kuulemma tapana nauttia ekstaasia tai LSD:tä tai psilocybin-sukuisia sieniä tai hullukaalia, mistäpä Keinolempi sen tietäisi.
2089 Hän jäi tuijottamaan huimaavan korkean salin takaseinää. Tässä huoneessa oli tapettu tuhansia luontokappaleita. Niiden ruumiit olivat riippuneet valtavissa rautakoukuissa ja niiden viaton veri oli pirskunut pitkin seiniä ja lattioita. Keinolempi oli näkevinään seinässä halkeaman. Hän siristi silmiään. Betoniseinä oli niin rosoinen ja likainen, että sitä ei heti huomannut. Mutta kun katsoi toisen kerran, näki selvästi, että murtuma alkoi jo katonrajasta ja jatkui sotkuisena juovana betoniseen lattiaan, varmasti perustuksiin saakka.
2090 Äkkiä Keinolempi muisti 21-kasvoisen miehen. Entisiäkin synkempi ajatus iskeytyi hänen mieleensä. Pahoinvointi velloi yhä voimakkaampana. Häntä suorastaan pyörrytti. Miksi hän ei ollut tarttunut tilaisuuteen ja yrittänyt ottaa selville, mitä mies oikeastaan suunnitteli? Ei kai vain hän ollut tullut juhliin paha mielessään, mukanaan injektioruisku, pillerirasia, myrkkysuihke?
2091 Hänen täytyi päästä puhumaan 21-kasvoisen miehen kanssa. Mutta kuinka hän enää löytäisi tyypin. Edes miehiä ja naisia oli vaikea erottaa toisistaan kaasunaamarien alta, pyörivien valojen häikäisyssä.
2093 läpi harmaan oven ryntää
2094 nyt haamuja virtanaan
2095 ja se hirveä lauma nauraa
2096 - ei hymyile milloinkaan.
2098 Ja missä oli Iisa? Hänen täytyisi varoittaa koko juhlakansaa, booli oli vietävä pois,
2099 ja kaikki nuo inhottavat mustat ruoat... Ihmiset eivät saaneet syödä täällä enää mitään.
2100 Keinolempi pakottautui nousemaan ja lähtemään liikkeelle. Hän yritti huutaa: - Huomio! Pyydän hetken hiljaisuutta!
2101 Syntetisaattoreiden kumu peitti alleen hänen äänensä, joka oli nyt muutenkin käynyt surkean heiveröiseksi eikä kantanut minnekään. Ehkä hänen äänijänteensä olivat jo vaurioituneet juomasta.
2102 Mutta ennen kaikkea Iisa oli nyt löydettävä. Keinolempi syöksähteli sinne tänne, avasi oven tavattoman pitkään käytävään, jossa eräs pariskunta oli täydessä toimessaan.Vihdoin hän oli näkevinään lähellä ulko-ovea vaalean hohtavan letin. Iisa oli ehkä jo lähdössä, mutta toinen kaasunaamari seurasi häntä.
2103 - Iisa! Odota! Mennään yhtä matkaa!
2104 Keinolempi ryntäsi hennon hahmon perään, jonka hän otaksui olevan tyttärensä. Hän seisoi jo lastaussillalla. Ulko-ovi paiskautui kolahtaen kiinni hänen takanaan. Oli satanut, satoi vieläkin, ja asfalttipihalla oli suuria, mustia lätäköitä. Yö oli tullut, vaikka hänestä tuntui kuin hän olisi ehtinyt olla sisällä vain hetken. Oli pimeämpää kuin muualla kaupungissa, sillä teurastamon kohdalla ei juuri ollut katulamppuja. Hän oli yksin, ristinsieluakaan ei näkynyt missään.
2105 - Iisa! hän huusi käheästi. Matalien varastorakennusten varjoissa haukkui näkymätön koira raivokkaasti.
2106 Keinolempeä värisytti, hänen sukkansa olivat märät ja kiristivät nilkkoja. Ettei hän vielä saisi niistä veritulppaa.
2107 Hän vilkaisi jaloissaan olevaan lätäkköön ja huomasi vasta seisovansa siinä nilkkojaan myöten. Hän aivasti. Pitäisi mennä heti kotiin ja vaihtaa vaatteet, hän ajatteli.
2108 Juuri silloin lätäkön vedessä alkoi pyöriä heijastuksia, punaisia, keltaisia, sinisiä, vihreitä... Mistä siihen äkkiä tulivat kaikki värit - äsken vielä niin mustaan lätäkköön? Ja meteli - kuinka se kuului ulos asti tuollaisella volyymilla, noin raskaasti pauhaten.
2109 Keinolempi katsahti taakseen ja näki ikkunattomassa ulkoseinässä saman murtoviivan kuin hän oli huomannut jo sisällä salissa. Oliko se tosiaan noin leveä? Strobovalojen tuike ja musiikki pääsivät nyt esteettä halkeaman läpi. Se raottui vielä, vieläkin. Keinolempi saattoi nyt nähdä sammakkotanssijat siellä sisällä; he hyppivät ja loikkivat jonkin uuden tanssin tahdissa, eivät vieläkään huomanneet mitään.
2110 - Hyvät ihmiset! Te hullut! Keinolempi pihisi. - Tulkaa ulos! Ulos niin kuin olisitte jo!
2111 - He eivät näe mitään, nuo tollot, hän voihki itsekseen. - Juoskaa, senkin idiootit, ennen kuin on liian myöhäistä.
2112 Eiköhän jo ollutkin. Kuului ääni kuin paksu kangas olisi repeytynyt. Seinä jakaantui tai pikemminkin halkesi kuin esirippu. Keinolempi kuuli uuden basson, joka kumpusi syntetisaattorin ääntä paljon syvemmältä, kaupungin perustuksista, aina kylmistä pohjavesistä saakka, ja vieläkin alempaa, maan ytimestä, sen polttavasta magmasta, sen sydämestä, jossa kaikki liukeni ja suli.
2113 \f
2114 Vita nuova
2117 Keittiön pöydällä oli elokuun auringonkukka. Håkanin vaimo oli pannut sen maljakkoon, ja kesken lukemisen Håkan jäi tuijottamaan kukkaa, sen sydämen spiraalikierteitä. Hän alkoi laskea kukan heteitä. Niiden muodostama kuvio muistutti häntä torviksi kiertyneistä simpukoista ja kelopuun syistä, lumihiutaleiden dodekaedreista, tiikerin raidoista ja leopardin täplistä, meritähden symmetriasta ja hiekkadyynien aalloista, planeettojen ellipseistä ja meteorisateiden toistuvista kuuroista. Hän kuuli kukkaa katsoessaan hevosen laukan ja ihmisten askelten rytmin.
2118 Jo kolmivuotiaana Håkan oppi numerot. Nelivuotiaana hän laski yhteen ja vähensi kolmi- ja nelinumeroisia lukuja. Samoihin aikoihin Håkan alkoi kiinnostua aikatauluista. Hän tiesi jo siinä iässä, mikä bussi ajoi mihinkin kaupunginosaan ja osasi neuvoa äitiään ja sisariaan valitsemaan oikean linjan.
2119 Kouluiässä Håkan oli huomannut, että lähes kaikissa kukissa oli heteitä aivan tietty määrä: liljoissa oli 3, leinikeissä 5, ritarinkannuksissa 8, kehäkukissa 13, astereissa 21 ja päivänkakkaroissa 34. Oli myös sellaisia kukkia, joissa heteitä oli 55 tai jopa 89. Tämä sarja oli siitä merkillinen, että heteiden lukumääräksi tuli aina kahden edellisen lukumäärän summa.
2120 Tilastokeskuksen vuosikertomukset olivat nuorena Håkanin mielilukemista. Hän tiesi, kuinka paljon nettomaahanmuutto oli kasvanut, syntyneiden ja kuolleiden lukumäärän ja miten usein yövyttiin hotelleissa. Hän muisti kauppataseen ja vaihtotaseen, miten monta tappoa ja murhaa oli tehty ja kuinka moni oli pidätetty rattijuopumuksesta.
2121 Keittiön pöydällä oli elokuun auringonkukka.
2122 Luonnossa, tähtitaivaalla ja mikrokosmoksessa, säätiloissa, olioiden muodossa ja ilmiöiden liikkeissä yhtä hyvin kuin yhteiskunnassa, pörssikursseissa ja rikostilastoissa, kaikkialla ympärillään, Håkan löysi sarjoja, kuvioita ja säännönmukaisuuksia. Ne olivat numeerisia tai geometrisia lainalaisuuksia, joissa voi ihailla äärimmäisen tarkoituksenmukaisuuden estetiikkaa, välttämättömyyden kauneutta.
2123 Ja mitä enemmän noihin lukuihin perehtyi, sitä hämmästyttävämmiksi ne osoittautuivat. Miksi luvut olivat juuri sellaisia kuin olivat, siinä juuri oli Håkania loputtomasti kiusaava arvoitus.
2124 Alituisesti hän laski mielessään. Mutta hän oli hyvin vähäpuheinen nuorimies. Sanoja tarvittiin paljon vähemmän kuin ihmiset yleensä kuvittelivat.
2125 Maailma ei ollut kieltä, se perustui luvuille, sarjoille, koodeille, kaavoille. Kieli ja sanat olivat toissijaisia, jopa marginaalisia. Ne kuuluivat vain ihmiselle, mutta itse luonnon kanssa niillä oli vain vähän tekemistä. Se, mikä koski vain ihmistä, ei kiinnostanut kovin pitkään Håkania.
2126 Keittiön pöydällä oli elokuun auringonkukka.
2127 Puhuttiin luonnollisesta kielestä, mutta ainoa luonnollinen, luonnon oma kieli oli matematiikka. Håkan oli sitä mieltä, että ihmisten tavallisesti harjoittama ajattelu, ts. sisäinen puhe ja mielikuvat on suunnatonta tehon tuhlausta. Siihen hukkaantuu suurin osa aivojen laskentatehosta ja muistista.
2128 Oli ihmeellistä havaita, että se mikä oli keksitty oli olemassa. Luonnollisia lukuja ei luonnosta löytynyt - ja kuitenkin ne olivat siellä - kätkettyinä ja näkymättöminä mutta välttämättöminä.
2129 Matematiikka oli Håkanille myös hengellistä harjoitusta, mutta siitä hän ei maininnut kenellekään. Se todisti hänelle Jumalan olemassaolosta.
2130 Keittiön pöydällä oli elokuun auringonkukka.
2131 Auringonkukka oli ihmeellinen, mutta ihmeellisiä olivat myös Julian kukat. Julian kukat eivät olleet oikeita kukkia, ne olivat matemaattisia kuvia, fraktaaleja, mutta samalla eläimiä, ihmisiä, metaforia. Niiden pyörteistä ja spiraalihaarakkeista, jotka kertautuivat loputtomiin, puhkesi itse elämän villikukka.
2132 Fraktaalien kuvioissa Håkan näki matemaattisena metaforana evoluution, kasvun ja äärettömyyden. Hän erotti niissä hyönteisten, nilviäisten ja onteloeläinten hahmoja, niiden symmetria kertasi orgaaniselle luonnolle ominaisia muotoja, jään ja lumen kuvioita, tyrskyjä, savua ja pilviä, untuvia ja haivenia, kärhiä ja sulkia. Niissä oli elämän kuva-arvoitus, kaikkien nähtävissä, aina samanlaisena, mutta silti loputtomiin vaihtelevana. Se ei ollut kenenkään määrättävissä, ja vaikka sitä voitiin tutkia, se säilytti silti salaisuutensa itsepintaisesti.
2133 Niissä oli myös ihmisen kartta. Pienuuden maailma oli sama kuin suuruuden, mutta siinä välissä ihmisellä oli omat lakinsa, ikuisuus, joka ei ollut koon eikä ajan vaan mielen rajattomuutta.
2134 Keittiön pöydällä oli elokuun auringonkukka.
2135 Kun Håkan katsoi kukkaa, sen sydämestä avautuivat äärettömyyden maisemat. Kierteisgalaksit liikkuivat, itiöparvet levisivät, yhdyskunnat, sukukunnat, lajit syntyivät ja kuolivat.
2136 Katsoessaan elettyä elämäänsä Håkan oli näkevinään sen tapahtumissa - ja omissa teoissaan ja laiminlyönneissään - saman suuren kuvion ääriviivoja. Miten se oli piirretty, kenen tahto siinä oli takana? Vain läsnäolo, voima, joka toteutti itseään sekä sattumien kautta että hänen omien valintojensa. Håkan näki sen sekä onnessaan että onnettomuuksissaan. Hän näki sen harkituissa teoissa ja yhteensattumissa, eilisessä ja huomisessa.
2137 Loppua ei ollut. Siellä missä loppu näytti häämöttävän, koitti heti alku, uusi elämä, vita nuova.
2138 Keittiön pöydällä oli elokuun auringonkukka.